Auva Auva Koi Yahan Nache

Olen kuullut vuosien aikana mitä eriskummallisempia covereita. Mikään niistä ei silti vedä vertoja intialaiselle Auva Auva Koi Yahan Nachelle, joka on laina The Bugglesin legendaarisesta hitistä Video Killed The Radio Star. Alkuperäinen kappale levytettiin vuonna 1979, mutta Bollywoodin käsittelyyn se pääsi kolme vuotta myöhemmin Disco Dancer -tanssielokuvaklassikossa. Pröystäilevästä sovituksesta vastaa Bappi Lahiri (jonka laulua kuullaan myös kappaleessa), ja laulajatähtenä on säkenöivä Usha Uthup. Loistokkaita koreografioita ja nopeita leikkauksia katsoessa ei jää epäselväksi, miksi Disco Dancer on Bollywood-elokuvien eliittiä.

Haukan lumo

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä kirja on aina elokuvaa parempi. Mieleeni tulee kuitenkin yksi elokuva, joka rikkoo säännön. Dashiell Hammetin vuonna 1930 kirjoittama ja myöhemmin kolme kertaa filmattu Maltan haukka on sekä elokuvana että kirjana aivan yhtä hyvä.

Ei ole vaikeaa arvata, miksi John Hustonin ohjaama Maltan haukka oli kassamagneetti vuonna 1941. Käsitteeksi muodostuneen yksityisetsivä Sam Spaden roolissa on aikansa komein ja suosituin näyttelijämies Humbhrey Bogart ja koboltinsinisilmäisenä neitokaisena Mary Astor. Tapahtumapaikkana San Francisco, huumaava miljoonakaupunki, täynnä vaaroja ja glamouria ja viskiä siemailevia rikollisia.

Yhden ilmeen (tuiman irvistyksen ja hymyn risteytys) Humbrey Bogart on täydellinen valinta amerikkalaisen äijän arkkityypiksi. Sellaiseksi, joka tienaa omat rahansa ja jonka mielestä jokainen huolehtii vain omista asioistaan. Aina sanavalmis Sam Spade, ”hauskannäköinen paholainen”, ei pelkää kiivastuessaan käyttää nyrkkejä tai terävää kieltä. Hän uskaltaa niskoitella niin virkavallalle, laitakadun gangstereille kuin hemaiseville tytöillekin mutta osaa olla myös toverillinen.

Paras tapa pitää katsojan ja lukijan mielenkiintoa yllä on laittaa ihmisiä ramppaamaan ovista sisään yllättävissä tilanteissa. Kertomuksen alussa Spaden toimistoon ilmestyy hurmaava nuori nainen, joka värvää Spaden pitämään silmällä tuntematonta miestä. Pikkuhiljaa Spadelle selviää, että hän on sotkeutunut kultaista haukkapatsasta metsästävän riitaisan rikollisjoukon sotkuisiin juonitteluihin. Yksityisetsivä, jonka työetiikkaa voidaan pitää vähintäänkin arveluttavana, yrittää häikäilemättömästi hyötyä tilanteesta ja nyhtää jokaiselta osapuolelta mahdollisimman paljon rahaa. Luvassa on puolitoista tuntia ovien availua, Bull Durham -savukkeita, teräviä keskusteluja ja tuimia katseita, aseita takin kätköissä, pahoja ulkomaalaisia ja tytöteltäviä sihteereitä.

Mikä näin kliseisessä ja kaksiulotteisessa tarinassa saa minut palaamaan siihen yhä uudelleen ja uudelleen? No juuri ne kliseet. Elokuva on luonut käsitteen aikakaudesta, jota ei ikinä ollut. Kaikki me tiedämme, ettei elämä 20-luvun Yhdysvalloissa ollut pelkkää sikarinpolttoa, uhkapelejä ja hohdokkaita hotelleja. Maltan haukka saa katsojan kuitenkin kaipaamaan, ihme kyllä, myyttiselle aikakaudelle, jolloin elämä olisi ollut jännittävää seikkailua ilman seurauksia, ajalle, jolloin väkivallastakin puuttui raakuus.

Elokuvan välittämä haavekuva puri myös amerikkalaisiin vuonna 1941, toisen maailmansodan alkaessa vaikuttaa heihinkin. Kukapa ei olisi halunnut uskoa sankaritarinaan, jossa rehti amerikkalainen mies voittaa.

Maltan haukan merkitystä elokuvahistorialle ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Vaikka se ei yritä olla mitään muuta kuin bestsellerin pohjalta kuvattua kevyttä viihdettä isoille ihmismassoille, se on huolella ja rautaisella ammattitaidolla tehty. Lisäksi elokuvaa pidetään film noir –tyylisuuntauksen aloittajana.

Sä kuulut aamuun jokaiseen

Harold Ramisin ohjaamassa Päiväni murmelina -elokuvassa (Groundhog Day, 1993) itserakas sääennustaja Phil Connors (Bill Murray) joutuu elämään saman murmelintäyteisen päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Joka aamu tasan kello kuusi kelloradio pamahtaa päälle ja Connors herää raivostuttavan hyväntuuliseen tuuttaukseen, Sonny & Cher -duon vuoden 1965 listaykköseenI Got You Babe.

Katson elokuvan säännöllisesti muistuttaakseni itselleni kuinka onnekas olen, kun voin valita aamuhumppani itse. Lopputekstien aikana alan kuitenkin miettiä, mikä kappale olisi sellainen, jota jaksaisin kuunnella kaikki loppuelämäni aamut. Varmaa on ainakin, ettei se olisi elokuvassa niin ikään soiva Frankie Yankovicin hilpeä Pennsylvania Polka tai Delbert McClintonin rempseä I'm Your Weatherman.

Pitkän harkinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että saksofonisti Joe Hendersonin All Things Considered olisi varteenotettava vaihtoehto. Se on kahdeksanminuuttinen lattarijazzralli, joka löytyy miehen Canyon Lady -albumilta (1973). Kongoissa on mestarillinen Francisco Aguabella ja trumpetissa Miles Davidisin ja Count Basienkin kanssa musisoinut Oscar Brashear. Ja Hendersonin tenorisaksofoni raikaa kevyen varmasti kuten aina.

Onneksi tämä jää pelkäksi spekuloinniksi.

Romanssi Moskovassa

Neuvostoliittolaisen elokuvaohjaaja Georgi Danelian Romanssi Moskovassa (1964) on kirpeän koskettava komedia kolmen neuvostonuoren sattumanvaraisesta kohtaamisesta kesäisessä Moskovassa.

Kolmikko kiertelee huolettomasti ja veijarimaisesti idän Pariisin mukulakivikaduilla ja vehreissä puistoissa ilman kiirettä tai velvollisuuksia. Siperiasta päiväksi Moskovaan saapunut kirjailijanalku Volodja ja suulaspuheinen Kolja piirittävät vuorotellen levykaupassa työskentelevää Aljonaa. Kun päivä muuttuu illaksi, Volodja lähtee junalla takaisin Siperiaan, Aljona palaa isänsä luokse kotiin ja Kolja jää yksin Moskovan veistokselliselle metroasemalle. He eroavat yhtä nopeasti kuin tapasivatkin.

Ja sitten elokuva loppuu niin vaikuttavasti kuin on ikinä mahdollista. Kolja alkaa laulaa haikealla äänellä Moskovan vetovoimasta kaikuvan metrotunnelin rullaportaissa. Maailma on toisinaan ihana paikka, Andrei Petrovin säveltämän kappaleen kilisevä ksylofoni, suureelliset viulut ja romanttinen haitari viestittävät. Kaunista satua? Ehkä, mutta mitä siitä. Kolja katoaa suurkaupungin yöhön, loppuhimmennys.

Pupukarhun alamäki

En tiedä onko vaatimustasoni alhainen, onko minulla vain outo huumorintaju vai ovatko kaikki muut suomalaiset tosikkoja, mutta minusta Elias Koskimiehen käsikirjoittama ja ohjaama "Likainen pommi" on oikeasti hauska. Siis se elokuva, jota Nyt-liite ja Suomen kuvalehti haukkuvat kilpaa. Elokuva, joka vedettiin vähin äänin pois elokuvateattereista katsojavajeen takia.

No myönnetään. Ehkei "Likaisen pommin" juoni pysy aivan loppuun asti kasassa, mutta voisiko sitä edes vaatia? Puolentoista tunnin aikana ehditään ivailla nimittäin räkänokkaisille teineille, jalkapalloilijoille, musiikkibisnekselle, homoille ja heteroille, räppäreille, superfoodille ja jopa suomalaiselle työkulttuurille.

Toinen toistaan räiskyvimpien roolihenkilöiden sekaan meinaa hukkua Pupukarhu, vakavailmeinen räppäri, joka hokee "pimeys on diippii, ihan liian diippii". Vaikka Pupukarhu vilahtaa elokuvassa vain ohimennen, minusta tuli heti tämän riimitaiturin fani. Elokuvan nähtyäni löysin Youtubesta kokonaisuudessaan "Hey Mama" -kappaleen musiikkivideon ja olen katsonut sen yhä uudelleen ja uudelleen yhtä vaikuttuneena joka kerralla.

Mikään ei ole kauniimpaa kuin iso mies, joka räppää äidistään.

Opetuslapset tanssivat

Ohjaaja Wim Wenders vakuuttui koreografi Pina Bauschin taidoista jo vuonna 1985, kun hän näki Café Müller –esityksen. Eikä ihme, Pina Bausch oli nykytanssin merkittävimpiä uudistajia. Ystävystyttyään Bausch ja Wenders alkoivat suunnitella yhteistä tanssielokuvaa.

Mahdollisuus elokuvantekoon tarjoutui kuitenkin vasta 3D-tekniikan myötä vuonna 2009. Juuri kun kuvaukset piti aloittaa, yllättäen Bausch kuoli. Wenders päätti kuitenkin saattaa projektin loppuun yksin.

Pina kertoo nykytanssista, mutta myös itse tanssijoista. Elokuva koostuu Pina Bauschin vanhoista koreografioista, tanssijoiden sooloesityksistä ja arkistomateriaalista.

Pina Bauschin koreografioissa yhdistyvät taitavasti mimiikan ilmeikkyys ja toisaalta liikkeiden vähäeleisyys. Bauschin koreografioita ei aivan ensimmäiseksi osaa kuvitella isolle valkokankaalle. Elokuva on kuitenkin herkullista katsottavaa.

Suurin osa tanssikohtauksista kuvattiin lavalla, mutta elokuvan näyttävimmät kohtaukset näyttämön ulkopuolella erikoislaatuisissa ympäristöissä. Tämä ei olisi mahdollista perinteisessä tanssiesityksessä. Elokuvassa tanssitaan niin kaduilla, junassa, tehtaassa kuin liikenteenkin keskellä. Ympäristöt tuovat ennestään absurdeihin tansseihin huumoria ja räväkkyyttä.

Tanssijat käyttävät esityksissä nerokkaasti hyväkseen ympäristöä. Rekvisiitaksi riittää vaikka kasa tuoleja. Liikkeet luodaan tuolien ympärille, ja näin arkisesta esineestä tulee jotain outoa ja hillitöntä. Eri kansalaisuuksista koostuva Bauschin tanssiryhmä pelaa saumattomasti yhteen. Osa ryhmäläisistä on jo toisen polven tanssijoita.

Pinassa ei ole yhtäkään hiljaista kohtausta. Tanssia säestää monipuolinen musiikki aina elokuvamaisesta klassisesta vanhoihin iskelmiin, jazziin ja minimalistiseen elektroniseen musiikkiin. Musiikki vaihtuu paikoitellen liiankin nopeaa vauhtia.

Tanssiesityksiä katkovat tanssijoiden lyhyet haastattelut, joissa he muistelevat opettajaansa. Jollekulle tanssijalle Pina on antanut uuden tavan ilmaista itseään, toiselle rohkeutta, kolmannelle perhemäisen tiiviin yhteisön. Yhteistä muisteluille on kuitenkin se, että kulttimaineessa ollut koreografi jää etäiseksi hahmoksi ainakin katsojalle.

Vaikka parituntinen elokuva on hitusen liian pitkä, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö Pina Bausch olisi ollut oman alansa nero.

Tähtisadetikkuja, paidattomia naisia ja paljon savutehosteita

Elektronista poppia tehtaileva espanjalainen El Guincho aiheutti viime vuonna pienoisen kohun räväkällä Bombay-musiikkivideollaan. Absurdin ja visuaalisen huumorin ystäviä miellyttänyt video luottaa nopeisiin leikkauksiin, paidattomiin naisiin ja yleiseen hämmentämiseen. Musiikkivideo toimii trailerina. Tällä hetkellä valmistellaan kokoillan Bombay-elokuvaa, joka valmistuessaan toivottavasti selittää miten tähtisadetikut, uima-altaaseen hyppivät asemiehet ja seinän läpi tulevat kädet liittyvät toisiinsa.

Visuaalista ilotulitusta tarjoaa myös El Guinchon kotikaupungista, Barcelonasta, tuleva indiefolkyhtye Bedroom. Astetta rauhallisempi surrealistinen musiikkivideo Cançó de l’alba ilmestyi alkuvuodesta.

Harmaatakkinen mies tapaa syrjäisellä tenniskentällä kaksi sähkökitaraa soittavaa poikaa. Mies alkaa seurata sähkökitarasta lähtevää vahvistinjohtoa ja päätyy unenomaiseen ja vinksahtaneeseen metsään ja mielikuvituksensa syövereihin. Outoja tapahtumia ja ajatuksia säestää Bedroomin vähäeleinen kitarapop.

Molemmat videot tasapainoilevat lyhytelokuvien ja musiikkivideoiden välimaastossa. Videot eivät kuitenkaan ryöstä kaikkea huomiota itse kappaleilta vaan onnistuvat tavoittamaan täydellisesti musiikin tunnelman ja rytmin. Se on taitolaji.

Elää merelle ja merestä

Palasin juuri Irlannista. Matkan kohokohta oli ehdottomasti kuohuvan Atlantin valtameren näkeminen. Nyt on hyvä hetki katsoa yksi suosikkielokuvistani, vuonna 1988 valmistunut, ranskalaisen Luc Bessonin Le Grand Bleu (Suuri sininen). Se kuvaa ystävyyttä, kilpailemista ja vaikeaa rakkautta yhtä hyvin kuin kiehtovaa merta.

Jacques (Jean-Marc Barr) on nuori sukeltaja, joka elää merelle ja merestä. Hän kommunikoi paremmin delfiinien kuin ihmisten kanssa. Jacques tapaa matkoillansa naiivin Johannan (Rosanna Arquette). Johanna rakastuu salaperäiseen ja hiljaiseen mieheen heti. Nainen jättää kotikaupunkinsa New Yorkin, jossa hänellä on pesti vakuutusyhtiössä ja yhteisasunto ystävättären kanssa, ja lähtee seuraamaan Jacquesia. Jacques osallistuu lapsuudenystävänsä Enzon (Jean Reno) haastamana vapaasukelluksen maailmanmestaruuskilpailuihin.

Molemmat miehet omaavat erityisen taidon: he pystyvät oleilemaan pinnan alla monta minuuttia hengittämättä. Jacquesille ja varsinkin Enzolle kilpailusta tulee pakkomielle. Umpirakastunut Johanna seuraaa sivusta alati vaarallisemmaksi käyviä sukelluskilpailuja. Tuomaristo jännittää, selviävätkö kilpakumppanit ilman happilaitteita koitoksesta hengissä. Mitä syvemmälle miehet sukeltavat, sitä vaikeammaksi Johannan ja Jacquen suhde vääntyy. Johanna alkaa hiljalleen tuskastua Jacquesiin, joka ei halua puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jacques pakenee kysymyksiä pinnan alle. Meri vetää Jacquesia puoleensa miltein pelottavalla tavalla. Jean-Marc Barr onnistuu tavoittamaan pienillä eleillä miehen hämmentyneisyyden. Samoin Jean Reno tekee hienon roolisuorituksen kerskailevana ja lämpimänä Enzona, joka on kuitenkin pahasti eksyksissä elämässään.

Le Grand Bleu maalailee merta unohtumattomasti. Se onnistuu tavoittamaan meren valtavuuden, arvaamattomuuden ja voiman, kuitenkin silmittömän kauniisti. Kuten Jacqueskin, katsoja haluaisi jäädä sukelluksiin eikä palata pinnalle. Jacques leijailee valonkirkkaassa meressä kuin lentäisi taivaalla. Vedenalaisia kohtauksia säestää Eric Serran vetävä instrumentaalimusiikki. Elokuva on visuaalisesti yhtä vangitseva kuin vaikkapa Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001.

Ilmestyttyään Le Grand Bleu ei saanut kriitikoiden arvostusta. Juonta pidettiin liian hatarana, minusta aivan turhaan. Vaikka Le Grand Bleu kuvaa kohtalokkaita tapahtumia, se on lämmin, vauhdikas ja hymyn huulille nostattava elokuva. Katsojalle ei jää epäselväksi, miksi meri kiehtoo, pelotttaa ja hullaannuttaa ihmisiä vuosisadoista toiseen.

Animaatio salkkumiehistä

Brandt Brauer Frick's Caffeine from Patricia Luna on Vimeo.

Jim Davisin sarkastisen ja laiskan sarjakuvahahmon Karvisen mielipuuhaa on seurata ikkunasta ihmisten laahautumista töihin. Danae Diazin ja Patricia Lunan ohjaama musiikkivideo seuraa sivusta samaa masentavaa näytelmää. Salkkumiehet kävelevät rytmikkäästi ja ilmeettömästi kahviautomaattien luokse, seisovat jurosti hisseissä, istuvat jähmettyneinä metrossa. Kaikki välttävät katsekontaktia. Kasvottomien virkamiesten seassa on kuitenkin yksi mies, radikaali, joka kulkee vastavirtaan. Mies lähtee salaa työpaikaltansa pois puikkelehtien ihmismassojen välistä. Juoni tiivistyy, katsoja jännittää. Pääseekö mies koskaan kunnolla karkuun?

Saksalaista kokeellista elektronista musiikkia tekevän Brandt Brauer Frick'sin "Caffeine" sopii animaatioon saumattomasti. Painostavasta ja hypnoottisesta kappaleesta tulee mieleen rapiseva tietokoneen näppäimistö.

Musiikkivideosta on jätetty kaikki turha pois. Se on yksinkertaistettuna hätkähdyttävää katsottavaa. Vaivaisessa viidessä minuutissa onnistutaan luomaan vahva juonellinen kaari. Jokainen aamulla bussissa matkustava pystyy samaistumaan tähän animaatioon.

Lopputeksteissä tekijät kiittävät perheidensä lisäksi ironisesti kahvia. Se taitaakin olla elokuva-alan parhain sponsori ja innoittaja.

Unikeko

Suosikkielokuvateatterini on ehdottomasti Kansallisen audivisuaalisen arkiston pitämä Orion. Se sijaitsee keskellä kaupunkia, mutta on paljon miellyttävämpi kuin Tennispalatsi, ja mikä tärkeintä, paljon pienempi. Liput ovat huomattavasti halvempia, ja koululaisbudjetille se on hyvä. Orion keskittyy näyttämään vaihtoehto-elokuvia ja klassikoita, joita ei näe Finnkinon saleissa. Orion ei ole kaupallinen yritys, joten elokuvien edessä ei ole puuduttavia mainoksia. Orion on siis kaikin puolin upea keksintö!

Tänä kesänä Orionin yksi pääteemoista on Woody Allenin elokuvat. Parin kuukauden aikana elokuvateatterissa nähdään miehen kuuluisimmat filmit. Vuonna 1935 syntynyt Allen aloitti viihdeuransa nuorena. Koululaisena hän kauppasi vitsejänsä koomikoille ja kolumnisteille. Woody Allen ajautui ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Lisäksi Allen esiintyi monissa elokuvissaan itse pääroolissa.

Tämä ohjaaja on ennen muuta tuottelias. Vuodesta 1969 asti hän on tehnyt elokuvia kovaa vauhtia ja tekee vieläkin. Tarinat ovat sympaattisia, hauskoja ja surullisia. Allen käyttää musiikkia taitavasti elokuvissansa hyväkseen. Esimerkiksi "Unikeko" alkaa komeasti vanhalla jazzilla. Allen soittaa itse klarinettia ja on kiihkeä jazz-harrastaja.

Orion näyttää ensi tiistaina vuonna 1973 valmistuneen "Unikeon"(Sleeper). Se on äärettömän hauska scifi-parodia miehestä, joka herää tulevaisuudessa foliopaperiin käärittynä. Allen näyttelee itse pöllämystynyttä päähenkilöä Milesia, joka hoopoilee tulevaisuudessa virkavalta perässänsä. Elokuvassa Yhdysvalloista on tullut valvontayhteiskunta, jossa tavallisen ihmisen pitää miettiä kahteen kertaan mitä päästää suustansa. Yhteiskunta on jakautunut kahteen kastiin: niihin, jotka raatavat ja niihin jotka kahdeksan tuntia päivässä laiskottelevat.Varakkaat ihmiset ovat turtuneet laiskuuteen ja työnteosta on tullut heidän mielessään tabu. Robotit hoitavat epämiellyttävät työt.

Elokuvan maailma on viimeisen päälle hiottu. Katsoja voi vain ihmetellä, miten kaikki tulevaisuuden koneet ja talot on saatu tehtyä.

"Unikeko" Orionissa tiistaina 24.5. 19.00 ja perjantaina 27.5. 21.00.

Timantit ovat ikuisia ja muut korniudet

Sub näyttää vanhoja James Bond -elokuvia joka lauantai. Viime lauantaina nähtiin "Timantit ovat ikuisia" (Diamonds Are Forever) vuodelta 1971. Koska Bond-leffojen juonissa ei ole minkäänlaista järkeä, en ala juonesta kertomaan mitään. Vaikka elokuva on kökkö, tunnuskappale on mahtava. Shirley Basseyn klassikoksi muodostuneesta kappaleesta löytyy paljon uusia versioita. Vaikka en Kanye Westiä kovasti arvosta, räppäri on käyttänyt hienosti vanhaa kappaletta samplena. "Diamonds From Sierra Leonea" varten on kuvattu myös vaikuttava musiikkivideo: se on toisenlainen vaihtoehto bling-blingille ja uima-allasbileille. Löytyy videosta sentään tyylikkäitä autoja!



Tänään Sub näyttää "Timantit ovat ikusia" -elokuvan jälkeen kuvatun "Elä ja anna toisten kuolla" (Live And Let Die) vuodelta 1973. Bondina näyttelee pilke silmäkulmassa Roger Moore. Mahtipontisen tunnuskappaleen on kirjoittanut Paul ja Linda McCartney. "Elä ja anna toisten kuolla" on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva! Jos ei muuten, niin ainakin on hauskaa naureskella kornille juonelle, jossa hyvät ovat komeita ja kauniita ja pahat rumia.



"Elä ja anna toisten kuolla" Subilla tänään 21.00.

Etiopialainen musiikki tekee hyvää sydämelle

Olen katsonut vuonna 2005 kuvatun Broken Flowers –elokuvan jo kaksi kertaa tänä vuonna. On monta syytä miksi elokuvan voi katsoa useammankin kerran.

Bill Murray näyttelee upeasti Don Johnstonia, tietokonebisneksellä rikastunutta vanhaa Don Juania, jonka elämästä puuttuu sisältö. Mies lähtee matkalle. Hän käy katsomassa entisiä heilojansa ja yrittää selvittää salaperäisen kirjeen lähettäjää. Kirjeessä kerrotaan että hänellä on 19-vuotias poika jossain päin maailmaa. Don Johnston tapaa matkallansa mitä mielenkiintoisempia hykerryttäviä persoonia. Surumielisessä elokuvassa on paljon hienovaraista huumoria.

Matkaa siivittää upea etiopialainen musiikki. Niin kuin Don Johnstonin ystävä ja naapuri sanoo, ”etiopialainen musiikki tekee hyvää sydämelle”. Elokuvassa kuullaan hypnoottista jazzia ja etiopialaista musiikkia yhdistelevän Mulatu Astatken kappaleita. Instrumentaalimusiikkia tehtaileva Mulatu Astatke on ollut musiikin kanssa tekemisissä jo 60-luvulta alkaen ja on luonut käsitteen Ethio-jazz. Musiikki on huikean kuuloista isolla kokoonpanolla soitettuna! Mulatu Astatke esiintyi Suomessa viime vuoden joulukuussa YK-klubilla uuden albuminsa ”Mulatu Steps Ahead” takia.

Mulatu Astatke from Takis Peppas on Vimeo.

Tässä herkullinen maistiainen miehen keikalta. Muusikoilla taitaa videosta päätellen olla yhtä hauskaa kuin yleisölläkin!

Elokuvan komean tunnuskappaleen esittää Holly Golightly The Greenhornesin kanssa. “There Is an End” on vangitseva kappale pitkälti ihanien sähkökitaroidensa takia.

Suomen The Blues Brothers

Aki Kaurismäen Calamari Union on elokuva, joka pitää katsoa kaksi kertaa elämässään. Ensimmäinen kerta menee ihmettelyyn ja toinen kerta itse elokuvan katseluun.

Calamari Union kertoo viidestätoista Frankista ja yhdestä Pekasta jotka haluavat epätoivoisesti pois Kalliosta tarunhohtoiseen Eiraan.Elokuva on oikea selvitymistarina suuren maailman tyyliin. Se näyttää Helsingin vaarallisena suurkaupunkina, jossa poltetaan tupakkaa ja juodaan jäävettä.

Musiikki on isossa osassa elokuvassa. Vanhat bluesklassikot Billie Holidaysta alkaen soivat mustavalkoisen filmin taustalla. Calamari Unionissa kuullaan muun muassa Ben E. Kingin upea ”Stand by Me”, joka löytyy lukemattomien elokuvien ääniraidoilta.
Näyttelijäkaarti koostuu myös kotimaisista huippumuusikoista: Frankkien rooleissa nähdään niin Pate Mustajärvi kuin Martti Syrjäkin. Ruudulla vilahtaa myös Tuomari Nurmio taksikuskin roolissa.

Calamari Unionissa ei turhia puhella, vaan repliikit ovat huolella hiottuja. Elokuva on kuvattu ja leikattu tyylikkäästi. Mustavalkoisuus korostaa upeasti varjoja ja pahaenteistä tunnelmaa.

Kun nyt odotellaan länsimetroa, kannattaisi ihmisten katsoa Calamari Union. Elokuvasta nimittäin selviää, kuinka elintärkeä metro saattaa olla.

Ei ihan turha leffa

Kesällä huomasin, että katson aivan liian vähän elokuvia. Siksi päätinkin, että katson joka viikonloppu yhden elokuvan. Syksyn aikana olenkin nähnyt monta hienoa leffaaa, pääasiassa musiikkiin keskittyviä. Olen katsonut esimerkiksi romanttisten komedioiden kaavoja rikkovan 500 days of Summerin (jota on maustettu mukavasti indiemusiikilla) ja erinomaisen irlantilaisen, pienbudjetilla kuvatun Once-elokuvan, joka kuvaa katusoittajan viikkoa.

Viime viikonloppuna filmivuokraamosta tarttui mukaan vuonna 2009 elokuvateattereissa pyörinyt The Boat That Rocket eli suomalaisittain Merirosvoradio. Elokuva sijoittuu vuoteen 1966, Britanniaan. BBC lähettää popmusiikkia radioaalloilla vain kaksi tuntia viikossa, mutta onneksi on olemassa mereltä käsin toimivia piraattiradioasemia, jotka soittavat kevyttä musiikkia vuorokauden ympäri. Merirosvoradio kuvaa kuvitteellisen piraattiasema Radio Rockin radiojuontajien elämää, johon kuuluu alkoholi, rock ja seksi – siis ne kliseet. Kun Radio Rockilla bailataan, mantereen puolella virkamiehet suunnittelevat miten merirosvoradiot voitaisiin lopettaa.

Elokuva on toteutettu hienosti. Radiostudiona toimiva laiva on upea, vaatteet kuin 60-luvulta ja mikä tärkeintä, elokuvan aikana kuullaan aikakauden hienointa musiikkia ja paljon.

Vaikka juoni jääkin hieman ohueksi ja elokuva pitkitetyksi, on se silti katsomisen arvoinen. Merirosvoradio on nimittäin oikeasti hauska. Musiikille omistautuneet radio-DJ:t ovat sympaattisia henkilöitä ja heistä olisi voinut saada enemmänkin irti. Lopun Titanic-kopiointi oli aivan liian pitkä ja melko turha.

Elokuvan jälkeen avasin Spotifyn ja laitoin The Kinksin “All Day And All Of The Night” –kappaleen soimaan. Ja se kuulosti hyvältä.

Always Look On The Bright Side of Life

Maailman hauskin televisiosarja on ehdottomasti Monty Pythonin lentävä sirkus. Vuonna 1969 alkaneen sarjan tunnuspiirteet ovat yhteen nivoutuvat sketsit ja Terry Gilliamin oudot animaatiot. Minusta sarjan parhaimpiin sketseihin lukeutuvat upea vierailu hassun kävelyn ministeriössä ja parturin toiveammatista kertova Lumberjack-laulu.

Sarjan jaksomäärä jäi reilusti alle viidenkymmenen, mutta näyttelijät Graham Chapman, John Cleese, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Terry Gilliam saavuttivat sillä suurta suosiota. Myöhemmin muun muassa John Cleese on näytellyt loistavassa Pitkänjussin Majatalossa, joka pyörii paraikaa televisiossa uusintakierroksella ja Michael Palin on tehtaillut kiinnostavia matkailusarjoja BBC:lle.

Monty Python -ryhmä on kuvannut myös uskomattoman hauskoja elokuvia. Elämän tarkoitus -elokuvassa tutkiskellaan ihmisen elinkaarta ronskin ja absurdin huumorin voimin. Puolitoistatuntisen elokuvan aikana ehditään pilkata niin uskontoja kuin Britannian armeijaakin.

Paras Python-leffa on ehdottomasti Brianin elämä. Komedia ivailee ihmisten suhtautumiselle uskontoon hauskasti ja oivaltavasti. Elokuva ei sorru kuitenkaan jumalanpilkkaan, mutta vuonna 1979 elokuvan valmistuttua Brianin elämä laitettiin pannaan yhdessä Yhdysvaltain osavaltiossa “rienaavan sisällön” takia. Elokuva herätti paljon kohua, kuten koko Monty Python -sarjakin.

Brianin elämässä Brian-nimistä miestä aletaan luulla messiaaksi, josta hänelle tulee kasapäin ongelmia. Elokuva loppuu hienoon musiikkikohtaukseen, kun ristille tuomitut miehet laulavat vihellellen “Always Look On The Bright Side of Life”-kappaleen. Vaikka Brianille käy hieman huonosti, kukapa ei viimeisten tuntiensa aikana haluaisi laulaa? Positiivista elämänfilosofiaa parhaimmilaan.

Monty Python -dokumentti Yle Teemalla tänään yhdeksältä.

Lahjapaketeista

Yllätyin iloisesti, kun avasin jouluaattona lahjapaketteja. Seitsemän hienon levyn ja discopallon joukosta löytyi U2! Todella loistava sattuma, koska tuohon bändiin minun on pitänyt tutustua jo aikoja sitten. Sain mukavasti tietoa bändistä uuden vuoden aattona. Vaikka yleensä en Yle Teemaa katso, kanavalla näytettiin puolelta öin mahtava dokkari bändistä. Bono valtavissa aurinkolaseissaan kertoi ”The Joshua Tree”-albumin levyttämisestä.
Toinen mukava levy oli ”Forrest Gump”-leffan soundtrack. Soundtrack on täynnä sellaisia pakollisia nimiä, joita kukaan musadiggari ei voi ohittaa. The Doors, Bob Dylan ja Simon & Garfunkel kuuluvat yleissivistykseen, vaikkei edes heidän musiikistaan pitäisi.
Kolmas hieno levy oli kaverini antama poltettu kokoelma, josta löytyi todella mahtavia minulle uusia bändejä, kuten The Smiths, Vampire Weekend, The Church ja Suede.
Kiitos lahjoista! Ne pelastavat monta huonoa päivää!