Akustista tunnelmointia lumimyräkän keskelle

Mikä on kivempaa, kuin kuunnella tummaa tunnelmapoppia ja vahvoja biittejä yhdistelevää The XX:ää hiihtolomalla?

No tietysti Simon ja Garfunkelin kuunteleminen varjoisessa huoneessa samalla kun katselee ikkunasta valtavaa lumimyräkkää.

Simon & Garfunkel on sellainen kaksikko, jonka jokaisen pitäisi tietää. He ovat loistava osoitus siitä, että hyvän musiikin tekemiseen ei tarvita muuta kuin akustinen kitara ja kaunis lauluääni. Ei turhaa kikkailua, ei valtavia taustabändejä...

Simon & Garfunkelin parasta antia ovat melankoliset klassikot, kuten ”mrs. Robinson”. Se on sellainen biisi, joka pitää kuunnella yhä uudelleen, uudelleen ja kovemmalla.

Koska Simon & Garfunkel levyttivät jo 60-luvulla, he ovat olleet valtava suunnannäyttäjä monille muille folkkokoonpanoille. Duo lopetti kuitenkin toimintansa jo 70-luvun alussa, mutta sen jälkeen he ovat julkaisseet useita kokoelmalevyjä sekä esiintyneet livekeikoilla.
Parasta kuitenkin heidän musiikissaan on se, että sitä voi kuunnella vielä 2000-luvullakin. Aivan pokkana.

Back to Black

Koska soul on nyt muodissa, on aika ottaa nykysoul käsittelyyn. Valitettavan usein uusi soul on liian turvallista ja samankaltaista, vaikka juuri nyt kannattaisi soultähtien erottua toisistaan.

Minulla on kaksi Amy Winehousen albumia, molemmat olen saanut lahjaksi. En tunnustaudu kovaksi Winehouse-faniksi, mutta soulia kyllä kuuntelen.

Amy Winehousen Grammyllakin palkittu ”Back to Black”-albumi vetää pesäeroa edelliseen albumiin, ”Frankiin” (2003) roimasti. Kun ”Frankin” kappaleet etenevät hitaasti jazzahdellen, ”Back to Black” on täynnä napakkaa retrosoulsvengailua. Silti ”Frank” kuulostaa paljon kiinnostavammalta ja paremmalta. Albumilla soul on päivitetty tähän päivään mukavien komppien ja chill out-meininkien avulla, unohtamatta pientä funkotetta, joka kuulostaa siltä että Winehousella olisi hieman pilkettä silmäkulmassa laulaessaan.

”Back to Black” on taas täynnä soulia, joka kuulostaa siltä, että se on sävelletty ja äänitetty liian vakavalla ilmeellä. Biisit ovat ihan hyviä, mutta eivät enempää. Levyn päätarkoitus on kaavamaisen ”retron” toteuttaminen, joka ei jätä tilaa kunnon irroittelulle.

Mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Amy Winehouse osaisi laulaa loistavasti!

Valitusta, valitusta

Valitettavasti joudun joka aamu matkustamaan bussilla. Ja valitettavasti olen aamuisin todella äreä, valmis tappamaan katseella jonkun viattoman joka uskaltaa pilata minun aamurutiinini.
”Sun takki haisee ihan kinkulta!” tyttö kiljui takanani bussissa.
”Aha.” toinen tyttö huusi takaisin fiksusti.
”Varmaan koko bussi haistaa ton!” tyttö kommentoi.
”No kun mä hengailin Jyrkin kanssa ja se haisee aina kinkulta!” toinen tyttö puolustautui kovaan ääneen.
Taas yksi hyvä syy ottaa iPod bussiin mukaan: välttyy kuulemasta outoja keskusteluja, eikä tarvitse pidätellä naurua tai laskea kymmeneen takana istuvien huutajien juttujen takia.
Mutta silti en älyä, miksi ihmeessä iPodia pitää kuunnella joka paikassa tai ainakin esittää kuuntelevansa. Kyllä, tiedän että kuulokkeet ovat kuin trendikäs asu, mutta silti: onko järkeä huudattaa aamulla haudanhiljaisessa bussissa listahittipaskaa niin, että varmasti kuskikin kuulee ja kääntää radiota vielä lujemmalle? Matkustajat kärsivät, kun joutuvat kuuntelemaan samaan aikaan Lady Gagaa ja kansanmusiikkia. Onko pakko kilpailla sillä kuka huudattaa musaa kovimmalla ja kenellä alkaa ensimmäisenä tinnittää? Jos kerta julkisilla paikoilla on niin kova melu, ettei soittimen musiikkia kuule, onko pakko edes yrittää kuunnella musaa? Eikö voisi olla vaikka ihan hiljaa?
Ja miksi ihmeessä puhutaan erikseen iPodeista ja sitten niistä mp3-soittimista?

Taisin herätä väärällä jalalla. Ehkä aamuherätyksiäni helpottaisi herätyskello, joka herättää soittamalla valitsemasi biisin. Sellaisiakin on olemassa.

Täydellinen karaokeveto

El Presidente on uskomaton yhtye. Parhaimmillaan ja pahimmillaan se kuulostaa rosoiselta karaokevedolta lauantai-iltana. Yksinkertaiset popmelodiat, räävittömät kitarat, laulaja Dante Gizzin irroittelu ja kuluneet syntikkataustat takaavat sen että sanoma menee perille: ainakin bändillä on hauskaa.
El Presidenten musiikissa on vain jotain todella tarttuvaa eivätkä kornit sanoituksetkaan onnistu pilaamaan tunnelmaa. Desibeli.net kirjoitti, että bändin musiikissa on vaikutteita myös tanssittavasta groovesta, eikä tuotakaan väitettä voi kieltää.
Bändin ensimmäinen albumi toimii hyvin pieninä annoksina. Muistan vieläkin hetken, kun kuulin yhtyeen ”Without you”-singlen radiosta. Biisi jäi soimaan päähäni seuraavan viikon ajaksi. Mutta kun albumin sain käsiini, aloin kyseenalaistamaan Gizzin laulutaitoja. Mutta mitä siitä, meininki on silti hyvä.
Pakko vielä sanoa että, että yhtyeen albumin kansilehtinen toimii myös hienona avattavana julisteena, jossa kaksi miestä nojaavat punaiseen seinään stailit mekot yllään.

Syntikka on in

Syntikka on nyt in. On Villa Nahia, Tv Offia, Zebra & Snakea ja vaikka mitä. Kriitikot ylistävät tai ainakin Rumba (2/10).

Vaikka tietysti pitäisi pysytellä muodin mukana ja hehkutella syntikkakaksikoita jokaisessa postauksessa, minua jotenkin karmii tuo uusi sähköpiano plus pari jännää rikottua biittiä, tiukka basso ja karismaattinen laulu - yhdistelmä.

Minullahan ei ole varaa sanoa, mutta musiikin tekeminen on nyt helpompaa kuin koskaan: kuka tahansa voi tehdä oman biisinsä Macbookin Garage Bandilla. Jos ei osaa laulaa, niin ei se mitään. Voihan sitä ääntä muuttaa ja valmiitkin taustat löytyvät. Ehkä tämän väittämän takia en osaa suhtautua noihin kokeileviin syntikkakykyihin oikein kunnolla.

Tai ehkä olen vain liian rajoittunut tai musiikki pitää kuunnella muualta kuin Myspacesta samalla netissä surffaillen. Ainakin Villa Nahin livekeikkoja on ylistetty aika kivasti. Valitettavasti ikä ei riitä vielä noille keikoille, mutta onneksi netti on pyöritellyt veistä haavassa. Draamattiset valot välkkyvät, eturivin ihmiset ovat huumassa, mies paukuttaa sampleria ja toinen hyppii mikki kädessä syntikan vieressä....

Taidan pysytellä pelkässä Depech Modessa. Se on aina hyvä.

Stax - Hittitehtaan tarina

Aina silloin tällöin tulee kausia, jolloin kaivan levyhyllystäni soul- ja funkalbumit ja kuuntelen niitä koko illan.

Yllätykseksi Ylelläkin on joskus hienoja musaohjelmia, vaikka Ylen radiokanavien musiikin erikoisohjelmia onkin ahkerasti lopetettu. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä televisiokanavilla surffaillessa löysin loistavan musadokumentin. Tämä dokkari löytyy vieläkin Ylen Areenasta.

Ohjelma ”Stax – hittitehtaan tarina” valaisee mukavasti ja kiinnostavasti tuon kuuluisan levy-yhtiön stooria sekä sivuaa samalla ajan historiaa rotumellakoineen unohtamatta sitä tärkeintä: hyvää musiikkia. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen dokkari ja jos siitä ei saa tarpeekseen, vielä vanha livekeikka on myös mahtavaa katseltavaa. Vuonna 1967 nauhoitetulla keikalla esiintyi Otis Redding, Sam & Dave, The Mar-kays, Eddie Floyd ja jo legenda Booker T.
Tästä ei ilta parane.

Kannattaa muuten katsoa ennen kuin ohjelmat poistetaan muiden tieltä.