Hissimusiikki on jo käsitteenä outo. Tarkoittaako se yhdentekevää musiikkia, jonka tarkoitus on sulautua seinään ja herättää mahdollisimman vähän ajatuksia ja tunteita?
Norjalaisen elektronisen duon Röyksoppin musiikkia on kuvailtu hissimusiikiksi. Jos kuulisin Melody A.M. –albumin Finnairin koneessa kiitoradalla tai kaupan kassalla ostovimmaa lisäämässä, ahdistuisin. Melody A.M. vaatii nimittäin perusteellista kuuntelua. Musiikki on dramaattista ja se toimisi hyvin elokuvien ääniraidoilla.
Röyksoppin musiikki luokitellaan usein ambientiksi, millä ainakin minun korvissani on negatiivinen kaiku, muttei yhtyeen ymmärtäminen vaadi pilvenpössyttelyä.
Levyä on haukuttu tylsäksi, mutta se on kaikkea muuta. Esimerkiksi maaginen “Poor Leno” on vauhdikas sumuisen rytmin ja taustalla etäisesti soivan discokitaran takia. Pahaenteisen taianomaiset ja rauhallisesti kehittyvät äänimaailmat, varjoiset ja jopa painostavat rytmit ja melodiat ovat järistyttävää kuunneltavaa.
Parhaimmillaan levy toimisi liikkuvan kuvan yhteydessä. Ehkä joku toinenkin on ajatellut samalla tavalla, koska Finnkinon tunnusmusiikki kuulostaa aivan “So Easyn” kilkuttelulta.
Röyksoppin "Senior" ilmestyi tänä syksynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti