Opetuslapset tanssivat

Ohjaaja Wim Wenders vakuuttui koreografi Pina Bauschin taidoista jo vuonna 1985, kun hän näki Café Müller –esityksen. Eikä ihme, Pina Bausch oli nykytanssin merkittävimpiä uudistajia. Ystävystyttyään Bausch ja Wenders alkoivat suunnitella yhteistä tanssielokuvaa.

Mahdollisuus elokuvantekoon tarjoutui kuitenkin vasta 3D-tekniikan myötä vuonna 2009. Juuri kun kuvaukset piti aloittaa, yllättäen Bausch kuoli. Wenders päätti kuitenkin saattaa projektin loppuun yksin.

Pina kertoo nykytanssista, mutta myös itse tanssijoista. Elokuva koostuu Pina Bauschin vanhoista koreografioista, tanssijoiden sooloesityksistä ja arkistomateriaalista.

Pina Bauschin koreografioissa yhdistyvät taitavasti mimiikan ilmeikkyys ja toisaalta liikkeiden vähäeleisyys. Bauschin koreografioita ei aivan ensimmäiseksi osaa kuvitella isolle valkokankaalle. Elokuva on kuitenkin herkullista katsottavaa.

Suurin osa tanssikohtauksista kuvattiin lavalla, mutta elokuvan näyttävimmät kohtaukset näyttämön ulkopuolella erikoislaatuisissa ympäristöissä. Tämä ei olisi mahdollista perinteisessä tanssiesityksessä. Elokuvassa tanssitaan niin kaduilla, junassa, tehtaassa kuin liikenteenkin keskellä. Ympäristöt tuovat ennestään absurdeihin tansseihin huumoria ja räväkkyyttä.

Tanssijat käyttävät esityksissä nerokkaasti hyväkseen ympäristöä. Rekvisiitaksi riittää vaikka kasa tuoleja. Liikkeet luodaan tuolien ympärille, ja näin arkisesta esineestä tulee jotain outoa ja hillitöntä. Eri kansalaisuuksista koostuva Bauschin tanssiryhmä pelaa saumattomasti yhteen. Osa ryhmäläisistä on jo toisen polven tanssijoita.

Pinassa ei ole yhtäkään hiljaista kohtausta. Tanssia säestää monipuolinen musiikki aina elokuvamaisesta klassisesta vanhoihin iskelmiin, jazziin ja minimalistiseen elektroniseen musiikkiin. Musiikki vaihtuu paikoitellen liiankin nopeaa vauhtia.

Tanssiesityksiä katkovat tanssijoiden lyhyet haastattelut, joissa he muistelevat opettajaansa. Jollekulle tanssijalle Pina on antanut uuden tavan ilmaista itseään, toiselle rohkeutta, kolmannelle perhemäisen tiiviin yhteisön. Yhteistä muisteluille on kuitenkin se, että kulttimaineessa ollut koreografi jää etäiseksi hahmoksi ainakin katsojalle.

Vaikka parituntinen elokuva on hitusen liian pitkä, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö Pina Bausch olisi ollut oman alansa nero.

Leikkokukka

Kuva täältä.

Voiko suomalaisessa kassamagneettimusikaalissa näytellyt tehdä uskottavasti pienten piirien musiikkia?

Ainakin Jos rakastat -elokuvassa esiintynyt nuori Sarah Kivi osaa laulaa muutakin kuin Eppu Normaali -covereita. Kivi on kiinnostunut niin soulista kuin dubstepistakin.

Nyt näyttelijä-laulaja on lyönyt hynttyyt yhteen elektronista musiikkia työstävän Non Personin eli Niclas Kristianssonin kanssa. Ensimmäinen yhteiskappale Leikkokukka leikittelee dubilla ja iskelmällä mielenkiintoisesti. Hakkaavat rytmit, pahaenteiset pianosoinnut ja kaikutehosteet ovat lumoavia. Tällaista musiikkia syksyllä pitää kuunnella, tummaa ja varjoista.

Jään odottamaan lisämateriaalia. Tältä parivaljakolta voi odottaa paljon.

Tsekkaa myös Booty Call Blues.

Antonie van Leeuwenhoekista ja muista rantaleijonista

1600-luvulla eläneellä hollantilaisella tieteilijä Antonie van Leeuwenhoekilla ja barcelonalaisella Beach Beach -rockyhtyeellä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan mitään yhteistä. Leeuwenhoek keskittyi solubiologiaan ja Beach Beach taas keskittyy... riekkumiseen ja rockkukkoiluun. Huumorintajua ainakin yhtyeellä on: Beach Beach on nimennyt yhden kappaleistaan Leeuwenhoekin mukaan.

Kolmihenkinen yhtye luonnehtii musiikkiaan trooppiseksi punkiksi. Heleät ja päräyttävät kitarariffit, rumpujen intohimoinen hakkaaminen ja sinnepäin laulaminen hurmasivat ainakin minut hetkessä.

Beach Beachin Leeuwenhoek +3 -levyn voi ladata ilmaiseksi yhtyeen nettisivuilta. Ladatessa voi miettiä, tykkäsikö myös Leeuwenhoek rantaelämästä.