sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Spiritual Jazz 3


Lontoolainen levymerkki Jazzman Records on erikoistunut vanhojen jazz-, soul- ja funk-levyjen uudelleenjulkaisuihin. Jazzman Recordsin omistaja ja dj Gerald Short on tehnyt arvokasta työtä kokoamalla kiinnostavia jazz-harvinaisuuksia Spiritual Jazz -kokoelmalevyille.

Syksyllä ilmestyneessä sarjan kolmannessa osassa esitellään eurooppalaisen hengellisen jazzin klassikkoja 60- ja 70-luvuilta. Uuden sukupolven jazz-muusikot hakivat inspiraatiota eri kulttuureista ja musiikkityyleistä, ja uudistusmieli oli vahva. Uskonnolliset laulut, funk, afroamerikkalaiset rytmit ja Balkanin eksoottiset melodiat soivat sulassa sovussa. Ajan jazz-levytykset ovatkin pöyristyttävän villejä ja rohkeita.

Spiritual Jazz 3 -levylle ovat päässeet niin serbialainen trumpetisti Duško Gojković kuin belgialainen saksofonisti Babs Robert. Pohjoismaita tällä kuudentoista kappaleen kokoelmalla edustavat muun muassa tanskalainen trumpetisti Palle Mikkelborg ja hänen ruotsalainen kollegansa Jan Allan.

Väitän, että tässä on vuoden 2012 upein kokoelmalevy!

02 Hermann Gehlen - Kyrie by Fryer_JazzmanRecords

04 Michel Roques - Le Temps by Fryer_JazzmanRecords

lauantai 1. joulukuuta 2012

Pimeyttä vastaan



Taistelu pimeyttä ja pakkasta vastaan jatkuu lattarimusiikin voimin! Yhdeksän Grammyn pianisti Eddie Palmieri on levyttänyt 60-luvulta alkaen yli neljäkymmentä albumia vaihtuvilla kokoonpanoilla. Vuonna 1936 syntynyt Palmieri aloitti piano-opinnot jo nuorena poikana ottaen mallia isoveljestään Charlie Palmierista. 13-vuotiaana hän liittyi setänsä orkesteriin soittamaan timbalesia, lattarimusiikissa usein käytettäviä rumpuja, mutta huomasi pian, että piano on hänen soittimensa.

Eddie Palmierin ehdottomasti paras levy on Superimposition vuodelta 1970. Albumi koostuu kolmesta hengästyttävän nopeasta salsarenkutuksesta ja kolmesta aurinkoisesta instrumentaalista. Laulajana on monilla Palmierin muillakin levyillä esiintyvä Ismael Quintana. Bongoja soittaa Tommy Lopez, timbalesia Nicky Marrero ja tumpettia taidokas Alfredo Armenteros.

Näissä kappaleissa on valoa, lämpöä ja svengiä.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Orquesta Buena Vista Social Club ja Omara Portuondo @ Finlandia-talo 5.11.


Sopivassa määrin hulluttelua, vuosien tuomaa charmia ja rautaista osaamista. Niistä on letkeän legendaarinen Buena Vista Social Club tehty. Kitaristi Ry Cooder kokosi kuubalaisia rytmejä levittävän musiikkipoppoon 90-luvun loppupuolella, ja maailmanmaineen orkesteri saavutti viimeistään Wim Wendersin elokuvan myötä vuonna 1999.

Suomessa viime vuosina tiuhaan esiintynyt muusikkojoukko konsertoi nyt marraskuussa Turussa, Tampereella, Lahdessa ja Helsingissä. Suomen-kiertue huipentui maanantaina täpötäydessä Finlandia-talossa.

Vaikka jäsenistö on ehtinyt vaihtua vuosien kuluessa, on Buena Vista Social Club säilyttänyt autenttisuutensa. Pasunistitaituri Jesús Ramosin isännöimänä lattarisävelet raikasivat komeasti, ja soittajat saivat esitellä taitojaan tasapuolisesti. Erityisesti lavalla loisti uskomattomiin sooloihin yltänyt nuoren polven pianisti Rolando Luna. Veteraanitrumpetisti Manuel Mirabal taas osoitti kiistattoman taituruutensa.

Kuuban keikareiden leikkisä sanailu ja uskomattoman rento esiintyminen takasivat, että yleisöllä riitti seurattavaa ja ettei soitosta tullut liian ryppyotsaista. Ramosin lisäksi tyylipuhtaasta laulusta vastasivat Carlos Calunga ja täysannoksen naiskauneutta lavalle tuonut Idania Valdés. Illan todellinen laulajatähti kiipesi lavalle kuitenkin myöhemmin.

Omara Portuondo on vieraillut Suomessa jo 70-luvulla. Vaikka 82-vuotiaan laulajalegendan kulku oli jo hieman vaivalloista, oli ääni yhtä mahtava kuin ennenkin ja esiintyminen valovoimaista. Yleisö taputti syystä seisaaltaan.

Salsarytmejä on vaikea vastustaa, loppuunmyydyssä Finlandia-talossa huomattiin.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Fatoumata Diawara @ Savoy 1.11.


Malilaisella Fatoumata Diawaralla oli vaikea tehtävä: saada väsyneen suomalaisyleisön pyllyt pyörimään.

Viime vuonna ilmestynyt bambarankielinen esikoislevy Fatou on nostanut 30-vuotiaan laulajattaren maailmanmusiikkilistojen kärkeen. Diawara on onnistunut luomaan toimivan reseptin yhdistelemällä lämpimiä ja paikoin tujakoitakin malilaisia rytmejä mantramaisiin melodioihin, yhteiskunnallisiin sanoituksiin ja vaikuttavaan laulantaan.

Hitusen yksitoikkoisesti alkanut konsertti pääsi kunnolla vauhtiin, kun kitaraa soittaneen Diawaran seuraksi lavalle nousi railakas kvartetti. Kitaristi Martin Grenierin svengaava riffittely ja Jean-Baptiste Ekoue Gbadoen ilmiömäisen antaumuksellinen rumpujen paukuttaminen toivat kappaleisiin vipinää ja funkkia, ja saivat miespuoliset kuuntelijat nyökyttelemään hyväksyvästi.

Diawara maanitteli sinnikkäästi jäykkää suomalaisyleisöä tanssimaan ja piti huolta siitä, että ainakin käsiä läiskittiin ja heiluteltiin - rohkeimmat kerääntyivät tanssimaan lavan eteen. Diawara bändeineen saikin pystyyn kunnon jamit.

Kappaleiden välissä laulajatar intoutui myös kertomaan Malin epäkohdista ja poliittisista ongelmista, tosin valitettavan huonolla englannilla. Muutenkaan hetki ei ollut otollisin kuuntelijoiden sivistämiseen. Yleisö halusi ennen muuta nauttia räiskyvien rytmien imusta ja Diawaran vahvasta lauluäänestä.

Konsertin lopussa letkeästä maailmanmusiikista kylläinen yleisö pääsi ihailemaan vielä spontaaneja tanssiesityksiä, kun lavalle vedettiin joraajista parhaimmat. Kaikinpuolin viihdyttävä show osoitti, että monitaituri Fatoumata Diawara pääsee vielä pitkälle.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Soulkonkarit



Kokosin kuusitoista vanhaa soul- ja rhythm and blues -klassikkoa Spotifyhyn. Joukkoon pääsi muun muassa Rolling Stone -lehden mielestä kaikkien aikojen parhaimman brasilialaisen laulaja Tim Maian I Don't Know What To Do With Myself, trumpetisti Donald Byrdin ja laulaja Isaac Hayesin seesteinen yhteistuotos I Feel Like Loving You Today, huvittava sähköurkuinstrumentaali Wade In The Water, Grammy-voittaja Billy Paulin People Power ja Betty Everettin upea You're No Good.

Svengaavia kuunteluhetkiä!

Soulkonkarit-soittolista, 16 kappaletta

Tim Maia: I Don't Know What To Do With Myself
Betty Everett: You're No Good
Pete Wingfield: 18 With A Bullet
Brenton Wood: Gimme Little Sign
Arthur Alexander: Anna (Go To Him)
Donald Byrd: I Feel Like Loving You Today
Billy Paul: People Power
Brother Jack McDuff: Wade In The Water
Jimmie Gresham: Be Prepared To Pay
Bob & Earl: Harlem Shuffle
Bettye Swann: Don't Wait Too Long
Frankie Floyd: Boogie Chile
Etta James: I'd Rather Go Blind
The Dramatics: Whatcha See Is Whatcha Get
La Brenda Ben: Chaperone
Charles Sheffield: It's Your Voodoo Working

torstai 27. syyskuuta 2012

Nuoret vihaiset miehet



Tutkimusretki Perun 60-luvun populaarikulttuuriin jatkuu! Kirjoitin viime syksynä perulaisesta Los York'sista, tuosta riemukkaan rasavillistä rokkijoukosta. Los York'sin synnyinvuonna 1964 sai alkunsa toinenkin merkittävä perulainen vaihtoehtobändi.

Pääkaupungissa Limassa neljä nuorta miestä - Erwin Flores, Rolando Carpio, Pancho Guevara ja César Castrillón - aloittivat meluisat garagerokkikokeilut. Bändi sai nimekseen Los Saicos. Miehet olivat juuri vapautuneet koulunpenkiltä, ja musiikki oli sen mukaista: rämisevän räksyttävää ja estottomasti potkivaa. Los Saicosin raskaan groovaavat kitarat ja laulaja César Castrillónin likaisen raastava ääni olivat anarkiaa ja agressiota villeimmillään.

Vuosien 1965 ja 1966 aikana Los Saicosilta julkaistiin kuusi singlelevyä, yhteensä kaksitoista kappaletta. Se kuulostaa vähältä, mutta kappaleet ovatkin todellisia timantteja - garagerokin kaksitoista parasta! Suurimmaksi hitiksi nousi vuoden 1965 Demolición, joka soi 60-luvulla ahkerasti paikallisilla radiokanavilla.

Los Saicosin ura loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, kolmen vuoden jälkeen. Bändin singlet pölyttyivät vuosikymmeniä rähjäisissä levylaareissa, kunnes Perun rokkiklassikkoja alettiin julkaista uudelleen 2000-luvun loppupuolella. Levy-yhtiö Vampisoulilta ilmestyi vuonna 2010 kaksiosainen kokoelma Back To Peru 1964 - 1974. Samana vuonna Los Saicosin kaksitoista kappaletta koottiin Demolición! - The Complete Recordings -levylle ja ohjaaja Hector Chávezin dokumenttielokuva Saicomania valmistui. Los Saicos voi siis tänä päivänä paksummin  kuin koskaan.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Puolituntinen Dave Brubeckin seurassa



Jos penkoo tarpeeksi, saattaa Youtubesta kaiken kuran ja pikselimössön seasta löytää todellisia aarteita. Kuten tyylikkään mustavalkovideon Dave Brubeck Quartetin vuoden 1964 Belgian konsertista! Kuuluisan jazz-pianistin kvartetissa rumpuja soittaa ilmiömäinen Joe Morello, bassoa Gene Wright ja alttosaksofonia Brubeckin pitkäaikainen kollega Paul Desmond.

Puoli tuntia leppoisaa jazzia lepopäivän ratoksi, ole hyvä!

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Haukan lumo


Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä kirja on aina elokuvaa parempi. Mieleeni tulee kuitenkin yksi elokuva, joka rikkoo säännön. Dashiell Hammetin vuonna 1930 kirjoittama ja myöhemmin kolme kertaa filmattu Maltan haukka on sekä elokuvana että kirjana aivan yhtä hyvä.

Ei ole vaikeaa arvata, miksi John Hustonin ohjaama Maltan haukka oli kassamagneetti vuonna 1941. Käsitteeksi muodostuneen yksityisetsivä Sam Spaden roolissa on aikansa komein ja suosituin näyttelijämies Humbhrey Bogart ja koboltinsinisilmäisenä neitokaisena Mary Astor. Tapahtumapaikkana San Francisco, huumaava miljoonakaupunki, täynnä vaaroja ja glamouria ja viskiä siemailevia rikollisia.

Yhden ilmeen (tuiman irvistyksen ja hymyn risteytys) Humbrey Bogart on täydellinen valinta amerikkalaisen äijän arkkityypiksi. Sellaiseksi, joka tienaa omat rahansa ja jonka mielestä jokainen huolehtii vain omista asioistaan. Aina sanavalmis Sam Spade, ”hauskannäköinen paholainen”, ei pelkää kiivastuessaan käyttää nyrkkejä tai terävää kieltä. Hän uskaltaa niskoitella niin virkavallalle, laitakadun gangstereille kuin hemaiseville tytöillekin mutta osaa olla myös toverillinen.

Paras tapa pitää katsojan ja lukijan mielenkiintoa yllä on laittaa ihmisiä ramppaamaan ovista sisään yllättävissä tilanteissa. Kertomuksen alussa Spaden toimistoon ilmestyy hurmaava nuori nainen, joka värvää Spaden pitämään silmällä tuntematonta miestä. Pikkuhiljaa Spadelle selviää, että hän on sotkeutunut kultaista haukkapatsasta metsästävän riitaisan rikollisjoukon sotkuisiin juonitteluihin. Yksityisetsivä, jonka työetiikkaa voidaan pitää vähintäänkin arveluttavana, yrittää häikäilemättömästi hyötyä tilanteesta ja nyhtää jokaiselta osapuolelta mahdollisimman paljon rahaa. Luvassa on puolitoista tuntia ovien availua, Bull Durham -savukkeita, teräviä keskusteluja ja tuimia katseita, aseita takin kätköissä, pahoja ulkomaalaisia ja tytöteltäviä sihteereitä.


Mikä näin kliseisessä ja kaksiulotteisessa tarinassa saa minut palaamaan siihen yhä uudelleen ja uudelleen? No juuri ne kliseet. Elokuva on luonut käsitteen aikakaudesta, jota ei ikinä ollut. Kaikki me tiedämme, ettei elämä 20-luvun Yhdysvalloissa ollut pelkkää sikarinpolttoa, uhkapelejä ja hohdokkaita hotelleja. Maltan haukka saa katsojan kuitenkin kaipaamaan, ihme kyllä, myyttiselle aikakaudelle, jolloin elämä olisi ollut jännittävää seikkailua ilman seurauksia, ajalle, jolloin väkivallastakin puuttui raakuus.

Elokuvan välittämä haavekuva puri myös amerikkalaisiin vuonna 1941, toisen maailmansodan alkaessa vaikuttaa heihinkin. Kukapa ei olisi halunnut uskoa sankaritarinaan, jossa rehti amerikkalainen mies voittaa.

Maltan haukan merkitystä elokuvahistorialle ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Vaikka se ei yritä olla mitään muuta kuin bestsellerin pohjalta kuvattua kevyttä viihdettä isoille ihmismassoille, se on huolella ja rautaisella ammattitaidolla tehty. Lisäksi elokuvaa pidetään film noir –tyylisuuntauksen aloittajana.

Reggaekeinu keinuu

Unohda jo Jukka Poika ja kuuntele Resonatorsia! Yhdeksän brightonilaisen päivänpelastajan reggaekombo levittää uudella singlellään Surrender reilusti hyvää mieltä ja huojuvia reggaerytmejä. Raikkaiden torvi- ja vokaaliosuuksien tähdittämä "Surrender" löytyy Resonatorsin marraskuussa julkaistavalta levyltä. Tästä albumista povaan vuoden letkeintä!

lauantai 11. elokuuta 2012

Tomutusmusiikkia



Mitä syntyy kun pornotähti päättää siirtyä musiikkiuralle? Kiihkeän rytmikästä siivousmusiikkia, tietysti.

Yhdysvaltalainen aikuisviihdetaitelija Wade Nichols sai pornosta tarpeekseen vuonna 1979, vaihtoi nimensä Dennis Parkeriksi ja levytti kaksi 70-luvun upeinta diskohittiä: seitsenminuuttisen New York By Night -tanssieepoksen ja massiivisen, viulutaustojen värittämän diskojärkäleen Like An Eagle. Näiden tahdissa pölypunkit saavat kyytiä ja ikkunatkin puhdistuvat melkein itsekseen.

Yllä olevassa videossa Dennis Parker vaeltaa ympäri New Yorkin katuja ja laulaa tunteella hämmästyneille ohikulkijoille Like An Eagle -kappaletta. Video on kuvattu ranskankieliselle Melody-televisiokanavalle.

perjantai 3. elokuuta 2012

Elektrovelhon uudet kujeet


Losangelesilaisella Anenonilla on pitänyt kiirettä. Toukokuussa julkaistiin miehen ensimmäinen pitkä albumi "Inner Hue" ja maaliskuun lopussa viiden kappaleen pienjulkaisu Acquiescence EP.

Levyjen lisäksi elektrovelho on keskittynyt remiksien tekoon. Uuden käsittelyn ovat saaneet muun muassa Anenonin omalle Non Projects -levy-yhtiölle kiinnitetyn Ana Caravellen kahden vuoden takainen laulelma Where Have You Been ja lontoolaisen Roundsin teknotuuttaus Furnace.

Vaikka Anenon viihtyy ja pärjää parhaiten teatraalisesti nakuttavien rytmien ja vellovan unelmoivien äänimattojen keskellä, LOL Boysin "Changes"-kappaleen uusi versiointi todistaa, ettei Anenon ole unohtanut kuinka saksofonia soitetaan.

Mutta erinomaisia remiksejä kaikki.



Lue aikaisempi juttuni Anenonista täältä.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Second Life


Muutama viikko sitten sain vinkin  Saara Soisalon Second Life -levystä (2011), ja levy ansaitsee tulla esitellyksi.

Soisalo on ollut pitkän uransa aikana mukana mitä erilaisimmissa musiikkiprojekteissa aina popyhtye Belaborisista soulbändi Fabulettesiin ja Pekka Toivanen Quartettiin. Vuosien aikana pop on vaihtunut jazziksi ja musiikista on tullut entistä sielukkaampaa. Siitä juontuu myös albumin nimi, Second Life.

Soisalo mainitsee esikuvikseen muun muassa Abbey Lincolnin, Nina Simonen ja Shirley Hornin, ja se kuuluu levyllä.  Soisalo laulaa ajatonta jazzia mutta uskaltaa onneksi vetää pesäeroa alkuperäisiin sovituksiin. Se tuo albumiin tarvittavaa tuoreutta ja luonnetta. Suosikkiraitani on levyn aloittava heleän valoisa Markin Jenkins -tulkinta Big City.

Albumilla soittaa rautaisia suomalaisia ammattilaisia: pianossa Mikko Helevä, bassossa Wade Mikkola ja rummuissa Heikki Sandren. Second Life / Conversation Love -kappaleessa vierailee saksofonisti Pekka Toivanen.

Vaikka albumi ei tarjoakaan suuria yllätyksiä, yksi asia on varma. Soisalo laulaa lumoavasti. Jotkut äänet paranevat vanhetessaan.

Bipolar Outflows


Kirjoitin huhtikuun alussa hollantilaisesta The Jazzmentista, joka lumosi minut hetkessä harmonisilla biiteillään. Toukokuun 20. päivä tämä hollantilainen instrumentaalihiphopduo julkaisi neljännen levynsä Bipolar Outflows. Tuttuun tapaan tunnelmallisia biittejä höystävät höyhenenkevyet jazz- ja neosoulsamplet. Nappaa levy itsellesi Bandcampista!



sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Agawalam Mba


Musiikkimaailman uusin trendi on "re-edit". Se tarkoittaa vanhaa, jo kauan sitten unohdettua äänitystä, joka kaivetaan pölyisestä levylaarista ja julkaistaan uudelleen hitusen paranneltuna. Painosmäärä on yleensä pieni ja niin on levymerkkikin.

Tälläisiä "re-edittejä" ovat myös nigerialaisen laulaja Stonefacen ja Life Everlasting -bändin Agawalam Mba ja Love Is Free. Nämä funkharvinaisuudet levytettiin EMIlle vuonna 1973, mutta kappaleet löydettiin vasta nyt uudelleen Voodoo Funk -blogin toimesta.

Biiseistä viime vuonna tehty tuhannen kiekon painos myytiin nopeasti loppuun. Onneksi nämä railakkaan psykedeeliset afrofunk- ja rockrenkutukset ovat vielä kuunneltavissa netissä.

  Agawalam Mba by Voodoo Funk

Love Is Free by Voodoo Funk

lauantai 26. toukokuuta 2012

Indorock on rock



Hollantilainen kulttuuri on aina kiinnostanut minua sen kirjavuuden ja yllättävyyden takia. Pienestä koostaan huolimatta Alankomaista löytyy jokaiselle jotakin - syynä ovat siirtomaat, joista jokainen on tuonut jotain uutta tulppaanien ja tuulimyllyjen ja etnisten ravintoloiden mekkaan.

Yksi tärkeimmistä siirtomaista oli Indonesia, joka oli Alankomaiden alaisuudessa aina toiseen maailmansotaan asti. Vuonna 1942 Japani miehitti alueen, ja kolme vuotta myöhemmin tämä kymmenien tuhansien saarien ja 234 miljoonan ihmisen maa julistautui itsenäiseksi.

Siirtomaakausi jätti jälkensä sekä Indonesiaan että Hollantiin ja siten myös musiikkikulttuuriin. 1950-luvun puolivälissä syntyi uusi tyylilaji, indorock, mikä tarkoittaa rouhean raakaa ja groovaavaa rautalankarokkia.

Kuuluisimmat indorocklähettiläät löytyvät The Tielman Brothersista.Tässä nelihenkisen bändin yhdeksänminuuttinen rocktulitus vuodelta 1960.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Sä kuulut aamuun jokaiseen

Harold Ramisin ohjaamassa Päiväni murmelina -elokuvassa (Groundhog Day, 1993) itserakas sääennustaja Phil Connors (Bill Murray) joutuu elämään saman murmelintäyteisen päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Joka aamu tasan kello kuusi kelloradio pamahtaa päälle ja Connors herää raivostuttavan hyväntuuliseen tuuttaukseen, Sonny & Cher -duon vuoden 1965 listaykköseenI Got You Babe.

Katson elokuvan säännöllisesti muistuttaakseni itselleni kuinka onnekas olen, kun voin valita aamuhumppani itse. Lopputekstien aikana alan kuitenkin miettiä, mikä kappale olisi sellainen, jota jaksaisin kuunnella kaikki loppuelämäni aamut. Varmaa on ainakin, ettei se olisi elokuvassa niin ikään soiva Frankie Yankovicin hilpeä Pennsylvania Polka tai Delbert McClintonin rempseä I'm Your Weatherman.

Pitkän harkinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että saksofonisti Joe Hendersonin All Things Considered olisi varteenotettava vaihtoehto. Se on kahdeksanminuuttinen lattarijazzralli, joka löytyy miehen Canyon Lady -albumilta (1973). Kongoissa on mestarillinen Francisco Aguabella ja trumpetissa Miles Davidisin ja Count Basienkin kanssa musisoinut Oscar Brashear. Ja Hendersonin tenorisaksofoni raikaa kevyen varmasti kuten aina.

Onneksi tämä jää pelkäksi spekuloinniksi.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Dublinin käheä kultakurkku



Vahvoista ja itsenäisistä naislaulajista puhuttaessa unohdetaan usein irlantilainen Imelda May. Hän aloitti musiikin tekemisen 16-vuotiaana ihaillen Billie Holidayta ja Elmore Jamesia, ja tähän mennessä häntä on kuultu neljällä levyllä. Niistä viimeisin on viime vuonna ilmestynyt More Mayhem, joka on eräänlainen erikoisjulkaisu vuoden 2010 Mayhemista.

May on kirjoittanut suurimman osan kappaleistaan itse ja paikoitellen hän soittaa myös bodhránia, perinteistä irlantilaista rumpua. Vaikka hänen kanssaan musisoi liuta ammattimaisia muusikkoja, ei ole epäselvää kuka on pääroolissa.

Musiikin juuret ovat rockabillyssa: neidon ääni on paikoitellen kuin 60-luvun rhythm and blues -diivan ja meno yhtä vauhdikasta kuin rock and rollissa. Paikoitellen laulajattaren ääni raikaa riemukkaan villisti ja artisti heittäytyy musikaalimaisen rockhurmion vietäväksi. Yhdessä hetkessä May tyyntyy valittelemaan miesten petollisuutta kähisevän ilkikurisesti tai laulamaan puhtaan kauniisti rakkaussuruistaan. May hallitsee äänellä keimailun kuin vanhakin konkari.

Mayn kappaleet ovat muutenkin viimeisen päälle tyyliteltyjä: kontrabasso ja trumpetti tuovat lisäeloa sähkökitaran, basson ja rumpujen tähdittämiin ralleihin. Sovitukset ovat monipuolisia ja napakoita, kuten rockabillyssa kuuluukin. Suurempia sanomia ei kappaleista kannata etsiä, mutta taidolla ja tarmolla soitettu viihdemusiikki antaa potkua ja väriä päivään.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Kukapa ei bossa novasta pitäisi

Kukapa ei bossa novasta pitäisi. Se on rytmiltään leikkisää ja vaihtelevaa. Afroamerikkalaiset rytmit tuovat musiikkiin etelän lämpöä ja pehmeyttä ja akustinen kitara ja piano melodisuutta. Bossa novassa yhdistyvät brasilialainen värikkyys ja raukea harmonisuus tyylikkäällä tavalla.

Saksofonisti Stan Getz tajusi 1960-luvun alussa bossa novan mahdollisuudet ja levytti Astrud ja João Gilberton kanssa uuden version bossa novan isänä pidetyn brasilialaisen Antônio Carlos Jobimin Garota de Ipanemasta. Kappaleesta tuli välittömästi hitti ja levy-yhtiöt ympäri maailmaa patistelivat tähtensä tavoittelemaan samaa letkeyttä. Laulajat aina Frank Sinatrasta alkaen levyttivät omat The Girl From Ipanema -tulkintansa ja menestys oli valtava.

Kuten usein tuppaa käymään, bossa nova -villitys hiipui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Jäljelle jäi kuitenkin lukemattomia hienoja sävellyksiä ja Funkata-blogin toinen soittolista onkin omistettu kokonaan bossa novalle, uudelle ja vanhalle. Vaikka erilaiset bossa nova -viritelmät pulpahtavat säännöllisesti esille (Amy Winehouse laulamassa The Girl From Ipanemaa, The Black Eyed Peas samplaamassa Mas Que Nadaa), kukaan ei vedä vertoja oikeille rytmipioneereille, kuten pianisti Sérgio Mendesille ja laulaja-säveltäjä Antônio Carlos Jobimille. Heidän kappaleissaan kuuluu todellinen Brasilia.

Soittolistan voi kuunnella Spotifysta.

Kukapa ei bossa novasta pitäisi -soittolista, 14 kappaletta

Stan Getz & João Gilberto: The Girl From Ipanema
Baden Powell: Coisa N°1
Sergio Mendes & Brasil '66: Mais Que Nada
MPB-4: Cravo E Canela
Luciana Souza: Here It Is
Nara Leão: Telefone
Celso Fonseca: A Origem Da Felidade
Elis Regina: Verão Vermelho
Lucio Alves: Nós E O Mar
Quarteto Em Cy: Tudo Que Voce Podia Ser
Astrud Gilberto & Antônio Carlos Jobim Agua De Beber
Edu Lobo: Viola Fora De Moda
Marcos Valle: Samba de Verao
Elvis Presley: Bossa Nova Baby



lauantai 28. huhtikuuta 2012

Lauantain levyostokset

On sääli, että helsinkiläiset levykaupat lopettavat yksi toisensa jälkeen. Viiskulmaan ovat jääneet enää Eronen, Digelius ja A.H. Records Lifesaverin ja nyt Popparienkelinkin lopetettua. Mutta levykauppojen loppuunmyynnit ovat oivia, jos haluaa ostaa roimasti alennettuja levyjä. Pahaksi onnekseni myöhästyin Popparienkelin loppuunmyynnistä yhdellä päivällä - levykauppa kun ehti lopettaa jo viime perjantaina.


Lohdutukseksi menin kuitenkin penkomaan levylaareja Digeliukselle, mistä tarttui mukaani pari loistolöytöä. Nimittäin yhdysvaltalaisen harmonikkataituri Flaco Jiménezin Un Mojado Sin Licencia c-kasettina.

Jimenezin musiikki edustaa tyylipuhdasta tejanoa - eli Meksikon ja Teksasin alueella soitettavaa espanjankielistä perinteistä iskelmää. Verkkaisesti säksättävät kitarat, haikeat lauluosuudet ja hilpeät harmonikkaluritukset ovat kuin Sammakonloikkaa Tijuanassa -animaatiosta.

Toinen ostokseni oli etiopialaista musiikkia kattavasti esittelevän Ethiopiques-levysarjan osa 26. Kaikkiaan 28-osaisesta sarjasta viisi on omistettu Mahmoud Ahmedille, vuonna 1941 syntyneelle tuotteliaalle laulajalle ja muusikolle.

Nuorena miehenä Ahmed toimi Addis Abebassa kengänkiillottajana. Monien sattumien kautta Ahmed päätyi hommiin paikalliselle musiikkiklubille ja onnistui vakuuttamaan talon bändin laulutaidoillaan. Ensimmäisen singlensä hän levytti vuonna 1971. Nyt, kymmenien hittien ja lukemattomien kokoonpanojen jälkeen, Mahmoud Ahmed esiintyy edelleen ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä etiopialaisista muusikoista.

Syy siihen, miksi Ahmed on menestynyt myös länsimaissa, lienee siinä, että hän on sekoittanut rohkeasti soulia, bluesia ja funkkia perinteiseen etiopialaiseen musiikkiin. Ahmedin teatraaliset tulkinnat yhdistettynä massiivisesti pauhaaviin puhallin- ja lyömäsoittimiin ovat komeaa kuultavaa.

Funkata toivoo levykaupalle pitkää ikää. Muuten tälläiset helmet jäisivät löytämättä.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Willow Man

Suomalainen levymerkki Kojak Giant Sounds julkaisee uudelleen vanhoja rytmikkäitä tanssihittejä. Erityisesti levymerkki on keskittynyt lattaridiscoon ja funkkiin. Yksi suosikeistani on The Willow Bandin vuonna 1976 levyttämästä Willow Man -kappaleesta sovitettu uusi seitsemänminuuttinen versiointi. Tämä armoton trooppinen discopaahto ei jätä ketään kylmäksi.

 

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Kairolainen funkjammailu

Nappasin lähikirjastoni palautushyllystä psykedeelistä funkkia esittelevän Psych Funk -kokoelman. Kaikki maailmankolkat ovat tasapuolisesti edustettuna tällä levyllä ja eksotiikkaa riittää. Uuden aallon ranskalainen syntikkasurinabändi Eskaton, venäläinen svengijengi The Melodiya Jazz Ensemble ja etelä-korealainen Kim Sun jäävät silti egyptiläisen kitarataituri Omar Khorshidin varjoon.

Itämaisen tulinen kitararalli Rakset El Fadaa (1974) käynnistyy hyytävällä sähkökitarasoololla, joka pöllyää kuin Saharan hiekka. Kuohuvan desert blues -osuuden jälkeen rytmisektio aloittaa rummutuksen rymisten ja kolisten ja tunkkainen syntikka kummittelee taustalla.

Vastustamatonta!

torstai 19. huhtikuuta 2012

Demoni



Maailmanmusiikin mielenkiintoisin nimi on jo pitkään ollut bulgarialainen Kottarashky. Mies sotkee pölyisiä Balkan-joikuja ja -mantroja kitkeriin rytmeihin ja nopeatempoiseen humppaan riemastuttavan villisti.

Vuonna 2009 ilmestynyt Opa Hey! -debyytti oli menestys ja miehen toista levyä on saatu odottaa jo vuosia. Asphalt Tango -levy-yhtiö ilmoitti äskettäin, että Kottarashky Rain Dogs -orkesterineen julkaisee toisen albuminsa Demoni toukokuussa. Ensimmäinen poiminta albumilta on kieputtava nimikkokappale Demoni, jonka musiikkivideon on animoinut taidokkaasti Theodore Ushev. Odotan levyä innolla.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Clouds


Melodista surffipoppia soittava yhdysvaltalainen Yellow Fever vaihtoi nimensä Deep Timeksi. Uutinen itsessään ei ole merkittävä, mutta kun samalla julkistettiin bändin uutukainen Clouds, asiasta kannattaa jo kirjoittaa. Kappale rullaa eteenpäin hauskalla ja näpsäkällä melodialla ja vahvaääninen laulaja Jennifer Moore osaa oikeasti laulaa.

Tässä siis teille kevään parasta poppia! Levy tulossa kesäkuussa.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Riippumattomusiikkia


Ohiolaisen yhden miehen orkesteri Monster Rallyn Coral LP pääsi Funkata-blogin vuoden levyt -listaukseen. Nyt Monster Rally on lyönyt hynttyyt yhteen toisen biittinikkari Rumtumin kanssa, ja meno helmikuussa ilmestyneellä seitsemänraitaisella yhteislevytyksellä on villi. Kaksikko on virittäytynyt trooppiselle aaltopituudelle: hiostavia rytmejä säestävät Tarzan-huudot, eksoottiset soittimet ja aurinkoiset melodiat. Esimerkkinä mainittakoon tanssittava Tribes tai rentouttava Birds.

MR & RT -levy on napakka paketti, joka johdattaa kuulijan psykedeeliselle matkalle maailman ääriin. Levyn voi nyt ostaa haluamallaan hinnalla tai vaikka ilmaiseksi Bandcampista!


torstai 5. huhtikuuta 2012

Ähky


Union City Drive-In (1993), sarjasta Theaters

Vierailin viime vuoden puolella Tukholman Moderna Museetissa. Vaikka olin päättänyt jättää Turnerin, Monetin ja Twomblyn yhteisnäyttelyn suosiolla väliin - mikä on yhtä noloa kuin pitäisi kirkossa pipoa - ja keskittyä ainoastaan valokuviin, minulle tuli ähky. Säntäilin loputtomien valokuvasalien välillä enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Lopulta eksyin näännyksissäni syrjäiseen ja tyhjään näyttelyhuoneeseen. Seascapes by Hiroshi Sugimoto. On ihmeellistä, että muutama kuva voi pysäyttää ja vangita hetkessä.

Loppupäivän istuin pienessä pimennetyssä huoneessa katselemassa kuvia, joista on karsittu kaikki turha pois. Ihmiset ja tarpeeton vilske. Jäljelle jää vain meri.


The Baltic Sea Near Ruegen (1996), sarjasta Seascapes

Japanilaisen Hiroshi Sugimoton (s. 1948) töissä tärkeintä ei ole aihe vaan muoto. Sugimoto on ollut aina kiinnostunut arkkitehtuurista. Tekniikkaa rohkeasti hyödyntäen kokeilunhaluinen valokuvaaja on kuvannut toinen toistaan uskomattomampia kuvasarjoja, joissa näkyy ihmisen kädenjälki mutta ei ihminen itse.

Sugimoto on pitkän uransa aikana kuvannut monia maailman meriä mutta myös rakennuksia ja historiallisista henkilöistä tehtyjä vahanukkeja. Yhteistä on kuitenkin se, että valokuvaaja saa kuvauskohteensa hengittämään.

Esimerkiksi "Theaters"-kuvasarjan tyhjät katsomot uhkuvat vaaraa ja jännitystä - vaikka ne ovat vain aivan tavallisia elokuvateattereita. Katsoja ei kiinnitä huomiota enää itse kuvauskohteeseen vaan tunnelmaan. Aineellisesta tulee aineetonta ja arkisesta jylhää ja ajatonta.

Sugimoton kuvat sulattavat ähkyn.


Orinda Theater (1978), sarjasta Theaters

PS. Timo Kelarannan oudon abstrakteja valokuvia on esillä Suomen valokuvataiteen museossa vielä huhtikuun loppuun asti.

The Jazzment


Jos diggasit marraskuussa esittelemäni DJ Ezassculin paksuista biiteistä, pidät varmasti myös The Jazzmentista. Hollantilainen opiskelijaduo tekee neosoulia ja avaruussuhinaa sotkevaa tunnelmallista instrumentaalihiphoppia. Harmonisia biittejä kolmen levyllisen verran Bandcampissa!

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Räppiä Munkkisaaren rytmiviidakosta

kuva: Johanna Louhivuori

Super Janne (Janne Vakkilainen) on värikäs poikkeus muuten harmaissa suomiräppipiireissä. Helsingin svengaavin tyhjäntoimittaja samoilee Munkkisaaren rytmimusiikkiviidakossa ja räppää letkeästi Helsingin hengailuista peruspositiivisella otteella.

Charmikas sanataituri teki läpimurtonsa jo vuonna 2006 julkaistuaan Hyvät munkit volume 1 -lätyn. Varsinainen kokopitkä albumi "Munkkisaari" ilmestyi vasta neljä vuotta myöhemmin - Super Jannen itsensä säveltämänä, sanoittamana, sovittamana, miksaamana ja tuottamana.

Menestysalbumin jälkeen Super Janne on viettänyt hiljaiseloa, mutta äskettäin hän ilmoitti nettisivuillaan äänittävänsä toista kokopitkää albumiaan toukokuuksi. Viime joulukuussa räppäri suoritti myös läppärinsä kovalevyn suursiivouksen, ja sieltä löytyneet aarteet koottiin Hyvät munkit volume 2 -levylle. Se ei ole kuitenkaan mikään mikrossa lämmitettävä jämälevy. Munkkisaarelaisen räppärin riimit soljuvat yhtä mielikuvituksellisesti ja hauskasti kuin ennenkin, ja maailmanparannussoulia ja hikistä funkkia samplataan tuhdisti.

Kuuntele toista kokopitkää odotellessa Hyvät munkit volume 2 oheisen lootan avulla!

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Höpsöä indiepoppia Oslosta

Mikhael Paskalev - I spy from André Chocron on Vimeo.

Kukapa voisi vastustaa höpsöä norjalaista indiepoppia, räiskyviä kitaroita ja silkkistä laulua? Varsinkin jos laulaja pomppii musiikkivideolla olohuoneen sohvalla valkoiset bokserit jalassa. Oslolaisen Mikhael Paskalevin debyyttialbumi ilmestynee ensi syksynä.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Ilmeikästä irkkupoppia



Irlannissa asuva ystäväni - jonka musiikkimakua arvostan valtavasti - muistaa minua silloin tällöin cd:llä. Viime keväänä hän esitteli minulle nuoren irlantilaisen laulaja-lauluntekijä Ryan Sheridanin, mutta jostain syystä olen unohtanut kertoa siitä blogissani. Ja se on häpeä.

Manageri Brian Whitehead löysi Sheridanin soittamasta Dublinin kaduilla, ja hän vakuuttui tuon muusikkoihmeen taidoista kymmenessä minuutissa. Vuonna 2010 purkitettiin esikoislevy The Day You Live Forever. Ei ihme, että se pääsi heti Irlannin myyntilistan kärkikolmikkoon. Levy on täynnä erinomaista irkkumusiikkia: vahvaa ja ilmeikästä laulantaa hauskalla aksentilla, rytmikkäästi rämpyttäviä kitaroita ja tarttuvia melodioita. Asennetta ja siloittelematonta poppia.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Romanssi Moskovassa


Neuvostoliittolaisen elokuvaohjaaja Georgi Danelian Romanssi Moskovassa (1964) on kirpeän koskettava komedia kolmen neuvostonuoren sattumanvaraisesta kohtaamisesta kesäisessä Moskovassa.

Kolmikko kiertelee huolettomasti ja veijarimaisesti idän Pariisin mukulakivikaduilla ja vehreissä puistoissa ilman kiirettä tai velvollisuuksia. Siperiasta päiväksi Moskovaan saapunut kirjailijanalku Volodja ja suulaspuheinen Kolja piirittävät vuorotellen levykaupassa työskentelevää Aljonaa. Kun päivä muuttuu illaksi, Volodja lähtee junalla takaisin Siperiaan, Aljona palaa isänsä luokse kotiin ja Kolja jää yksin Moskovan veistokselliselle metroasemalle. He eroavat yhtä nopeasti kuin tapasivatkin.

Ja sitten elokuva loppuu niin vaikuttavasti kuin on ikinä mahdollista. Kolja alkaa laulaa haikealla äänellä Moskovan vetovoimasta kaikuvan metrotunnelin rullaportaissa. Maailma on toisinaan ihana paikka, Andrei Petrovin säveltämän kappaleen kilisevä ksylofoni, suureelliset viulut ja romanttinen haitari viestittävät. Kaunista satua? Ehkä, mutta mitä siitä. Kolja katoaa suurkaupungin yöhön, loppuhimmennys.

maanantai 27. helmikuuta 2012

35 kappaleen arvosta kultaa


Red Bull Music Academyn vuonna 2011 Madridin musiikkityöpajoissa syntyneet kappaleet ilmestyivät tänä iltana ilmaiseen jakeluun nettiin.

Laulavan energiajuomayhtiön kokoelmalla on 35 timanttista kappaletta aina raa'asta teknosta kokeilevaan chill out -fiilistelyyn, hyytävään dubsteppiin ja välkkyvään disco houseen! Lahjakkaita muusikoita ja tuottajia on kerätty maailman eri kolkista - Suomea levyllä edustaa Rime-yhtyeestä tuttu pehmeä-ääninen Sara Sayed kauniilla The Earth Got Round -kappaleella. Löytyy albumilta myös äskettäin esittelemäni Anenonin uusi kipale Aquiescence.

Hop hop, lataa jo Bandcampista!

torstai 16. helmikuuta 2012

Marta Gómez @ Savoy 15.2.


Konsertin alussa kolumbialainen laulaja-lauluntekijä Marta Gómez toivoi, että hänen musiikkinsa lämmittäisi yleisöä kylmässä Suomessa. Ja niin se tosiaan teki. Puolentoista tunnin aikana Gómez onnistui valoisalla persoonallaan tuomaan Argentiinan, Kolumbian, Chilen ja Perun auringon Savoyhyn.

Nuori laulajatar on jo ehtinyt valloittaa lukemattomat maailmanmusiikin ystävät lempeillä, muttei suinkaan yhdentekevillä kitarakappaleillaan ja levyttää puolenkymmentä albumia. Helsingin esityksen pääpaino oli vuonna 2011 ilmestyneessä El corazon y el sombrerossa, joka koostuu Gómezin suuresti ihaileman Federico García Lorcan runojen sävellyksistä.

Gómez on parhaimmillaan laulajana, vaikka hän on säveltänyt yli 80 laulua. Gómezin kevyen kujeileva lauluääni oli mannaa korville.

Kolmihenkinen yhtye tarjosi myös pureskeltavaa kuuntelijoille. Argentiinalaisen rumpali Franco Pinnan tuliset rytmi-ilottelut ja venezuelalaisen Juanho Herreran eteläamerikkalaiset kitarasoinnut toivat mukavasti vaihtelua muuten melko samankaltaisiin kappaleisiin.

Taipuisaa ja pehmeää espanjan kieltä on ihastuttavaa kuunnella vaikkei ymmärtäisi sanaakaan. Gómez kuitenkin valotti nasevissa englanninkielisissä välispiikeissä kappaleiden taustoja ja osoitti samalla, että runotytön näköisellä laulajalla on myös loistava huumorintaju. Vaikka en yleisön laulattamisesta välitäkään, Gómezin esiintyminen oli luontevaa.

Konsertin viimeisenä Gómez esitti Dejaro Ir  –kappaleen. Päästä irti murheista ja keskity tulevaan, yhtä hymyä ollut Gómez lallatteli. Katsojat poistuivatkin konsertista positiivista elämänasennetta tulvillaan.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Freaky Friday



Perjantaipippalot käynnistyvät räväkästi Neuvostoliiton aikaisen pophirmu Kola Beldyn (kyrillisin aakkosin Кола́ Бельды́) riemastuttavalla tanssihitillä. Nanaikielisen Tom Jonesin aurinkoinen kappale on oletettavasti vuosikertaa 1969. Videolla rantapalloa heiluttelevat Leningradin Mjusik Hallin balettitanssijat. Ja kaikki tanssii!

maanantai 30. tammikuuta 2012

Kaunista melua


Elektronisen musiikin kuunteluni alkoi kunnolla muutama vuosi sitten löydettyäni Red Bull Music Academyn. Red Bullin työpajoissa muusikot etsivät uusia ilmaisukeinoja musiikilleen energiajuomien voimin. Tuosta kokeellisen musiikin mekasta ovat ponnistaneet menestykseen muun muassa samettiääninen Jamie Woon ja suomalainen dubstepmies Desto.

Tämän vaativan koulun on käynyt myös uusi tuttavuuteni, losangelesilainen Brian Allen Simon, eli Anenon. Musiikkivelho pyörittää omaa Non Projects -levymerkkiä ja taikoo musiikkia, joka haahuilee ambientin ja chillwaven välillä. Kokopitkä albumi ilmestyy Time Out Tokyon mukaan huhtikuussa.

Anenon: Dark Navy Blue - Improvisation Live at Dublab


Anenonin ambient ei ole kuitenkaan mitä tahansa tuuttausta vaan kappaleissa on sielua ja syvyyttä. Kaikuvia rytmejä siivittävät haaveelliset ja uskomattoman kauniit saksofoniosuudet. Brian Allen Simonin eduksi on mainittava, että hän soittaa kappaleillaan itse saksofonia. Esimerkkinä toimikoon merellinen improvisaatio Dark Navy Blue, joka on kuin Le Grand Bleusta napattu.

Anenon: Commons



Anenon osaa kuitenkin tehdä tiiviimpääkin musiikkia. Commons lähenee jo deep housea nakuttavine rumpukoneineen ja toistuvine laulurimpsuineen.

Paikoitellen kappaleissa kuuluu jopa jazz-vaikutteita. Retold / Endless -kappaleessa Anenon on vienyt jazzin keskelle pyörremyskyä - riitasointuiset elektroniset äänet yhdistyvät karuihin rytmipaukutteluihin ja leikkisiin saksofoniosuuksiin. Kaoottisen äänipuuron loppuhuipennuksessa kaikki äänet sulautuvat kitkattomasti toisiinsa.

Raikasta, mielikuvituksellista ja unelmoivaa. Aivan kuten jazz.

Anenon: Retold/Endless

torstai 26. tammikuuta 2012

Chimes of Freedom - Dylan taipuu moneksi



Ihmisoikeusjärjestö Amnesty juhlisti nyt tammikuussa 50-vuotista uraansa julkaisemalla Yhdysvalloissa tuhdin Bob Dylan -coverlevyn. Dylanin kappaleita tulkitsee Chimes of Freedom -paketilla yli 70 eri artistia ja bändiä. Joukkoon mahtuu paljon nimekkäitä konkareita, kuten Patti Smith, Johnny Cash ja Raphael Saadiq, ja muutama hieman erikoisempi tulkitsija. Tasaisen varmaa teinipoppia soittavat Maroon 5, My Chemical Romance ja muovisen musiikin ystävien idoli Ke$ha eivät sovi kitara ja ääni -muottiin. Dylan-kimara huipentuu miehen itse laulamaan Chimes Of Freedom -nimikkoraitaan.

Neljälle levylle on päässyt myös nuoren jenkkilaulaja Blake Millsin versio Heart of Mine -kappaleesta. Olen seurannut tämän nuoren lahjakkaan laulaja-lauluntekijän puuhia tarkasti. Tuntuu, että hän on vain kehittynyt Break Mirrors -esikoislevynsä julkaistuaan. Tässä hän esittää Heart Of Minen Daniel Haimin kanssa Conanin showssa. Kerta kaikkiaan must.


Vaikka Amnestyn musiikkijärkäleelle mahtuu monen tärpin lisäksi paljon hutejakin, on kokoelmasta iloa pitkään. Kai haluat tietää, miten Adele tulkitsee Make You Feel My Loven?

PS. Levyä voi kuunnella sähköisesti jo Amnestyn nettisivuilla.

torstai 19. tammikuuta 2012

Lauluja Mariellesta, Elenasta, Sofiasta ja Violetista


Tästä lauluyhtyeestä ei voi olla pitämättä. Philadelphialainen poikatrio Market East tekee melodisia ja harmonisia poplaulelmia Beach Boysin ja muiden 60-luvun poikabändien hengessä. Kappaleet ovat täynnä nostalgiaa, rakkauden ihanuutta, kauniita kitaramelodioita ja kotikutoisuutta. Kurt Cain-Walther, Max Perla ja Vincent John laulavat enkelimäisesti - tietysti tytöistä. Juuri ilmestyneen esikois-EP:n voi ladata ja kuunnella ilmaiseksi Bandcampissa.


sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Brasilian Vesku


Huumorimusiikki on vaikea laji. On hankalaa pelleillä ja ilveillä pelkällä äänellä. Brasilialainen näyttelijä-laulaja Arnaud Rodriques kuitenkin hallitsi tämän genren. Hänen kappaleensa naurattavat minua, vaikken ymmärrä niistä sanaakaan.

Rodrigues oli näyttelijäntyönsä ohella mukana monenlaisissa musiikkikokoonpanoissa. Kultakurkku levytti myös kolme sooloalbumia. Tässä Som do Paulinho -levyltä (1976) yksi rempseän riemastuttavaa tropicalia-renkutus. Rauha tämän vuonna 2010 kuolleen hauskuttajan muistolle.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Resham Phiriri


Eräs tuttuni asui muutaman kuukauden Nepalin pääkaupungissa. Kathmandu oli saastunut, ylikansoitettu, paikallinen vuorokausirytmi rasittava, tavat outoja ja englannintaito olematonta, hän puhisi. Sentään netti toimi silloin tällöin, paikalliset toimintaelokuvat olivat melkein viihdyttäviä ja kaupungista löytyi Pizza Hut.

En tiedä, kiinnostuiko tuttu reissun aikana aasialaisesta kulttuurista, mutta hän jakoi netin välityksellä silloin tällöin mitä omituisempia videoita. Tätä mongolialaista laulajaa arvostaisin varmasti musiikinystävänä, hän kirjoitti lokakuussa virtuaali-ivallisesti Facebookissa.



Tuliaiseksi pyysin levyllisen paikallista musiikkia. Kuulemma kathmandulaiset kuuntelivat ainoastaan, ihmeellistä kyllä, trancea. Päivän hitit lainattiin Intiasta, mutta hän lupasi etsiä jotain muuta paikallisesta levykaupasta. Suomeen palattuaan hän antoi minulle pahvikantisen levyn, jonka kannessa lumihuippuisten vuorien keskellä komeilivat sanat: "MOUNTAIN FOLKORE - TYPICAL NEPALI FOLK SONGS". Esittäjänä Padam Bista & Friends.

Aluksi epäilin onko tällä turistilevyllä mitään tekemistä nepalilaisen kansanmusiikin kanssa. Kuuntelun jälkeen selvisi, että levy olikin odotettua vängempi ja pidin levystä parin kuuntelukerran jälkeen vilpittömästi. Aasian perinnemusiikille tyypilliset kumeat ja jopa riemukkaat rummut, mantramaiset joukkolaulannat ja vekkulit huilut eivät olleet ihan mitä tahansa liibalaabaa tai luritusta. Ei, tanssijalka alkaa vipattaa kun Padam Bista (kuvasta päätellen menestynyt mies) ja hänen kaverinsa pääsevät puikkoihin. Viihdyttävää ja monipuolista iskelmää ja joikua perinteisillä mausteilla.

Tutun juttujen perusteella olisi voinut luulla, että Nepal oli kaukainen painajainen ja sainkin muistuttaa monesti, että subjektiivisella tietolähteelläni oli suurta taipumusta liioitteluun ja sarkasmiin. Oliko matka muka niin kamala, ihmettelin vielä kertaalleen. No, maaseudulla maisemat olivat vaikuttavia. Mutta hän suositteli silti pysymään erossa tuosta luvatusta trancen ja vauhdikkaiden toimintaelokuvien maasta.

PS. Maistiaisia levystä voi kuunnella iTunes Storesta (!), eli täältä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kitara, ääni ja bossa nova


Tässä pieni helmi vuodelta 2010. Kalifornialaiset laulaja-lauluntekijät Inara George (yhtyeestä The Bird and the Bee) ja Charlie Wadhams ovat tehneet kahden kappaleen yhteislevytyksen. Sen on julkaissut pieni losangelesilainen levymerkki Sargent Records Sargent Singles -levysarjassaan. Tämä hieno tekele on kaikkien vapaasti kuunneltavissa ja ladattavavissa Sargent Recordsin nettisivuilla.

Inara Georgen esittämä Q on ihastuttava hyvän mielen kitarakappale. En tiedä, onko se jazz-poppia vai bossa novaa, mutta upealta kuulostaa. Puhdasäänisen Charlie Wadhamsin letkeä Arranging My Life on taas yhtä aurinkoa ja riippumatossa loikoilua.

Melodista!

Inara George: Q

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Kun reggaepipo ei kiristä


On bändejä, jotka kuulostavat hyvältä levyllä, mutta joiden luulet kuulostavan huonolta keikoilla ja bändejä, jotka kuulostavat hyviltä keikoilla, mutta joiden luulet kuulostavan huonolta levyllä. Sitten on brightonilainen Resonators, tuo ihana yhdeksänhenkinen dub-orkesteri.

Resonatorsin vuonna 2010 kauppohin pongahtanut omakustannelevy vakuutti kaiken maailman kriitikot ja samalla minutkin. Letkeässä reggaepaahdossa, samettisissa lauluosuuksissa (Fayen ja Kassian äänet sopivat yhteen kuin juusto ja näkkileipä), keinuvissa dub-rytmeissä ja leikkisissä puhallinsoittimissa on tunnelmaa.

Nyt olen vakuuttunut myös siitä, että Resonators on erinomaisessa livekunnossa. Siitä ensimmäinen todiste on joulukuussa päivänvalon nähnyt kolmiraitainen livelevy Live EP. Se on äänitetty Brightonin keikalla Englannista. EP:llä orkesteri irrottelee ja hulluttelee vapautuneesti ja kappaleissakin tuntuu olevan enemmän potkua ja tunnelmaa kuin loppuun asti viilatuissa albumiversioissa.



Toisena esimerkkinä toimikoon oheinen video Secret Garden Partysta, jossa bändi esiintyi viime vuonna. Todelliset pippalot, sanoisin.


Resonators @ Secret Garden Party 2011 from Alex Forster on Vimeo.

Joka tapauksessa livelevyn voi napata Bandcampista haluamallaan hinnalla tai vaikkapa ilmaiseksi. Reggae on parhaimmillaan livenä, väitän täältä läppärin äärestä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Funkata valitsi vuoden 2011 parhaimmat levyt

Tässä ne nyt ovat. Funkata-blogin valitsemana vuoden 2011 kymmenen parhainta levyä. Ne eivät ole paremmuus- tai huonommuusjärjestyksessä vaan aivan sekaisin.

Hyviä ja kriittisiä kuunteluhetkiä!


Tom Waits: Bad as Me

Joulupukilla on selvästi hyvä musiikkimaku. Kuusen alta löytyi erikoisjulkaisu Bad as Me -albumista, joka sisälsi levyn, kolme ylimääräistä kappaletta ja valokuvakirjan. Edellisistä levyistä tuttu kattilanpaukuttelu ja Waits-körilään eläytyminen (korina) ovat tallella. Joukkoon mahtuu karheaa bluesia, pari herkempää kappaletta ja rokilla ja funkilla leikittelyäkin. Waitsin tarinankerrontakyvyt ovat tallella.

linkki: aikaisempi juttu Tom Waitsista


Bodies of Water: Twist Again

Retroja popiskelmiä, värikkäitä kertosäkeitä, kauniita laulelmia ja musikaalimeininkiä. Täydellistä!

linkki: Aikaisemmat jutut Bodies of Waterista


Still Corners: Creatures of an Hour

Sub Popin kultakimpale Still Corners soittaa sumuista ja varjoista indiepoppia tunnelmaltaan vahvalla esikoisalbumillaan. Creatures of An Hour ansaitsee vuoden levy -tittelin jo Cuckoo-kappaleen takia.

linkki: aikaisempi juttu Still Cornersista


Eläin: 2000 Deluxe

Eläin on joensuulainen nelihenkinen punkyhtye, joka meuhkaa, pitää hauskaa, kapinoi, ottaa kantaa ja, mikä tärkeintä, laulaa suomeksi. Sanoitukset ovat konstailemattomia ja provosoivia, eli juuri sellaisia kuin punkissa kuuluukin olla. Kokoomusnuoret ovat vampyyreita ja tyhmät mulkkuja. Vinkuvat kitarat, uho ja itäsuomalainen sanavalmius yhdistyvät uniikilla tavalla 2000 Deluxella. Antaa eläkeläisten heristellä sormia!


Monster Rally: Coral LP

Olen lämmennyt sitten huhtikuun yhdysvaltalaisen Ted Feighanin musiikkiprojekti Monster Rallylle. Kahden minuutin instrumentaalikappaleet maalaavat polttavan auringon kuuntelijan silmien eteen. Vanhoja äänitteitä leikaten ja liimaten tehdyllä levyllä liikutaan riemulomalla Rivieralla, nautitaan tulisista mauista ja eksoottisista äänistä, samoillaan hiostavassa viidakossa ja pulahdetaan lopuksi vilvoittavaan Karibianmereen. Halpaa nojatuolimatkailua - Coral LP:n kun voi ladata vieläkin ilmaiseksi Bandcampista.

linkki: aikaisempi juttu Monster Rallysta

Hugh Laurie: Let Them Talk

Uutta Dr. Housen tuotantokautta odotellessa vieroitusoireita voi lieventää kuuntelemalla tämän karismaattisen näyttelijän svengaavaa blues-levyä. Levy todistaa, että suunsoiton lisäksi Laurie osaa myös laulaa ja soittaa. Vanhat bluesklassikot ovat saaneet uudet, rouheat tulkinnat, joita on ilo kuunnella.

linkki: aikaisempi juttu Hugh Lauriesta


The Weeknd: House of Balloons

Torontolaisen Abel Tesfayen häröjä klubisaundeja, urbaania R'n'B:ta ja elektronista poppia yhdistelevä netistä ilmaiseksi ladattava mixtapesarja on niittänyt ansaitusti kehuja. Ensimmäiseen osaan tutustuttuani en ole jaksanut kuunnella muita - House of Balloons tarjoaa pureskeltavaa aivan tarpeeksi.

linkki: aikaisempi juttu The Weekndista


High Highs: High Highs

Viime vuonna ihastuttaneet neljä rauhallisen ilmavaa ja kaunista kitarakappaletta ilmestyivät vinyylinä. Vuoden ainoa levy, jonka kaikki kappaleet ovat täysosumia!

linkki: aikaisempi juttu High Highsista



Fungi Girls: Some Easy Magic

Juurevaa ja räkäistä sähkökitarajammailua, lo-fi -surinaa, high school –meininkiä, epäsiistejä tukkia, autoilla kaahailua, huonoa laulua, kaikuefektejä, paahteisia kesiä ja mahtavia rock-koukkuja. Osui ja upposi!

linkki: aikaisempi juttu Fungi Girlsista


The Dodos: No Color

The Dodosin juuret ovat akustisessa folkissa. Kun folkin lisäksi levylle heitetään mielenkiintoisia rytmisoittimia, ruutupaitaisia miehiä, säröisiä kitaroita, elementtejä progesta ja The New Pornographers -bändiläinen Neko Case kiljumaan mikkiin, malliesimerkki onnistuneesta indierocklevystä on valmis.

linkki: aikaisempi juttu The Dodosista