Turkkilaista poppia ja tiibetiläistä kurkkulaulua

Toivun tällä hetkellä Hollannin-matkasta. Hollannissa asuvalla ystävälläni on musiikillinen aarrearkku. Vuosien reissaamisen tuloksena hänen levyhyllystään löytyy kreikkalaisia laulelmia, tiibetiläistä kurkkulaulua, suomalaista rokkia, kunnioitettava kasa klassista musiikkia ja tietysti turkkilaista poppia. Siinä riittää sulateltavaa.

Turkkilainen Tarkan hymyilee irstaan näköisenä "Yine Sensiz" -levyn kannessa. Albumi on vuodelta 1993, europopin kultakaudelta. Tarkan laulaa rakkaudesta (mistäpä muustakaan), ajalle ominainen paksu diskobiitti jumputtaa ja meininki on yksinkertaisesti sanottuna muikea.

Kuuntelin levyä helteisessä Hollannissa ja tykästyin siihen saman tien. On todella helppoa löytää yhtymäkohtia länsimaisesta ja turkkilaisesta popista ja vielä helpompaa on tulla hyvälle tuulelle Tarkanin kappaleista! Yritin tapailla laulujen sanoja korvakuulolta, mikä kuulosti varmaankin kamalalta.

Kotona Suomessa löysin Tarkanin nettisivut. Kun vuonna 1993 Tarkan poseerasi kuvissa veikeästi maalaispojan näköisenä, talikkoon nojaten, nyt mies on joutunut nykyaikaisen turkkilaisen mainoskoneiston uhriksi. Hän vinkkaa silmää uusimmissa trendifarkuissa, eikä sympaattisuudesta ole jälkeäkään.Tarkanista on tullut länsimaalainen, ja se on sääli.

Elektronista pelimannimusiikkia vai haitariteknoa

Boom Shakalaka on helsinkiläinen dj-kokoonpano, johon kuuluvat DJ Svengali (Hermanni Peltola), DJ Rideon (Timo Santala) ja DJ Emil (Kim Ramstedt). Kolmikko soittaa tanssittavaa maailmanmusiikkia Bassoradiolla ja järjestää letkeää klubia. Boom Shakalakalla on nyt myös uusi aluevaltaus: Maasto Recordsin digitaalisena julkaisema upea Baltik Bass 1 -levy!

Baltik bass on dj-kollektiivin keksimä termi uudenlaiselle suomalaiselle ja Itämeren alueen tanssimusiikille. Suomalaisittain nimi on pikemminkin haitaritekno. Eksoottisen kuuloinen Baltik Bass 1 -levy voisi soida jollakin paahtavalla balkanilaisella tanssikubilla. Boom Shakalaka kuitenkin korostaa, että levy samplaa suomalaista pelimannimusiikkia.

Levyn julkaisubileet järjestetään 30.4. Club Pasificolla, eli juuri sopivasti vapun alla. Koko levyn voi kuunnella oheisen Soundcloud -palvelun avulla. Kaikki renkutukset voi myös ladata ilmaiseksi Boom Shakalakan nettisivuilta!

Boom shakalaka presents: Baltik bass vol. 1 by Maasto Records

Sun is shining

En ole mikään Bob Marleyn suurin ystävä. Arvostan kyllä miehen uraa, mutta kaiken maailman "I Shot the Sheriff" -coverit ärsyttävät. Marleylta löytyy kuitenkin yksi kappale, joka on ylitse muiden. "Sun is shining" on vuodelta 1970. Kappaleessa on jotain pahaenteistä ja kohtalokasta, mikä on ristiriidassa sanoitusten ensimmäisten rivien kanssa: "Sun is shining, the weather is sweet". Kappale sopii kuin nakutettu aurinkoisiin sunnuntaiaamuihin.

Kappale kuulostaa parhaimmalta höyryävän savukoneen, isojen kaiuttimien ja välkkyvien strobovalojen katveessa. Jos savukonetta tai kaiutinkaappeja ei ole saatavilla, voi aivan hyvin tyytyä tietokoneen pieniin kaiuttimiin ja mielikuvitukseen.

Last Night

Perjantain kunniaksi tein soittolistan, jonka voi kuunnella Spotify-musiikkipalvelun kautta. Soittolistassa on kymmenen menevää funk- ja soul-suosikkiani. Näillä kappaleilla viikonloppu lähtee hyvin käyntiin!

Last Night -soittolista, kymmenen kappaletta

Sharon Jones & The Dap-Kings: Nobody's Baby
Sharon Jones on ehdottomasti paras elossa oleva soullaulaja. Kappale löytyy naisen "100 Days, 100 Nights" -albumilta, joka on vuodelta 2007.

Alvin Cash: Twine Time
Alvin Cash taitaa todellisen funkirrottelun. "Twine Time" pääsi vuonna 1965 Yhdysvaltain kuuluisan R&B-listan neljännelle sijalle. Mutta kappale kuulostaa mahtavalta vieläkin!

Otis Redding: Respect
Aretha Franklin teki tästä kappaleesta kuuluisan, vaikka alun perin "Respectin" sävelsi ja esitti Otis Redding. Mutta ehkä Redding ei saanut tarpeeksi ylistystä kappaleesta, koska hän myi sen Aretha Franklinille. Minusta Otis Reddingin versio on kaikista sympaattisin.

Shirley Brown: I Can't Give You Up
Löysin Shirley Brownin "Woman to Woman" -levyn pölyisen levykaupan ylimmältä hyllyltä. Ostin levyn pelkästään kannen perusteella. Jo kannesta voi päätellä, että levy on täynnä riipaisevaa soulia.

The Mar-Keys: Last Night
Instrumentaalibändi The Mar-Keysia ei saa suinkaan väheksyä. Bändin kappaleissa on nimittäin upeita jippoja. "Last Night" on kuin pitkä perjantai-ilta, se ei lopu koskaan.

Archie Bell & The Drells: Tighten Up
Kun puhutaan Atlantic-levy-yhtiön helmistä, unohdetaan helposti Archie Bell. Ja se on suorastaan hävettävää!

Robert Randolph & The Family Band: I Need More Love
Robert Randolphin resepti on monipuolinen: gospelia, coyntrya, rautalankarokkia ja funkia.

The Coasters: Li'l Egypt
"Li'l Egypt" on leikkisä ja kekseliäisyydessään huvittava kappale.

James Brown: There It Is
Soittolista ei olisi täydellinen ilman kiistatonta funkin kuningasta, James Brownia.

Smokey Wilson: Low Rider
Rouheaa kitaravinguttelua, vahvaa tulkintaa. Tähän on hyvä lopettaa.

High Highs

Open Season from High Highs on Vimeo.

High Highs on New Yorkista tuleva kolmihenkinen yhtye. Retroilu on nykyään kova sana ja se kuuluu myös High Highsin kappaleissa. Jack Milas, Oli Chang ja Zachary Lipkins tekevät rauhallista, nostalgista ja surumielistä kitaramusiikkia kauniilla laululla höystettynä. Kappaleet ovat vähäeleisiä ja ilmavia.

Suosikkibiisini on viattoman kuuloinen "Horses", jonka voi kuunnella kolmekin kertaa peräkkäin kyllästymättä. Suosittelen tsekkamaan ja lataamaan kolme singleä High Highsin nettisivuilta.

Enemmän kuin pelkkä pub-soittaja

Blake Mills on ihme tyyppi. Los angelesilainen 23-vuotias mies on ehtinyt levyttää jo ison kasan demoja, keikkailla nimekkäiden artistien kanssa (kuten Band of Horsesin), julkaista esikoisalbuminsa ja rämpytellä kitaraa monta vuotta. Musiikin juuret ovat amerikkalaisessa folkrockissa.

Koska Blake Millsista löytyy hävyttömän vähän tietoa, keskityn itse musiikkiin, enkä turhiin knoppeihin. Myspace tarjoaa kuultavaksi pari timanttista biisiä "Break Mirrors" -levyltä.

"It'll All Work Out" kuulostaa huikean viileältä. Blake Millsissa on selvästi tarinankertojan vikaa. Akustinen kitara soi mukavan pahaenteisesti.

"Hey Lover" edustaa Blake Millsin rosoisempaa puolta. Tässä kappaleessa on särmää sähkökitaroineen ja klassisine rock-komppeineen!

Toivottavasti "Break Mirrors" rantautuu Suomeen asti. Kitaraa rämpyttäviä miehiä ei ole nimittäin koskaan liikaa!

Jam Session

Lahjojen antaminen on aina kivaa. Mutta kun pitää ostaa lahja omalle isälle, lahjan valitseminen vaatii huolellista paneutumista.

Lahjan ideointi alkoi hyvissä ajoin ennen isäni syntymäpäivää. Lahjan pitäisi olla sellainen, joka ei pölyty komerossa, vaan joka tulee käyttöön heti ja joka kestää aikaa. Ja kaiken lisäksi tyylikäs ja hauska. Lyhyen miettimisen jälkeen keksin: ostan jazz-vinyylin.

Viikonloppuna lähdin metsästämään tyylikästä levyä. Minua hävettää myöntää, mutta jazz-tietämykseni on hävyttömän huono. Siksi marssin yhteen Helsingin parhaimmista levykaupoista ja aiheutin pienen paniikki- ja turhautumiskohtauksen myyjälle sanomalla hänelle: "Myy minulle jazz-levy."
Myyjä alkoi pienen miettimisen jälkeen innoissaan etsiä sopivia ehdokkaita. Huolellisen vinyylilaarien pläräämisen ja levyjen kuuntelemisen jälkeen se löytyi: Jam Session #4!

Clef-levy-yhtiö kutsui studioon jazzin kärkinimiä soittelemaan. Kappaleet improvisoitiin aivan lennossa ja nauhoitettiin ilman suunnitteluja. Vinyylin takakannen mustavalkoisessa kuvassa Count Basie soittaa pianoa rennosti aluspaidassaan.

Levy on upea. Se koostuu kahdesta, noin viidentoista minuutin irroittelusta, yksi kiekon kummallakin puolella. Erityisesti pidän "Oh, Lady Be Good" -kappaleen pitkästä versioinnista. Siinä Count Basie pääsee oikeuksiinsa ja torvisektio soittaa täysillä. Lempihetkeni tulee kappaleen loppupuolella. Puhallinsoittimet saavat aikaan illuusion auton tööttäävistä torvista. Se kuulostaa aivan loppufanfaarilta. Sitten kappale loppuukin. Aivan liian aikaisin, sehän vastoi alkoi!

Nimekkäitä soittajia Jam Session #4 -levyllä on paljon: Wardell Gray ja Stan Getz soittavat tenorisaksofonia ja Harry Edison vastaa trumpetista. Levytyksen tuottaja Norman Granz on kirjoittanut kiinnostavan infotekstin, jossa hän ylistää kaikkia soittajia (tietysti) parhaansa mukaan. Monta riviä ylistystä saa oikeutetusti Count Basie, joka kuulemma pysyy ilmiömäisesti rytmissä ja kiihdyttää ylämäessä!

Syntymäpäivälahja onnistuu silloin, kun lahjan saaja pitää siitä. Isäni vaikutti olevan tyytyväinen levyyn, mutta minä puolestani olin siitä aivan innoissani!Kuuntelin levyn isäni vinyylisoittimella ja minua alkoi harmittaa: miksi annoin näin hyvän levyn lahjaksi, enkä pitänyt itse! Ainakin levyllä on nyt yksi innostunut kuuntelija.

Ruotsinlaivan karaokebaarissa

Monster Rally kuulostaa pelottavasti ruotsinlaivan karaokebaarin taustamusiikilta. Kolme poolopaitaista, tylsistyneen näköistä miestä voisivat soittaa tälläistä musiikkia kahdeksan tuntia päivässä Helsinki-Tukholma -välillä.

Ensivaikutelma eroaa kuitenkin totuudesta. Monster Rally on yhden miehen, Ted Feighanin elektroninen orkesteri. Koska ihmisellä on vain kymmenen sormea, äänimaisemat syntyvät samplerin avulla. Amerikkalainen Ted Feighan yhdistelee toisiinsa pieniä pätkiä rennosta surffimusiikista, kevyestä tropicaliasta ja hiphopista. Ääniklipeistä syntyy yksi kokonaisuus. Kokonaisuus on laitettu pakettiin: "Coral LP" -julkaistiin tammikuussa.

"Coral LP" on saanut Amerikassa vuolaita kehuja ja selkääntaputteluja. Vaikka en läheskään kaikkea ylistämistä allekirjoita, täytyy sanoa, että Monster Rallyn konsepti on ovela ja hauska. Kuusitoistaraitainen levy on aivan liian pitkä, puuduttava ja yllätyksetön. Monster Rally kuitenkin todistaa, että vanhoista kappaleista saa rakennettua jotain uutta, kunhan vain tekijä taitaa samplerin nakuttelun, omaa luovaa ajattelua, laajan musiikkikirjaston ja jaksaa viettää monta pitkää yötä tietokoneen ruutua tuijotellen.


Gold Robot -levy-yhtiön julkaisema "Coral LP" on kuunneltavissa ilmaiseksi ja ladattavissa maksua vastaan Bandcamp -palvelussa.