Myöhässä

Ylihypetyt yhtyeet karmivat minua. Ne yhtyeet, joista saa lukea ja kuulla pari viikkoa, kunnes yhtye vaipuu maan alle. Tai mikä vielä pahempaa, yhtyeestä aletaan kirjoittaa yhä isommilla ja isommilla kirjaimilla, mitä nopeammin viikot kuluvat. Se ei tarkoita, että musiikki olisi huonoa, päinvastoin. Mutta näin hyvä musiikki tapetaan kuluttamalla monesti ja aivan turhaan.

Kings of Convenience ärsytti minua. Yhtyeeltä ei voinut välttyä. Kaikkialla intoiltiin tästä folk-painotteisesta kokoonpanosta. Aloin inhoamaan Kings of Conveniencea ennen kuin olin edes kuullut yhtäkään biisiä. Tuntui, että yhtyettä yritettiin pakkosyöttää minulle väkisin.

Kuitenkin vahingossa kuulin Kings of Conveniencen uusimman albumin kappaleita. Ne ovat loistavia: folkahtavia, kauniita, energisiä, monipuolisia! Mieskaksikolla on aivan oma erottuva saundinsa! (Aika suunnata levykauppaan!)

Kuitenkin makea ylistyspuhe kasaa yhtyettä kohtaan järkyttäviä odotuksia. Yleensä silloin kuuntelija pettyy. Ja voihan sitä antaa aikaa sulatella uusia musiikkikykyjä! Vampire Weekendin löytämiseen minulla meni 1,5 vuotta, mutta etnisillä saundeilla maustettu pop kuulostaa hyvältä vieläkin!

Ja eikös sitä sanota, että hyvä musiikki kestää aikaa?

Claptonkin on vain ihminen

Eräs tuttu on täysin hurahtanut Eric Claptonin musiikkiin. Paitsi että hän voi keskustella kenen tahansa kanssa tai milloin tahansa (vaikkapa kahdeksalta aamulla) Claptonin nerokkuudesta jopa tuntitolkulla, hän on metsästänyt divareista kitaristin alkuperäiset albumit. Hänen kokoelmastaan löytyvät useimmat Derek & The Dominosin ja Cream-bändin levyt sekä livetaltioinnit. Kokoelmaansa hän päivittää säännöllisesti, sekä tietysti Claptoniin perehtyneenä hän on lukenut kattavan määrän tietoa muusikosta.

On tietysti hienoa, jos ihminen löytää yhden musiikillisen fanittamisen kohteen. Tälläiset yhden artistin kannattajat voidaan lokeroida. Tässä pari tuntomerkkiä:

1. Hänen kanssaan ei voi keskustella muusta musiikista.

2. Hän on aina oikeassa ihailemansa artistin suhteen. Ainakin omasta mielestään.

3. Hän ei tajua, jos joku ei jaksa kuunnella hänen ylistyspuhettaan tai musiikkipropagandaansa.

4. Hänen mielestään muu musiikki on järkyttävää stereotyyppista paskaa. Itse asiassa se ei ole hänen mielestään edes musiikkia.

Mutta hei, eikö sitä musiikkivalikoimaa voisi aina myös vähän laajentaa? Vaikka James Browniin tai ihan vaikka akustiseen surffimusiikkiin? Silloin paitsi laajentaa omaa tietämystään, tekee myös hyvän teon muita ihmisiä kohtaan!

M79

Kriitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka keksii parhaimman tai osuvimman vertailukohteen jollekin kovassa nosteessa olevalle bändille: laulaja on kuin nykyajan Frank Sinatra tai bändin musiikki on ottanut vaikutteita irlantilaisesta kansanmusiikista. Yleensä näitä vertauksia keksiessä kriitikoilla taitaakin itse pääasia unohtua ja vertaukset menevät yli ja reippaasti.

Vampire Weekendin, yhdysvaltalaisen nerokkaan popyhtyeen musiikkivaikutteiksi on leimattu afrikkalainen musiikki. Vampire Weekendia kuulemattomana nauroin tälle vertaukselle kunnolla. Eivät kai taas kriitikot liioittele?

Lainasin viime viikolla kyseisen yhtyeen debyyttilevyn kirjastosta. Kun myöhemmin kuuntelin albumia, levy kuulosti oudon tutulta, vaikken sitä ollut aiemmin kuullut lukuun ottamatta ”M79”-rallia. Sitten keksin. Vampire Weekendista mieleeni tuli hieno afrikkalaispop-kokoelma, ”Golden Afriquen”. Kyseinen visuaalisestikin hieno kahden cd:n paketti kattaa Afrikan legendaarisemmat muusikot Francosta Nybomaan. Löytyy kokoelmalta myös ainoa haitarikappale, josta oikeasti pidän (Camille Feruzin "Cha Cha Cha Bay").

Vau! Kriitikot olivat oikeassa!