Eivät ne elämää suuremmat levyt

Lehtien mainospalstojen uusi valloittaja on Robert Dimeryn kirja “1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään”. Kirjan nimi kertookin kaiken. Niin kuin arvata saattaa, 1001:n levyn joukosta löytyvät The Beatlesit, The Who ja muut populaarikulttuurin kivijalat. Kirjan on suomentanut ja toimittanut maineikas rockin tuntija Jake Nyman, joka on itsekin kasaillut albumilistauskirjoja.

Minua ärsyttävät tälläiset kirjat. Miksi itsestäänselviä klassikkoyhtyeitä pitää listailla ja samalla varmistaa, että yhtyeiden jo valmiiksi puhkikulutetut nimet alkavat ärsyttää vielä enemmän?

Nyt Beatleseiden kuuntelemisestakin tehdään pakkopullaa. Pakollinen paha, joka on suoritettava, kun kuivakkaat musiikkilistaukset niin kehottavat.

Minä lukisin paljon mielummin levyistä, jotka eivät ole vielä suuren yleisön klassikkoja. Sitä paitsi ei hyvän levytyksen tarvitse olla elämää suurempi. Soullaulaja Sharon Jonesin ja taustaorkesteri The Dap–Kingsin “100 Days, 100 Nights”-levytys (2007) kuulostaa mahtavalta. Laulajan ääni on juuri sopivan kermainen, funkkitara rämpyttää, torvet soivat ja taustalaulajat naukuvat taustalla. Silti “100 Days, 100 Nights” oletettavasti unohtuu seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä, ehkä jo kymmenen tai kahden. Ja se on aivan okei. Ei hyvän levyn tarvitse päästä legendaarisimpien albumien top 100 -listaukseen. Sharon Jones kuulostaa mainiolta nyt, ja se riittää minulle.

Karismaattinen Christy Moore

Aina joskus tulee vastaan sellaisia levyjä, jotka valtaavat levysoittimen pitkäksi aikaa. Christy Mooren “Listen” on sellainen.

Christy Moore on irlantilainen konkarimuusikko, joka on esiintynyt Suomessakin asti Irish Festival -tapahtuman ansiosta. Pitkän uransa aikana hän on levyttänyt ison kasan albumeita, joista viimeisin, “Listen”, julkaistiin viime vuonna.

Kolmentoista kappaleen albumi on pitkälti akustinen. Mooren lisäksi levyllä kitaraa soittaa Declan Sinnott, joka on työskennellyt toisen upean irlantilaismuusikon, Mary Blackin kanssa. Kahden kitaran voimin kappaleisiin on saatu erilaisia sävyjä ja kontrastia onnistuneesti. Albumilla kuullaan myös muita soittimia, mutta hallitseva tekijä on kuitenkin kitara, kuten folkiin kuuluu.

Asia, joka tekee levystä niin ainutlaatuisen, on Christy Mooren tumma ääni. Levyä kuunnellessa kuulostaa aivan siltä, että Moore kertoisi sympaattisella irlantilaisaksentillaan tarinoita juuri minulle, kuuntelijalle. Sanoitukset ovatkin myös tärkeä osa musiikkia. Osa “Listenin” kappaleista on Mooren omia, osa puolestaan muiden muusikoiden lauluja.

Pari tuttuani ovat nähneet iäkkään Christy Mooren livenä. Keikat olivat tunnelmaltaan vahvoja ja pelkistettyjä. Yleisö tuntui osaavan sanat ulkoa.
Toinen tutuistani pääsi todistamaan hyvin erikoislaatuisen keikan. Moore soitti settinsä ilman vahvistimia tai mikrofoneja. Kyseessä oli pienkonsertti, jolla Moore vastusti asuinpaikkansa metsän jyräämistä maan tasalle hotellijätin tieltä. Tiedostava muusikko siis.

“Listen” on karismaattinen ja vähäeleinen albumi. Irlannissa musiikilla on pitkät juuret ja se “Listenilla” kuuluu.

Ei ihan turha leffa

Kesällä huomasin, että katson aivan liian vähän elokuvia. Siksi päätinkin, että katson joka viikonloppu yhden elokuvan. Syksyn aikana olenkin nähnyt monta hienoa leffaaa, pääasiassa musiikkiin keskittyviä. Olen katsonut esimerkiksi romanttisten komedioiden kaavoja rikkovan 500 days of Summerin (jota on maustettu mukavasti indiemusiikilla) ja erinomaisen irlantilaisen, pienbudjetilla kuvatun Once-elokuvan, joka kuvaa katusoittajan viikkoa.

Viime viikonloppuna filmivuokraamosta tarttui mukaan vuonna 2009 elokuvateattereissa pyörinyt The Boat That Rocket eli suomalaisittain Merirosvoradio. Elokuva sijoittuu vuoteen 1966, Britanniaan. BBC lähettää popmusiikkia radioaalloilla vain kaksi tuntia viikossa, mutta onneksi on olemassa mereltä käsin toimivia piraattiradioasemia, jotka soittavat kevyttä musiikkia vuorokauden ympäri. Merirosvoradio kuvaa kuvitteellisen piraattiasema Radio Rockin radiojuontajien elämää, johon kuuluu alkoholi, rock ja seksi – siis ne kliseet. Kun Radio Rockilla bailataan, mantereen puolella virkamiehet suunnittelevat miten merirosvoradiot voitaisiin lopettaa.

Elokuva on toteutettu hienosti. Radiostudiona toimiva laiva on upea, vaatteet kuin 60-luvulta ja mikä tärkeintä, elokuvan aikana kuullaan aikakauden hienointa musiikkia ja paljon.

Vaikka juoni jääkin hieman ohueksi ja elokuva pitkitetyksi, on se silti katsomisen arvoinen. Merirosvoradio on nimittäin oikeasti hauska. Musiikille omistautuneet radio-DJ:t ovat sympaattisia henkilöitä ja heistä olisi voinut saada enemmänkin irti. Lopun Titanic-kopiointi oli aivan liian pitkä ja melko turha.

Elokuvan jälkeen avasin Spotifyn ja laitoin The Kinksin “All Day And All Of The Night” –kappaleen soimaan. Ja se kuulosti hyvältä.

Always Look On The Bright Side of Life

Maailman hauskin televisiosarja on ehdottomasti Monty Pythonin lentävä sirkus. Vuonna 1969 alkaneen sarjan tunnuspiirteet ovat yhteen nivoutuvat sketsit ja Terry Gilliamin oudot animaatiot. Minusta sarjan parhaimpiin sketseihin lukeutuvat upea vierailu hassun kävelyn ministeriössä ja parturin toiveammatista kertova Lumberjack-laulu.

Sarjan jaksomäärä jäi reilusti alle viidenkymmenen, mutta näyttelijät Graham Chapman, John Cleese, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Terry Gilliam saavuttivat sillä suurta suosiota. Myöhemmin muun muassa John Cleese on näytellyt loistavassa Pitkänjussin Majatalossa, joka pyörii paraikaa televisiossa uusintakierroksella ja Michael Palin on tehtaillut kiinnostavia matkailusarjoja BBC:lle.

Monty Python -ryhmä on kuvannut myös uskomattoman hauskoja elokuvia. Elämän tarkoitus -elokuvassa tutkiskellaan ihmisen elinkaarta ronskin ja absurdin huumorin voimin. Puolitoistatuntisen elokuvan aikana ehditään pilkata niin uskontoja kuin Britannian armeijaakin.

Paras Python-leffa on ehdottomasti Brianin elämä. Komedia ivailee ihmisten suhtautumiselle uskontoon hauskasti ja oivaltavasti. Elokuva ei sorru kuitenkaan jumalanpilkkaan, mutta vuonna 1979 elokuvan valmistuttua Brianin elämä laitettiin pannaan yhdessä Yhdysvaltain osavaltiossa “rienaavan sisällön” takia. Elokuva herätti paljon kohua, kuten koko Monty Python -sarjakin.

Brianin elämässä Brian-nimistä miestä aletaan luulla messiaaksi, josta hänelle tulee kasapäin ongelmia. Elokuva loppuu hienoon musiikkikohtaukseen, kun ristille tuomitut miehet laulavat vihellellen “Always Look On The Bright Side of Life”-kappaleen. Vaikka Brianille käy hieman huonosti, kukapa ei viimeisten tuntiensa aikana haluaisi laulaa? Positiivista elämänfilosofiaa parhaimmilaan.

Monty Python -dokumentti Yle Teemalla tänään yhdeksältä.

Vakavasti otettava Risto

Kun aletaan puhua suomalaisista sanoittajista ja lauluntekijöistä, ajautuu keskustelu helposti aina samoihin kuluneihin esimerkkeihin Juicesta Gösta Sundqvistiin. Aivan kuin tämän vuosituhannen puolella ei eläisi yhtäkään hienoa popsäveltäjää tai –sanoittajaa!

Mutta onhan meillä Risto! Risto Ylihärsilän johtama Risto-yhtye vakiinnutti asemansa Suomen musiikkipiireissä viimeistään koskettavalla “Pupu Tupuna”-kappaleellaan muutama vuosi sitten. Yhtyeen viimeisin albumi “Sähköhäiriöön” julkaistiin viime vuonna. Riston uralle mahtuu niin livelevy kuin klassikkoalbumikin, tässä tapauksessa “Aurinko aurinko plaa plaa plaa” (2006).

Yhtyeen äänimaailma on monipuolinen puoliraakoine kitaroineen ja pehmeine hallitsevine syntikoineen ja sanoitukset – ne ovat hämmentäviä ja juuri siksi ovat aiheuttaneet paljon keskustelua. Sanoituksien on sanottu olevan niin puhdasta provosointia, nerokasta lyriikkaa kuin pelkkää paskanjauhantaakin tai häröilyä. Mutta milloin muka hyvät sanoitukset ovat olleet korrekteja? Suomenkieliset sanoitukset ovat harvinaista herkkua nykypäivänä ja saavat siksi paljonkin huomiota.

Joka tapauksessa bändi on hyvin ristiriitainen. Vaikka Risto saa hymyn huulille, ei bändi ole mikään vitsi. Päinvastoin. Risto on vakavasti otettava rockyhtye. Mutta eikös silti väitetä, ettei oikeassa rockissa ole syntikoita?

Kuuntele "Pupu Tupuna" täältä.