Haukan lumo

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä kirja on aina elokuvaa parempi. Mieleeni tulee kuitenkin yksi elokuva, joka rikkoo säännön. Dashiell Hammetin vuonna 1930 kirjoittama ja myöhemmin kolme kertaa filmattu Maltan haukka on sekä elokuvana että kirjana aivan yhtä hyvä.

Ei ole vaikeaa arvata, miksi John Hustonin ohjaama Maltan haukka oli kassamagneetti vuonna 1941. Käsitteeksi muodostuneen yksityisetsivä Sam Spaden roolissa on aikansa komein ja suosituin näyttelijämies Humbhrey Bogart ja koboltinsinisilmäisenä neitokaisena Mary Astor. Tapahtumapaikkana San Francisco, huumaava miljoonakaupunki, täynnä vaaroja ja glamouria ja viskiä siemailevia rikollisia.

Yhden ilmeen (tuiman irvistyksen ja hymyn risteytys) Humbrey Bogart on täydellinen valinta amerikkalaisen äijän arkkityypiksi. Sellaiseksi, joka tienaa omat rahansa ja jonka mielestä jokainen huolehtii vain omista asioistaan. Aina sanavalmis Sam Spade, ”hauskannäköinen paholainen”, ei pelkää kiivastuessaan käyttää nyrkkejä tai terävää kieltä. Hän uskaltaa niskoitella niin virkavallalle, laitakadun gangstereille kuin hemaiseville tytöillekin mutta osaa olla myös toverillinen.

Paras tapa pitää katsojan ja lukijan mielenkiintoa yllä on laittaa ihmisiä ramppaamaan ovista sisään yllättävissä tilanteissa. Kertomuksen alussa Spaden toimistoon ilmestyy hurmaava nuori nainen, joka värvää Spaden pitämään silmällä tuntematonta miestä. Pikkuhiljaa Spadelle selviää, että hän on sotkeutunut kultaista haukkapatsasta metsästävän riitaisan rikollisjoukon sotkuisiin juonitteluihin. Yksityisetsivä, jonka työetiikkaa voidaan pitää vähintäänkin arveluttavana, yrittää häikäilemättömästi hyötyä tilanteesta ja nyhtää jokaiselta osapuolelta mahdollisimman paljon rahaa. Luvassa on puolitoista tuntia ovien availua, Bull Durham -savukkeita, teräviä keskusteluja ja tuimia katseita, aseita takin kätköissä, pahoja ulkomaalaisia ja tytöteltäviä sihteereitä.

Mikä näin kliseisessä ja kaksiulotteisessa tarinassa saa minut palaamaan siihen yhä uudelleen ja uudelleen? No juuri ne kliseet. Elokuva on luonut käsitteen aikakaudesta, jota ei ikinä ollut. Kaikki me tiedämme, ettei elämä 20-luvun Yhdysvalloissa ollut pelkkää sikarinpolttoa, uhkapelejä ja hohdokkaita hotelleja. Maltan haukka saa katsojan kuitenkin kaipaamaan, ihme kyllä, myyttiselle aikakaudelle, jolloin elämä olisi ollut jännittävää seikkailua ilman seurauksia, ajalle, jolloin väkivallastakin puuttui raakuus.

Elokuvan välittämä haavekuva puri myös amerikkalaisiin vuonna 1941, toisen maailmansodan alkaessa vaikuttaa heihinkin. Kukapa ei olisi halunnut uskoa sankaritarinaan, jossa rehti amerikkalainen mies voittaa.

Maltan haukan merkitystä elokuvahistorialle ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Vaikka se ei yritä olla mitään muuta kuin bestsellerin pohjalta kuvattua kevyttä viihdettä isoille ihmismassoille, se on huolella ja rautaisella ammattitaidolla tehty. Lisäksi elokuvaa pidetään film noir –tyylisuuntauksen aloittajana.