DENA – ostarin uhmakas lempilapsi

Denitza Todorova varttui jossain päin Bulgariaa kuunnellen suhisevia piraattikopioita vanhentuneista maailmanlaajuisista hiteistä. Isä toimitti tyttärelleen c-kasettinauhoituksia, joiden ensimmäinen puoli oli varattu MC Hammerille ja toinen Michael Jacksonille. Todorova rakastui pop-musiikkiin kelaillessaan keskittyneesti virttyneitä c-kasetteja, rummutellessaan polviinsa ja suunnitellessaan omia riimejä. Kasetit saivat Kaakkois-Euroopan tytön haaveilemaan pop-tähden elämästä ja suurkaupunkien loisteesta ja väreistä.

En tiedä, kuinka paljon tarinassa on totta ja kuinka paljon sepitettä, mutta sillä ei ole väliä. Näin hienon ja hellyyttävän kertomuksen uskon mielelläni. Voguekin uskoi ja uutisoi siitä verkkosivuillaan.

Varmaa on ainakin se, että Todorova muutti vuonna 2005 Berliiniin, jossa hän alkoi tehdä musiikkia taiteilijanimellä DENA. Muutaman viime vuoden aikana internettiin on tippunut singlejä ja musiikkivideoita tältä nuorelta naiselta. Esikoisalbumi Flash ilmestyy maaliskuun 10. päivä.

DENAn vetovoima perustuu ennen kaikkea hänen tyyliinsä. Todorovan raukean itsevarma olemus ja bling-bling tuovat mieleen 80- ja 90-luvun taitteen hiphop-valtiaat. Hänen habituksensa muistuttaakin muutama vuosi sitten blogikansaa villinnyttä Samantha Urbania, Friends-yhtyeen sähäkkää keulakuvaa. Ääni vain on hieman matalampi.

Todorovan gangstailu menee kuitenkin Urbania pidemmälle. DENAn kappaleiden likaisen elektroniset taustat ovat lähellä esimerkiksi M.I.A:n levotonta tuotantoa. DENAn uusin single Bad Timing on tästä hyvä esimerkki. Se on syntisen paksulla hiphop-biitillä kuorrutettu pop-renkutus, joka jää korvamadon lailla pyörimään mieleen moneksi päiväksi. Todorovan räpin ja laulun yhdistävässä äänessä on villiä uhmakkuutta ja kyllästyneisyyttä, ja kappale junnaakin yhtä vaarallisesti kuin sireenit lähiön ostarilla.



Toinen kuuntelemisen arvoinen kappale on astetta nopeatempoisempi Guest List. Se on neljä kuukautta sitten julkaistu hengästyttävän rihannamainen klubijytkytys (muistaako kukaan enää Pon De Replayta?), jossa mukana on myös räppäri Kool A.D.

Siis skeittilauta kainaloon ja mankka pauhaamaan. Tässä on oivaa musiikkia purkka-automaatilla nojailuun.

This Is A Game

Tässä piristävää kuunneltavaa perinteikkään soulin ja rock 'n' rollin ystäville. This Is A Game on ensimmäinen single laulaja ja kitaristi Nick Waterhousen maaliskuussa ilmestyvältä albumilta Holly.

Waterhouse saattaa olla tuttu nimi esimerkiksi losangelesilaisen Allah-Lasin faneille. Muusikko on nimittäin toiminut Allah-Lasin esikoisalbumin tuottajana, ja Innovative Leisure -levy-yhtiö on julkaissut Waterhouselta ja Allah-Lasilta myös yhteisen singlen. Miehen oma debyytti Time's All Gone ilmestyi vuonna 2012.

This Is A Game läpäisee kaikki retrosoulin vaatimukset: sähkökitara soi aivan kuin vanhalla surffirokkiäänitteellä, ja saksofoni ja sähköurut raikaavat vinhasti taustalla. Kappaleen kestokin on rhythm and bluesille tyypillinen, vajaa kolme minuuttia.

What Is Love

Löysin aina ajantasalla olevasta YVYNYL-blogista videon, joka riemastutti minua suuresti. Tällä musiikkivideolla hollantilainen duo Tears & Marble esittää oman versionsa Haddawayn tahmaisesta ysärijumputuksesta What Is Love. Hollantilaisnuorten käsissä junttidiskopökäle on kuitenkin muuttunut viileän minimalistiseksi pehmopopiksi – siis sellaiseksi blogikansan palvomaksi indieutuiluksi, josta The XX tuli tunnetuksi vuonna 2009. Kappaleessa rumpukone nakuttaa viipyilevästi, ja vokaalitkin ovat yhtä eteeristä kaikua niin kuin vain 2000-luvulla pitää olla.

Lisää materiaalia ilmestynee pian, koska Tears & Marblen EP julkaistaan tammikuussa 2014.

Seven Come Eleven

Saksofonisti James Carter ja Suomessakin vieraillut jazz-kitaristi Pat Martino kutsuttiin lokakuussa washingtonilaisen KPLU-radiokanavan studioon. Jammailusession aikana Martino ja Carter soittivat muun muassa uuden tulkinnan jazzin ikivihreästä Seven Come Eleven. Kaksikon lisäksi mukana olivat rumpali Camren Intorre ja kosketinsoittaja Pat Bianch. Yläpuolella videotallenne tulkinnasta.

Koko nelikon puolituntinen studioesiintyminen ja haastattelu nauhoitettiin, ja sen voikin kuunnella kokonaisuudessaan KPLU:n verkkosivuilta. Siinäpä oivaa ajanvietettä lauantaille.

Congratulations

Tämä on Funkata-blogin 206. teksti, ja päivämääräkin on merkittävä. Kirjoitin nimittäin blogin ensimmäisen tekstin 3. joulukuuta vuonna 2009. Kirjoitus oli nimeltään "Blogin nimen keksiminen tuotti törkeän päänsäryn". Siinä pähkäiltiin musiikkisivustolle sopivaa nimeä ja päädyttiin kummallista aasinsiltaa pitkin ylistämään soulin kummisetää eli James Brownia.

Tuon tekstin julkaisemisesta tulee tänään kuluneeksi tasan neljä vuotta. Vaikka blogin sisältö on muuttunut ja kehittynyt sitten alkuaikojen, levysoittimessani raikaavat edelleen samat James Brownin levyt kuin aloittaessani bloggaamisen.

Kiitos siis sekä alusta asti mukana olleille lukijoille että uusillekin tuttavuuksille näistä vuosista! Kommentteja otan aina mielelläni vastaan, ja niitä saisi olla enemmänkin. Pidempiä musiikkivinkkauksia tai muuta asiaa voi myös edelleen lähettää blogin omaan sähköpostiosoitteeseen. Muistutan vielä, että blogin kuulumisia pystyy helposti seuraamaan tykkäämällä Funkata-blogista Facebookissa.

Cliff Richard esittää juhlapäivän tunnussävelen!

Tasokasta huumorimusiikkia Norjasta: The Fox (What Does the Fox Say?)

Luulin jo, ettei mitään räppäävän Pupukarhun tai Flight of the Conchords -huumoriduon veroista tulla enää kuulemaan tällä planeetalla, mutta olin selvästi väärässä. I kveld med Ylvis on norjalainen keskustelu- ja viihdeohjelma, jonka uutta tuotantokautta on mainostettu eläimellisellä musiikkivideolla. Kappaleessa The Fox luetellaan eri eläimiä kissasta lehmään ja matkitaan niiden tunnusomaista ääntelyä. "What does the fox say?" hillittömän hauskassa kertosäkeessä kuitenkin ihmetellään.

Esittäjänä on ohjelman norjalaisveljesten Bard ja Vegard Ylsisakerin muodostama kokoonpano Ylvis. Viimeiseen asti hiotun äänimaailman takana on kuitenkin isompi joukko, nimittäin toimelias tuottajatiimi, joka on tehtaillut aiemmin hittejä niin Rihannalle kuin Katy Perrylle. Ehkäpä juuri ammattitaitoisen tuotannon ansiosta The Fox -musiikkivideosta on tulossa yksi tämän vuoden suurimmista nettihiteistä. Tällä hetkellä videota on katsottu yli 104 139 000 kertaa.

Ylvis on tehnyt muitakin hauskoja biisejä. Someone Like Me -balladissa laulaja miettii, miksi hän ei onnistu hurmaamaan naisia. "What am I doing wrong? Is it the dubstep in my song, when I go...", kappaleessa pohditaan, ja sitten biisi muuttuu siirappisesta balladista hengästyttävän nopeaksi teknorynkytykseksi. Sille ei voi kuin nauraa.

Funkata arvostaa!

Tyttöni Tumma / Ei Lomaa

3TB Records ja Helmi Levy ovat julkaisseet aivan äskettäin Muuan Miehen ja Bongo Rockin yhteisen vinyylisinglen. Ainakaan letkeyden puutteesta ei tätä singleä voi syyttää, sillä molemmista kappaleista löytyy Jamaikan potkua ja fiilistä. Levytys on siis todellinen pakkohankinta.

A-puolen Tyttöni tumma on Ismo Puhakan johtaman Muuan Miehen humppa, jossa syntikka ujeltaa mukavan pölyisesti, ja muutenkin meininki on melko retro. Kuuntele biisi täällä. B-puolen Ei lomaa on sekin hyväntuulinen reggaehöpsöily. Viime aikoina paljon esillä olleen Reino Nordinin ja DJ Herkuleksen muodostaman Bongo Rockin kappale on varustettu jykevillä bassolinjoilla, raikkailla torvitaustoilla ja ihastuttavan simppelillä kertosäkeellä.

Tämän tuotoksen ystäville kerrottakoon, että Bongo Rockin  esikoisalbumi Alkuun ja uudestaan julkaistaan loppuvuodesta. Tarkkaa julkaisupäivämäärää ei ole kuitenkaan vielä kerrottu. Sen sijaan Muuan Miehen Mä olen iloinen -levy ilmestyy jo ensi perjantaina, eli 27. syyskuuta.

Voimaannuttavaa synkistelyä

Törmäsin uusia musiikkivideoita katsoessani synkkää taiderokkia soittavaan The Darcysiin. Torontolaisen bändin albumitrilogian viimeinen osa Warring julkistetaan 17. syyskuuta, ja levy on tsekkaamisen arvoinen jo nimekkään tekijäkaartinsa ansiosta. Sen on tuottanut muun muassa Bloc Partyn kanssa työskennellyt Tom Mcfall ja miksannut Dave Schiffman, jolla on näppinsä pelissä niin System Of a Downin kuin Red Hot Chili Peppersin levytyksillä.

Singleksi nostetun The Riverin mahtipontisen teatraalinen kertosäe ja kiehtovan uhkaava tunnelma nostavat kappaleen syksyn hienoimpien neliminuuttisten joukkoon. Kuuntele The River yltä.

Do It Do It Disco

Toukokuussa kirjoitin veikeän timanttisesta Myron & E -soul-duosta. Äskettäin Soul Sidesin sivuille ilmestyi kaksikon uusin musiikkivideo Do It Do It Disco, jossa seikkaillaan tyylikkäästi rullaluistindiskossa. Tämä hyväntuulinen kappale löytyy heinäkuussa julkistetulta Broadway-albumilta. Albumiin voi tutustua tarkemmin esimerkiksi  iTunes Storessa.

Débruit tanssittaa

Kesän aikana levyhylly on jälleen paisunut ja lompakko keventynyt. On aika päättää Funkata-blogin pitkäksi venynyt kesätauko ja esitellä viime aikojen uusia musiikillisia tuttavuuksia.

Perjantain kunniaksi pysytellään vauhdikkaan tanssimusiikin maailmassa, ranskalaisen Xavier Thomasin tuotannossa. Débruit-taitelijanimellä levyttävä musiikkiduunari valittiin vuonna 2008 Barcelonassa järjestetyn Red Bull Music Academyn oppiin, jossa hän työskenteli muun muassa Jamie Woonin kanssa. Woonin, Débruitin ja Om' Mas Keithin yhteistyönä syntyi robottiääniä ja groovaavia syntetisaattoreita hyödyntänyt moderni disco- ja R&B-kappale I'm Goin' Wit' You.

Red Bull Music Academyn jälkeen Débruit puuhasteli erilaisten EP-projektien kimpussa, mutta varsinainen debyyttialbumi From The Horizon julkaistiin Civil Musicin toimesta vasta viime vuonna. Twistiä modernien bassolinjojen, futurististen syntikkavallien ja nopeasti nakuttavien konerytmien keskelle haettiin trendikkäästi maailmanmusiikista. Débruit on ottanut vaikutteita oivaltavasti niin afrobeatista kuin turkkilaisesta popista.

Maailmanmusiikin ja modernin klubijumputuksen riemastuttavan boheemi funk-liitos tuo paikoitellen mieleen bulgarialaisen Kottarashkyn ja suomalaisen Boom Shakalaka -kollektiivin. From The Horizon kuulostaakin parhaimmalta tanssilattialla. Mallia tanssiliikkeisiin voi ottaa esimerkiksi Cuivrée-kappaleen musiikkivideon tytöstä.

Parasta soulia juuri nyt

Jos olet seurannut kotimaisen The Soul Investigatorsin toimintaa, saatat muistaa Myron & E -lauluduon muutaman vuoden takaa. Myron Glasper ja Eric Cooke levyttivät suomalaisen soulpoppoon kanssa neljä funkahtavaa singleä (esimerkiksi kappaleet Cold Game ja It's A Shame) Timmionin toimesta.

Nyt materiaalia on kertynyt tarpeeksi kunnon albumia varten. Myron & E:n debyyttialbumi Broadway julkaistaan heinäkuun alussa kalifornialaisen Stones Throwin kautta. Vaikka Timmion onkin vaihtunut Stones Throwiin, on levyllä mukana monia tuttuja suomalaisia. Albumin tuottajana häärii Didier Selin, ja täyteläisen groovaavasta äänimaailmasta vastaa The Soul Investigators. Meriitit ovat siis kohdillaan.

Esimakua tästä albumista on tarjolla runsaasti. Toukokuun neljästoista päivä ilmestyi Los Angelesissa kuvattu tyylikäs mustavalkoinen musiikkivideo If I Gave You My Love. Biisin voi käydä myös lataamassa ennakkoon Stones Throwin nettisivuilta. Lisäksi kolme muuta raitaa ovat kuunneltavissa ja ostettavissa jo nyt iTunes Storesta. Riko siis säästöpossusi heti, sillä tänä vuonna ei retrosoul-diggareiden rahoja säästellä!

Kahdeksantoista minuuttia Mopoa

Bassoradion Lauantaijatsit-ohjelmasta tutut Matti Nives ja Eero Löyttyjärvi ovat järjestäneet We Jazz -klubia ja muita musiikkitempauksia jazzin ystäville jo monta vuotta. We Jazz julkaisee myös yhdessä Unifilmin kanssa mainiota nettisarjaa, jonka tarkoituksena on esitellä suomalaista jazz-osaamista ja nauhoittaa uusien ja lahjakkaiden kokoonpanojen musisointia.

Live at We Jazz -sarjan kuudennessa osassa rasavillistä soitosta vastaa viime aikoina paljon esillä ollut ja upealla Jee!-debyyttialbumillaan viime vuonna ilahduttanut Mopo. Tässä räiskyvässä triossa saksofonia soittaa Linda Fredriksson, kotrabassoa Eero Tikkanen ja rumpuja Eeti Nieminen.

Videolla siis kahdeksantoista minuuttia riemastuttavan vauhdikasta svengiä ja potkua lahjakkaalta yhtyeeltä. Jos video uppoaa, lisää Mopoa löytyy esimerkiksi Soundcloudista.

Italialainen hittikone

Löysin pieneltä kirpputorilta pölypunkkien ja Finnhits-kokoelmien seasta c-kasetillisen italialaisen Righeiran helposti hoilattavaa diskomusiikkia. Hintaa tällä ajan runtelemalla (ääninauha oli jo melko virttynyt) kasetilla oli vaivaiset kaksikymmentä senttiä.

Nappasin kasetin heti mukaani, koska rakastan italodiskon muovisuutta: tuhdisti nakuttavia rumpukoneita, tunkkaisesti pauhaavia syntikoita ja junttimaisia kertosäkeitä. Ja Righeira kyllä hallitsee kaikki nämä elementit.

Stefano Righi ja Stefano Rota perustivat Righeira-duon vuonna 1981. Maailmanlaajuinen läpimurto tapahtui vuonna 1983, jolloin julkaistiin yhtyeen hillittömän tarttuva rallatus Vamos a la playa. Singlestä tuli välittömästi suuri kesähitti, vaikka kappaleen sanoitukset maalailevatkin uhkakuvia atomipommien tuhovoimasta.

Seuraavana vuonna ilmestyi Righeiran toinen täysosuma No tengo dinero, jonka nerokkaasti animoitu musiikkivideo on katsottavissa alta. Kappale on suosikkini Righeiran tuotannosta, koska paatuneinkaan päivänpilaaja ei voi olla heiluttelematta jalkoja tämän kertosäkeen soidessa. Musiikkivideokin on ehtaa kasaria.

Never Too Much

Viime aikoina olen keskittynyt eritoten sielukkaiden soul- ja funk-levyjen keräilyyn - tai ainakin kirjaston soul-osaston tutkimiseen. Yksi uusista suosikeistani on kymmeniä miljoonia levyjä myynyt newyorkilainen kasarisoultähti Luther Vandross. Laulajakeikarin debyyttialbumi Never Too Much ilmestyi vuonna 1981. Seuraavana vuonna Vandross palkittiin Grammylla parhaimmasta R&B-esityksestä, ja hänet valittiin myös vuoden parhaimmaksi uudeksi artistiksi - ja aivan syystä.

Esikoisalbumin nimikkokappale Never Too Much on armoton hitti, jonka vahvasta kertosäkeestä, hunajaisista viulutaustoista ja hauskoista funk-kitaroista on helppo tykätä. 80-luvun alun katumuotia, aikansa huippumodernia studiotekniikkaa ja ghettoblastereita esittelevä musiikkivideokin on katsomisen arvoinen.

Melodikamestari

Dubin kiistaton kuningas on edesmennyt jamaikalainen reggaetuottaja ja
-muusikko Augustus Pablo. Rastapäinen reggaemaakari tunnetaan parhaiten muovisesta melodikastaan, minkä hypnoottisen kitkerää ujellusta on vaikea vastustaa.

Tässä upea kuusitoistaminuuttinen konserttitaltiointi vuodelta 1986, joka sopii perjantain alkuun kuin nakutettu. Augustus Pablo soittaa taitavan Soul Syndicate -poppoon kanssa moneen kertaan versioidut kappaleet East of the River Nile, Java ja Day Before the Riot. Peace!

Streets of Laredo

Streets of Laredo | Girlfriend (Official) from Streets of Laredo on Vimeo.

Streets of Laredo on Uudesta-Seelannista Jenkkeihin muuttanut bändi, joka soittaa hervottoman hyväntuulista folkpoppia. Äskettäin julkaistu single Girlfriend tempaa mukaansa riehakkaalla kitaranrämpytyksellään, hassuilla huudahduksillaan ja kilisevillä ja kolisevilla rytmeillään. Tässä kappaleessa on tehosoittoainesta!

Lataa Girlfriend ja tutustu bändin muihin tuotoksiin Soundcloudissa.

Puolituntinen Dave Brubeckin seurassa

Jos penkoo tarpeeksi, saattaa Youtubesta kaiken kuran ja pikselimössön seasta löytää todellisia aarteita. Kuten tyylikkään mustavalkovideon Dave Brubeck Quartetin vuoden 1964 Belgian konsertista! Kuuluisan jazz-pianistin kvartetissa rumpuja soittaa ilmiömäinen Joe Morello, bassoa Gene Wright ja alttosaksofonia Brubeckin pitkäaikainen kollega Paul Desmond.

Puoli tuntia leppoisaa jazzia lepopäivän ratoksi, ole hyvä!

Tomutusmusiikkia

Mitä syntyy kun pornotähti päättää siirtyä musiikkiuralle? Kiihkeän rytmikästä siivousmusiikkia, tietysti.

Yhdysvaltalainen aikuisviihdetaitelija Wade Nichols sai pornosta tarpeekseen vuonna 1979, vaihtoi nimensä Dennis Parkeriksi ja levytti kaksi 70-luvun upeinta diskohittiä: seitsenminuuttisen New York By Night -tanssieepoksen ja massiivisen, viulutaustojen värittämän diskojärkäleen Like An Eagle. Näiden tahdissa pölypunkit saavat kyytiä ja ikkunatkin puhdistuvat melkein itsekseen.

Yllä olevassa videossa Dennis Parker vaeltaa ympäri New Yorkin katuja ja laulaa tunteella hämmästyneille ohikulkijoille Like An Eagle -kappaletta. Video on kuvattu ranskankieliselle Melody-televisiokanavalle.

Indorock on rock

Hollantilainen kulttuuri on aina kiinnostanut minua sen kirjavuuden ja yllättävyyden takia. Pienestä koostaan huolimatta Alankomaista löytyy jokaiselle jotakin - syynä ovat siirtomaat, joista jokainen on tuonut jotain uutta tulppaanien ja tuulimyllyjen ja etnisten ravintoloiden mekkaan.

Yksi tärkeimmistä siirtomaista oli Indonesia, joka oli Alankomaiden alaisuudessa aina toiseen maailmansotaan asti. Vuonna 1942 Japani miehitti alueen, ja kolme vuotta myöhemmin tämä kymmenien tuhansien saarien ja 234 miljoonan ihmisen maa julistautui itsenäiseksi.

Siirtomaakausi jätti jälkensä sekä Indonesiaan että Hollantiin ja siten myös musiikkikulttuuriin. 1950-luvun puolivälissä syntyi uusi tyylilaji, indorock, mikä tarkoittaa rouhean raakaa ja groovaavaa rautalankarokkia.

Kuuluisimmat indorocklähettiläät löytyvät The Tielman Brothersista.Tässä nelihenkisen bändin yhdeksänminuuttinen rocktulitus vuodelta 1960.

Dublinin käheä kultakurkku

Vahvoista ja itsenäisistä naislaulajista puhuttaessa unohdetaan usein irlantilainen Imelda May. Hän aloitti musiikin tekemisen 16-vuotiaana ihaillen Billie Holidayta ja Elmore Jamesia, ja tähän mennessä häntä on kuultu neljällä levyllä. Niistä viimeisin on viime vuonna ilmestynyt More Mayhem, joka on eräänlainen erikoisjulkaisu vuoden 2010 Mayhemista.

May on kirjoittanut suurimman osan kappaleistaan itse ja paikoitellen hän soittaa myös bodhránia, perinteistä irlantilaista rumpua. Vaikka hänen kanssaan musisoi liuta ammattimaisia muusikkoja, ei ole epäselvää kuka on pääroolissa.

Musiikin juuret ovat rockabillyssa: neidon ääni on paikoitellen kuin 60-luvun rhythm and blues -diivan ja meno yhtä vauhdikasta kuin rock and rollissa. Paikoitellen laulajattaren ääni raikaa riemukkaan villisti ja artisti heittäytyy musikaalimaisen rockhurmion vietäväksi. Yhdessä hetkessä May tyyntyy valittelemaan miesten petollisuutta kähisevän ilkikurisesti tai laulamaan puhtaan kauniisti rakkaussuruistaan. May hallitsee äänellä keimailun kuin vanhakin konkari.

Mayn kappaleet ovat muutenkin viimeisen päälle tyyliteltyjä: kontrabasso ja trumpetti tuovat lisäeloa sähkökitaran, basson ja rumpujen tähdittämiin ralleihin. Sovitukset ovat monipuolisia ja napakoita, kuten rockabillyssa kuuluukin. Suurempia sanomia ei kappaleista kannata etsiä, mutta taidolla ja tarmolla soitettu viihdemusiikki antaa potkua ja väriä päivään.