Päivänpelastajabakteeri

Letkeä tunnelma ja suomalainen rytmimusiikki on monen mielestä mahdoton yhtälö. Kevyttä soulia, reggaerytmejä ja hölmöä poppia soittava Reino & The Rhinos todistaa kuitenkin väitteen vääräksi. Höperöillä sanoituksilla ei ole niin väliä. Pääasia on, että maailmaa syleilevät lyriikat ovat suomenkielisiä ja että kuuntelija tulee hyvälle tuulelle. Näyttelijä-laulaja Reino Nordinin kanssa soittavat Soul Captain Bandista ja Kompostikoplasta napatut muusikot.

Reino & The Rhinos -poppoo sai suunnatonta suosiota jo vuonna 2008 julkaistuaan debyyttilevynsä Tähän tyyliin. Uutta musiikkia on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, mutta toista täyspitkää levyä vielä odotellaan. Bändin viime keväänä julkaistua Aurinko-singleä voi kuvailla vaikka mauttoman mainospaidan sanahirviöllä: päivänpelastajabakteeri. Kuuntele vaikka!

Funkata svengailee myös Facebookissa

Seuraa Funkata-blogia Facebookissa. Käy katsomassa ja tykkäämässä heti!

Twist Again

Tarkoituksenani oli kirjoittaa jo heinäkuun puolella, kuinka ihanaa on palata kotiin mökiltä, kun Helsingissä odottaa kalifornialaisen Bodies of Waterin uusin levy. Pahaksi onneksi Amerikasta tuleva levylähetys jumiutui kahden mantereen välille, ja levy rantautui Helsinkiin puolentoista kuukauden odottelun jälkeen.

Heinä- ja elokuun aikana ehdin soitella levykauppaan parikin kertaa. ”Ai, sä oot se Bodies of Water –tyyppi, yritä kestää vielä pari päivää”, levykauppias totesi kyllästyneenä.

Mutta odottaminen kannatti. Bodies of Waterin kolmas albumi vakuuttaa jo ensimmäisen kappaleen aikana.

Bodies of Waterin pään muodostaa sympaattinen aviopari Meredith ja David Metcalf. Pariskunta tasapainottaa kappaleita hienosti. Meredith Metcalfin heleä ääni ja David Metcalfin tumma laulanta sopivat yksiin – vetovoimaa riittää. Tämän todistaa jo parin yhdessä laulama popralli Mary, Don't You Weep. Yhtyeen tähdeksi nousee kuitenkin ehdottomasti Meredith. Hän laulaa levyn parhaimmat kappaleet, höyhenenkevyen Tripletsin (joka loppuu aivan liian aikaisin) ja samettisen vetävän ja sielukkaan Open Rhythms’n. Jo näiden vetojen takia Twist Again on kuuntelemisen arvoinen.

Metcalfit ovat olleet hereillä musiikintunneilla. Bodies of Water ottaa mallia 60-luvun musiikista, folkista ja vanhasta rockista. Yhtye tuo uusvanhoja tuulia indierockin saralle.

Komeat torvet, haikeat viulut ja sielukkaat sähkökitarat takaavat, ettei meno vesity 36 minuutin aikana. Omaa visiota riittää. Levyltä löytyy kauniita popkappaleita, toisaalta rutkasti svengiä ja vauhtia kuin vanhoista musikaaleista konsanaan.

Näin sen pitäisi mennä jokaisen levyn kohdalla.

Kuuntele Twist Again kokonaisuudessaan Bodies of Waterin nettisivuilta ja lue vanha kirjoitukseni yhtyeestä.

Viisikko mustissa

Minusta ranskaksi laulettu musiikki kuulostaa aina hyvältä, vaikka en osaa ranskan kieltä sanaakaan. Ainakin pariisilainen La Femme kuulostaa mahtavalta! Tämä viisihenkinen yhtye soittaa tummanpuhuvaa surffirokkia tyylillä. Jännittävän kuuloiset sähkökitarat ja 80-luvulle kumartavat syntikkasaundit jäävät kummittelemaan päähän jo yhden kuuntelukerran jälkeen.

Ei ole vaikea arvata, miksi viisikko poseeraa kaikissa promootiokuvissaan mustissa. Kappaleissa on nimittäin melkein maailmanlopun meininki. Ne vievät kuuntelijan varjoisille kujille ja vanhojen agenttifilmien tai sumuisten taide-elokuvien maailmaan. Vauhti pysyy hengästyttävän nopeana. Tämä osataan vain Ranskassa!

Vuonna 2010 julkaistu debyyttilevy on kuunneltavissa Bandcamp-palvelussa.

Japanin ihmemaassa jopa levitoidaan

Kuva täältä.

Tokiolaisen Natsumi Hayashin valokuvablogi Yowayowa Camerasta on nopeassa ajassa tullut maailmanluokan ilmiö. Hänen kuvansa ovat levinneet kännykkäsovelluksiin, satoihin blogeihin, kalentereihin, t-paitoihin, nettijätti Yahoon etusivulle ja arvostettujen aikakauslehtien juttuihin.

Hayashi itse nimittää otoksiaan levitaatiokuviksi. Kuvissa hän liikkuu ympäri kaupunkia, mutta ilmassa kuin leijuen. Valokuvat ovat toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja värikkäämpiä. Hän leijuu tyhjässä huvipuistossa, kadulla, puistossa tai vaikkapa juna-asemalla. Kaikissa kuvissa on vahva, taianomainen tunnelma. Tokio on muuttunut Liisan ihmemaaksi.

Vaikka ilmassa heiluminen näyttää kuvissa uskomattoman helpolta ja kevyeltä, totuus on toinen. Koska kuvia ei ole käsitelty tietokoneella, kuvaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea notkeita jalkalihaksia. Joskus onnistunutta kuvaa varten tarvitaan satoja epäonnistuneita hyppyjä ja otoksia. Kuvat hän on ikuistanut automaattilaukaisimen avulla.

Tämä mahtava valokuvablogi saattaa kiinnostaa myös kissaihmisiä. Levitaatiokuvien sekaan eksyy nimittäin silloin tällöin kuvia Hayashin kahdesta kissasta!

Elää merelle ja merestä

Palasin juuri Irlannista. Matkan kohokohta oli ehdottomasti kuohuvan Atlantin valtameren näkeminen. Nyt on hyvä hetki katsoa yksi suosikkielokuvistani, vuonna 1988 valmistunut, ranskalaisen Luc Bessonin Le Grand Bleu (Suuri sininen). Se kuvaa ystävyyttä, kilpailemista ja vaikeaa rakkautta yhtä hyvin kuin kiehtovaa merta.

Jacques (Jean-Marc Barr) on nuori sukeltaja, joka elää merelle ja merestä. Hän kommunikoi paremmin delfiinien kuin ihmisten kanssa. Jacques tapaa matkoillansa naiivin Johannan (Rosanna Arquette). Johanna rakastuu salaperäiseen ja hiljaiseen mieheen heti. Nainen jättää kotikaupunkinsa New Yorkin, jossa hänellä on pesti vakuutusyhtiössä ja yhteisasunto ystävättären kanssa, ja lähtee seuraamaan Jacquesia. Jacques osallistuu lapsuudenystävänsä Enzon (Jean Reno) haastamana vapaasukelluksen maailmanmestaruuskilpailuihin.

Molemmat miehet omaavat erityisen taidon: he pystyvät oleilemaan pinnan alla monta minuuttia hengittämättä. Jacquesille ja varsinkin Enzolle kilpailusta tulee pakkomielle. Umpirakastunut Johanna seuraaa sivusta alati vaarallisemmaksi käyviä sukelluskilpailuja. Tuomaristo jännittää, selviävätkö kilpakumppanit ilman happilaitteita koitoksesta hengissä. Mitä syvemmälle miehet sukeltavat, sitä vaikeammaksi Johannan ja Jacquen suhde vääntyy. Johanna alkaa hiljalleen tuskastua Jacquesiin, joka ei halua puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jacques pakenee kysymyksiä pinnan alle. Meri vetää Jacquesia puoleensa miltein pelottavalla tavalla. Jean-Marc Barr onnistuu tavoittamaan pienillä eleillä miehen hämmentyneisyyden. Samoin Jean Reno tekee hienon roolisuorituksen kerskailevana ja lämpimänä Enzona, joka on kuitenkin pahasti eksyksissä elämässään.

Le Grand Bleu maalailee merta unohtumattomasti. Se onnistuu tavoittamaan meren valtavuuden, arvaamattomuuden ja voiman, kuitenkin silmittömän kauniisti. Kuten Jacqueskin, katsoja haluaisi jäädä sukelluksiin eikä palata pinnalle. Jacques leijailee valonkirkkaassa meressä kuin lentäisi taivaalla. Vedenalaisia kohtauksia säestää Eric Serran vetävä instrumentaalimusiikki. Elokuva on visuaalisesti yhtä vangitseva kuin vaikkapa Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001.

Ilmestyttyään Le Grand Bleu ei saanut kriitikoiden arvostusta. Juonta pidettiin liian hatarana, minusta aivan turhaan. Vaikka Le Grand Bleu kuvaa kohtalokkaita tapahtumia, se on lämmin, vauhdikas ja hymyn huulille nostattava elokuva. Katsojalle ei jää epäselväksi, miksi meri kiehtoo, pelotttaa ja hullaannuttaa ihmisiä vuosisadoista toiseen.