tiistai 18. helmikuuta 2014

DENA – ostarin uhmakas lempilapsi



Denitza Todorova varttui jossain päin Bulgariaa kuunnellen suhisevia piraattikopioita vanhentuneista maailmanlaajuisista hiteistä. Isä toimitti tyttärelleen c-kasettinauhoituksia, joiden ensimmäinen puoli oli varattu MC Hammerille ja toinen Michael Jacksonille. Todorova rakastui pop-musiikkiin kelaillessaan keskittyneesti virttyneitä c-kasetteja, rummutellessaan polviinsa ja suunnitellessaan omia riimejä. Kasetit saivat Kaakkois-Euroopan tytön haaveilemaan pop-tähden elämästä ja suurkaupunkien loisteesta ja väreistä.

En tiedä, kuinka paljon tarinassa on totta ja kuinka paljon sepitettä, mutta sillä ei ole väliä. Näin hienon ja hellyyttävän kertomuksen uskon mielelläni. Voguekin uskoi ja uutisoi siitä verkkosivuillaan.

Varmaa on ainakin se, että Todorova muutti vuonna 2005 Berliiniin, jossa hän alkoi tehdä musiikkia taiteilijanimellä DENA. Muutaman viime vuoden aikana internettiin on tippunut singlejä ja musiikkivideoita tältä nuorelta naiselta. Esikoisalbumi Flash ilmestyy maaliskuun 10. päivä.

DENAn vetovoima perustuu ennen kaikkea hänen tyyliinsä. Todorovan raukean itsevarma olemus ja bling-bling tuovat mieleen 80- ja 90-luvun taitteen hiphop-valtiaat. Hänen habituksensa muistuttaakin muutama vuosi sitten blogikansaa villinnyttä Samantha Urbania, Friends-yhtyeen sähäkkää keulakuvaa. Ääni vain on hieman matalampi.

Todorovan gangstailu menee kuitenkin Urbania pidemmälle. DENAn kappaleiden likaisen elektroniset taustat ovat lähellä esimerkiksi M.I.A:n levotonta tuotantoa. DENAn uusin single Bad Timing on tästä hyvä esimerkki. Se on syntisen paksulla hiphop-biitillä kuorrutettu pop-renkutus, joka jää korvamadon lailla pyörimään mieleen moneksi päiväksi. Todorovan räpin ja laulun yhdistävässä äänessä on villiä uhmakkuutta ja kyllästyneisyyttä, ja kappale junnaakin yhtä vaarallisesti kuin sireenit lähiön ostarilla.



Toinen kuuntelemisen arvoinen kappale on astetta nopeatempoisempi Guest List. Se on neljä kuukautta sitten julkaistu hengästyttävän rihannamainen klubijytkytys (muistaako kukaan enää Pon De Replayta?), jossa mukana on myös räppäri Kool A.D.

Siis skeittilauta kainaloon ja mankka pauhaamaan. Tässä on oivaa musiikkia purkka-automaatilla nojailuun.

torstai 30. tammikuuta 2014

This Is A Game



Tässä piristävää kuunneltavaa perinteikkään soulin ja rock 'n' rollin ystäville. This Is A Game on ensimmäinen single laulaja ja kitaristi Nick Waterhousen maaliskuussa ilmestyvältä albumilta Holly.

Waterhouse saattaa olla tuttu nimi esimerkiksi losangelesilaisen Allah-Lasin faneille. Muusikko on nimittäin toiminut Allah-Lasin esikoisalbumin tuottajana, ja Innovative Leisure -levy-yhtiö on julkaissut Waterhouselta ja Allah-Lasilta myös yhteisen singlen. Miehen oma debyytti Time's All Gone ilmestyi vuonna 2012.

This Is A Game läpäisee kaikki retrosoulin vaatimukset: sähkökitara soi aivan kuin vanhalla surffirokkiäänitteellä, ja saksofoni ja sähköurut raikaavat vinhasti taustalla. Kappaleen kestokin on rhythm and bluesille tyypillinen, vajaa kolme minuuttia.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

What Is Love



Löysin aina ajantasalla olevasta YVYNYL-blogista videon, joka riemastutti minua suuresti. Tällä musiikkivideolla hollantilainen duo Tears & Marble esittää oman versionsa Haddawayn tahmaisesta ysärijumputuksesta What Is Love. Hollantilaisnuorten käsissä junttidiskopökäle on kuitenkin muuttunut viileän minimalistiseksi pehmopopiksi – siis sellaiseksi blogikansan palvomaksi indieutuiluksi, josta The XX tuli tunnetuksi vuonna 2009. Kappaleessa rumpukone nakuttaa viipyilevästi, ja vokaalitkin ovat yhtä eteeristä kaikua niin kuin vain 2000-luvulla pitää olla.

Lisää materiaalia ilmestynee pian, koska Tears & Marblen EP julkaistaan tammikuussa 2014.

perjantai 20. joulukuuta 2013

2013


On taas se aika vuodesta, kun musiikkiblogit ja -sivustot täyttyvät erilaisista listauksista. Viime vuonna päätin jättää vuoden parhaimpien albumien valitsemisen kokonaan muille, sillä tarjonta oli mielestäni liian heikkoa. Tänä vuonna hienoista levytyksistä sen sijaan ei ole ollut puutetta, vaan niitä on suorastaan ollut liikaa! Siksi albumien arvottamisen sijaan kokosin 30 tämän vuoden suosikkibiisiäni samalle soittolistalle. Kaksituntisen kappalekimaran voi käydä kuuntelemassa kokonaisuudessaan Spotifysta.

Mitkä sitten ovat tämän vuoden parhaat albumit? Ehkä vuoden hienoin kotimainen on jyväskyläläisen Muuan miehen Mä olen iloinen (Helmi Levyt), jonka naivistisissa sanoituksissa on tehoa. Ulkomaisista albumeista vaikutuksen teki erityisesti manhattanilaisen Gogol Bordello -bändin Pura Vida Consipiracy (ATO Records). Punkin, humpan ja maailmanmusiikin yhteensovittaminen on onnistunut erinomaisesti.

Jos kaipaat lisää tutkittavaa, suosittelen tutustumaan yhdysvaltalaisen radioverkon NPR:n nettisivuihin. Siellä on julkaistu liuta monipuolisia ja asiantuntevia musiikkivuosikatsauksia. Uskon myös, että tässäkin blogissa vuoden 2013 helmiä muistellaan vielä lisää ensi vuoden puolella – parhaat levytykset kun tuppaavat löytymään aina liian myöhään!

lauantai 7. joulukuuta 2013

Seven Come Eleven



Saksofonisti James Carter ja Suomessakin vieraillut jazz-kitaristi Pat Martino kutsuttiin lokakuussa washingtonilaisen KPLU-radiokanavan studioon. Jammailusession aikana Martino ja Carter soittivat muun muassa uuden tulkinnan jazzin ikivihreästä Seven Come Eleven. Kaksikon lisäksi mukana olivat rumpali Camren Intorre ja kosketinsoittaja Pat Bianch. Yläpuolella videotallenne tulkinnasta.

Koko nelikon puolituntinen studioesiintyminen ja haastattelu nauhoitettiin, ja sen voikin kuunnella kokonaisuudessaan KPLU:n verkkosivuilta. Siinäpä oivaa ajanvietettä lauantaille.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Congratulations

Tämä on Funkata-blogin 206. teksti, ja päivämääräkin on merkittävä. Kirjoitin nimittäin blogin ensimmäisen tekstin 3. joulukuuta vuonna 2009. Kirjoitus oli nimeltään "Blogin nimen keksiminen tuotti törkeän päänsäryn". Siinä pähkäiltiin musiikkisivustolle sopivaa nimeä ja päädyttiin kummallista aasinsiltaa pitkin ylistämään soulin kummisetää eli James Brownia.

Tuon tekstin julkaisemisesta tulee tänään kuluneeksi tasan neljä vuotta. Vaikka blogin sisältö on muuttunut ja kehittynyt sitten alkuaikojen, levysoittimessani raikaavat edelleen samat James Brownin levyt kuin aloittaessani bloggaamisen.

Kiitos siis sekä alusta asti mukana olleille lukijoille että uusillekin tuttavuuksille näistä vuosista! Kommentteja otan aina mielelläni vastaan, ja niitä saisi olla enemmänkin. Pidempiä musiikkivinkkauksia tai muuta asiaa voi myös edelleen lähettää blogin omaan sähköpostiosoitteeseen. Muistutan vielä, että blogin kuulumisia pystyy helposti seuraamaan tykkäämällä Funkata-blogista Facebookissa.

Cliff Richard esittää juhlapäivän tunnussävelen!