Virolaisista ovenrivoista

Vaikka Turku edustaa Suomea kulttuuripääkaupunkina, kannattaa silti katsoa rapakon taakse. Tallinnassa on tarjolla paljon kiinnostavia (ja edullisia) kulttuuritapahtumia.

Vierailin Tallinnassa marraskuussa. Kaupungin yksi kiinnostavimmista nähtävyyksistä on nykytaiteen museo Kumu. Sinne on helppo rämisytellä värikkäällä ratikalla. Kumu jo rakennuksena on näkemisen arvoinen: outo ja varmasti vihreästä puistoalueesta hyvin erottuva metallikumpu. Kumusta löytyy vaihtelevia näyttelyitä taiteen eri saroilta ja Kumua voikin verrata Helsingin Kiasmaan.

Kumussa oli näytillä vaikuttava Väliseesti foto -näyttely. Valokuvanäyttelyn punainen lanka oli esitellä ulkovirolaisten, vähemmän tunnettujen valokuvaajien otoksia vuosikymmenien ajoilta. Kuvat sivusivat paitsi Viron historiaa, myös kiteyttivät muuta maailmanmenoa: Berliinin muurien murtumista, Amerikkalaista unelmaa virolaisen muuttajan näkökulmasta ja Neuvostoliiton aikaista elämää.



Museon kaupasta näyttelyn valokuvista koostetun kirjan lisäksi mukaan tarttui yksi ehkä turhimmista mutta samalla mielenkiintoisimmista kirjoista, mitä olen nähnyt. "Ava – Open" (Ene Kull, Risto Paju) on täynnä valokuvia ovista ja ovenrivoista. Vaikka Suomessa kukoistaa tylsien ja harmaiden ovenripojen ylivalta, Virossa asia on toisin. On värikkäitä, puisia, koristeellisia, pelkistettyjä, kuluneita ja leikkisiä ovenripoja. Kirjan löydettyäni olen alkanut katsella ovia aivan uusin silmin – mitä kaikkea ovenripa kertookaan ihmisestä tai talosta! Lintujen tai muiden eläimien bongaus on suosittu ja perinteinen ajanviete. Nykyään urbaanit ihmiset bongailevat rekisterikilpiä ja lentokoneita, joten miksei ovenripojakin voisi metsästää?

Mary Black Suomeen

Irlantilainen folktähti Mary Black saapuu konsertoimaan Suomeen 14.4. Esiintymispaikkana on Savoy-teatteri.

Viimeksi Black esiintyi Suomessa lokakuussa 2008 Irlanti-festivaaleilla. Hän heitti intensiivisen keikan monipuolisen yhtyeensä kanssa Martinus-salissa. Mary Black on loistava tarinaniskijä lavalla. Kappaleiden välissä Black viihdytti yleisöä tarinoimalla elämästään ja musiikistaan.

Blackin musiikin juuret ovat irlantilaisessa kansanmusiikisssa. Hän on julkaissut vuosikymmenien ajan levyjä, mutta myös vieraillut taustalaulajana lukemattomilla albumeilla (kuten Van Morrisonin "Irish Heartbeat" -levyllä).

Kaikkien vähänkin irlantilaisesta musiikista tai folkista kiinnostuneiden kannattaa painaa nimi mieleen. Jos Mary Black ei ole tuttu, voi muusikon tuotannosta kuunnella näytteitä artistin nettisivuilta.

Bob Dylan lavan takana ja edessä

Yle Teema teki monelle tylsistyneelle lomalaiselle palveluksen, kun näytti Älä katso taaksesi –dokumenttielokuvan (Don’t Look Back) keskiviikkoiltana. D.A. Pennebakerin mustavalkoinen elokuva kertoo Bob Dylanin Lontoon-kiertueesta vuodelta 1965.

Kun sadat teinitytöt kiljuvat keikkapaikan luona, Dylan istuu back stagella ja tappaa aikaa. Dokumentti kuvaa kiertue-elämää arkisesti ja paikoitellen jopa karusti. Kuvaajat ovat tallentaneet monta lavan takana tapahtuvaa soittohetkeä kuin vaivihkaa. Dylan hämmästelee suosiotaan ja ihmettelee median antamaa kuvaa itsestään. Hän purkaa turhautumistaan suunsoitossa Times-lehden toimittajalle ja vitsailee ja mollaa muusikkoystäviensä kanssa folk-kilpailijaansa Donovania. Hän myös soittaa takahuoneessa kitaraa, selvittää kuka hänen sekalaisestaan seurueestaan heitti kaljatuopin hotellin ikkunasta kadulle ja polttaa tietysti tupakkaa.

Dokumentti on taltioinut kiirehtimättä Dylanin keikkarumbaa. Elokuva löytää uusia näkökulmia lavan takaisiin arkisiin tapahtumiin. Don’t Look Back avaa Dylanin musiikkia asiaan perehtyneille ja perehtymättömille aivan uudella tavalla.

Puolestapuhuja kitarasoolojen tarpeellisuudelle

Kuusen alta löytyi miellyttävä paketti, nimittäin yksi maailman parhaimmista livealbumeista! Levy meni jo aattona tehosoittoon ja siitä asti albumi on viihtynyt stereoissa joka päivä, jopa uuden vuoden aaton iltana.

Neil Youngin & Crazy Horsen livetaltiointi Fillmoresta vuodelta 1970 on upeaa kuultavaa. Levy on ajalta ennen nuupahtanutta Harvest-albumia, jota minun mielestäni turhaan pidetään Youngin tuotannon kulmakivenä. Suhteellisen nuori Neil Young ja villit Crazy Horsen pojat irroittelevat täysillä. Tällä livelevyllä kuuluu soittajien riemu (joka ei minusta kuulu Harvest-albumilla). Viiden minuutin kitarasoolot ovat fantastisia! Kuulostaa aivan siltä, että kitarat leikittelevät kuulijan kanssa, niin helposti ja kevyesti ne soivat. Jos joku on ajatellut, että riffisooloilut ovat rockissa tylsiä ja turhia, hän saa heittää väitteen roskakoriin tämän levyn kuullessaan.

Kokkonen on ykkönen - vuoden 2010 hienoimmat levyt

Sytyn yleensä uusin levyihin hitaasti. Joten on hyvin mahdollista, että löydän vuoden 2010 parhaimmat albumit vasta vuoden päästä joulukuussa. Tässä on kuitenkin luettelo albumeista, jotka vakuuttivat minut jo viime vuoden puolella.

Teflon Brothers: ©

Teflon Brothers eli Pyhimys, Heikki Kuula ja Voli ovat tehneet vuoden hauskimman raplevyn. Miehet luonnehtivat musiikkiaan netissä bossanovavaikutteiseksi puhelauluksi. Räppärit ovat ottaneet itselleen tunnelmaan sopivat taiteilijanimet: Hector Gucci, Miguel Santos ja Jan Salanick ovat hillittömän hauskoja, mutta samaan aikaan he ottavat musiikin teon vakavasti. Teflonit tunnustavat rakastuneensa Terhi Kokkoseen, lähettävät postikortin Basso-median toimitusjohtaja Jan Zapasnikille , lähtevät rannalle soittamaan kitaraa ja pohtivat rakkauden solmuja. Levy vihellyttää vielä kolmannella kuuntelukerrallakin.

Paleface: Helsinki-Shangrila

Paleface todisti, että yhteiskunnalliselle hiphopille on tilaa Suomessa. Karri Miettisen riimit ovat teräviä ja iskelmästä, maailman- ja kansanmusiikista kaikuja ammentava saundi on svengaavaa. Palefacen lisäksi studiossa ovat häärineet niin jazz-virtuoosi Timo Lassy, soulmestari Didier kuin tuottajaihme Jori Hulkkonenkin. He ovat varmasti osasyyllisiä monipuoliseen äänimaailmaan.

Beach House: Teen Dream

Beach House maalailee syntikan ja pehmeän rumpukoneen avulla haikeita tunnelmia jäljittelemättömästi. Vaikka levy on hidastempoinen, se kuuluu silti vuoden komeimpien levyjen luetteloon.

Pavement: Quarantine the past

Yksi 90-luvun rockeimmista ja katu-uskottovimmista yhtyeistä julkaisi kokoelman, jonka avulla on helppo tutustua bändin tuotantoon. Levy kuulostaa siltä, että se olisi nauhoitettu jonain apaattisena maanantai-aamuna suihkussa, mutta silti yhtye pystyy tarvittaessa huikeisiin kitarairrotteluihin.

Wild Nothing: Gemini

Wild Nothing soittaa mollivoittoista indiepoppia tunteella. Tästä yhtyeestä kuullaan vielä.

The Jolly Boys: Great Expectation

The Jolly Boys on jamaikalainen reggaeyhtye, joka on svengaillut jo vuodesta 1955! Koska listassani ei ole ainoatakaan reggae- tai soullevyä, The Jolly Boys paikkaa aukon. Muusikkoveteraanit ovat coveroineet monia popkappaleita, kuten Amy Winehousen "Rehabia" ja The Stranglersin aina yhtä ihanaa "Golden Brownia" omaleimaisesti. Huojuva reggaerytmi ja -basso toimivat kunnon lääkekuurina Suomen pimeyttä vastaan. Vaikka levyn taso vaihtelee suurestikin, on se saanut kiitettävästi huomiota ulkomailla. Suomessa albumi on saanut vähemmän huomiota, mutta onneksi pari nettisaittia ovat noteeranneet levyn.