Vuodet vierivät, Ibrahim Tatlises ei

Kun länsimainen musiikki alkaa tympiä, avuksi rientää Ibrahim Tatlises. Tämä iäkäs turkkilainen popmuusikko osaa asiansa. Miehen musiikki tanssittaa, ärsyttää, naurattaa ja koskettaa - eli tekee kaiken sen mitä hyvältä popmusiikilta vaaditaan.
Pop on nykyään aivan suotta kirosana. Aina ei tarvita norjalaista vintageprogerockia siihen, että saa naapurit hyppimään seinille - Ibrahim Tatlises riittää.

Miehen musiikkivideot ovat taidetta. Eräässä videossa Ibrahim pelaa biljardia suuret aurinkolasit silmillään kymmentä nuorta naista vastaan - ja voittaa kaikki. Spotifysta löytyy kokonaiset kymmenen Tatlisesin albumia alkaen vuodesta 1985 ja loppuen vuoteen 2009. Uudenvuodenbileistä ei siis aivan heti musiikki lopu.

Mutta sukulaistani lainaten, "onhan se aikamoista jollotusta".

Joulutarina

Sataa lunta. Joulu lähestyy uhkaavaa vauhtia. En ole ikinä pitänyt joulukuun televisio-ohjelmista, kuten lumiukkoanimaatioista tai muista sellaisista. Miksi juuri joulun alla pitäisi katsoa sydäntäsärkeviä filmejä yksinäisistä sieluista?

Wild Nothingin "Gemine" on pärjännyt mukavasti vuoden levyt -listauksissa. Eikä syyttä. Musiikki on kaunista olematta silti imelää tai turruttavaa. Jack Tatumin lanseeraamaa Wild Nothingia ei tarvitse kuunnella kauan, että ymmärtää yhtyeen hienouden. Vakuuttamiseen riittää "Chinatown"-kappale, josta päällimäisenä jäävät mieleen utuiset syntikat ja Jack Tatumin kaihoisa ääni.

Yhtyeen "Chinatown"-kappaleeseen on tehty mainio musiikkivideo. Video koostuu vuonna 1969 kuvatun Richard Balduccin lyhytelokuvan "Clown" pätkistä. Ja täytyy sanoa, että video on paljon liikuttavampi kuin lumiukkopönötysanimaatiot tai romanttiset joulukomediat ikinä.

Kuuntele Wild Nothingia täältä.

Suomen The Blues Brothers

Aki Kaurismäen Calamari Union on elokuva, joka pitää katsoa kaksi kertaa elämässään. Ensimmäinen kerta menee ihmettelyyn ja toinen kerta itse elokuvan katseluun.

Calamari Union kertoo viidestätoista Frankista ja yhdestä Pekasta jotka haluavat epätoivoisesti pois Kalliosta tarunhohtoiseen Eiraan.Elokuva on oikea selvitymistarina suuren maailman tyyliin. Se näyttää Helsingin vaarallisena suurkaupunkina, jossa poltetaan tupakkaa ja juodaan jäävettä.

Musiikki on isossa osassa elokuvassa. Vanhat bluesklassikot Billie Holidaysta alkaen soivat mustavalkoisen filmin taustalla. Calamari Unionissa kuullaan muun muassa Ben E. Kingin upea ”Stand by Me”, joka löytyy lukemattomien elokuvien ääniraidoilta.
Näyttelijäkaarti koostuu myös kotimaisista huippumuusikoista: Frankkien rooleissa nähdään niin Pate Mustajärvi kuin Martti Syrjäkin. Ruudulla vilahtaa myös Tuomari Nurmio taksikuskin roolissa.

Calamari Unionissa ei turhia puhella, vaan repliikit ovat huolella hiottuja. Elokuva on kuvattu ja leikattu tyylikkäästi. Mustavalkoisuus korostaa upeasti varjoja ja pahaenteistä tunnelmaa.

Kun nyt odotellaan länsimetroa, kannattaisi ihmisten katsoa Calamari Union. Elokuvasta nimittäin selviää, kuinka elintärkeä metro saattaa olla.

Surinaa, pörinää ja rosoisuutta

Slow Animal - theFUNsun from JAXART Records on Vimeo.

Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa Slow Animalista. Esteeksi on muodostunut kuitenkin bändin keskeneräisyys: Slow Animal on julkaissut vain neljä kappaletta.

Musiikki on peitetty surinan, kaikuefektien ja tömäkän basson alle. Saundi suorastaan alleviivaa yhtyeen rentoa otetta soittamiseen. Kun tyyliin tottuu, alkaa kappaleista saamaan jotain irti. Slow Animalia ei ole tarkoitettu kuunneltavaksi pimeässä Suomessa, vaan aurinkoisessa New Jerseyssa. Yhtyeeseen ei siis kannata suhtautua liian tiukkapipoisesti.

Slow Animalilla on kaikki mahdollisuudet kunnon läpimurtoon. Mutta on hyvin mahdollista, ettei suuri yleisö löydä yhtyettä koskaan. Maailma ja varsinkin netti on täynnä lupaavia autotallibändejä. Harvalla autotallibändillä on kuitenkaan näin kekseliästä musiikkivideota.

Slow Animalin neljä demokappaletta voi ladata ilmaiseksi Bandcamp-palvelusta.

PS. Hifistelijöiden kannattaa jättää yhtye kuuntelematta suosiolla.

Suomi ratsastaa jälleen

Kun suurin osa suomalaisista katsoo linnanjuhlia, minä kuuntelen Ismo Alangon Taiteilijaelämää-levyä. Minusta nimittäin Ismo Alangon kuuntelemisessa on jotain paljon suomalaisempaa kuin monotonisen kättelyseremonian seuraamisesssa.

En niinkään välitä Alangon uusimmista kokeiluista, mutta vuonna -95 julkaistu Taiteilijaelämää iskee lujaa. Ehkä syynä on hauska tarina, jonka takia etsin albumin käsiini. Eräs vanhempi mies valitteli minulle kerran, että oli joutunut kuuntelemaan Taiteilijaelämää-levyä pitkän viisituntisen automatkan ajan muiden matkustajien takia. Aina kun levyn viimeinen raita loppui ja mies huomasi muiden matkustajien torkuvan, hän yritti vaivihkaa kääntää Radio Suomen päälle. Mutta aina silloin joku etupenkkiläisistä hätkähti hereille ja laittoi levyn uudelle kierrokselle.

En minäkään kestäisi viittä tuntia Alankoa! Mutta on Alangossa oma viehätyksensä. Taiteilijaelämää on nimittäin ennen muuta hauska levy. Poprenkutuksista parhaimmat ovat syntikkarallatus "Kamaan ja tavaraan" ja hienosti kasvava "Nuorena syntynyt". Levyn nimikkokappale parodioi huumehöyryisen taiteilijan sieluntuskia.

"Taiteilijaelämää, minä, Meller ja Morrison
taiteilijaelämää, nimeni historian kirjoissa pian on
taiteilijaelämää, niin kuin Eino, Pena sekä John
taiteilijaelämää, historian kellastuneet lehdet puista putoaa
ja lumi peittää maan

Huomenna täytyy jostain hoitaa ripeästi valuuttaa
apurahat juoksee nopeammin kun rokkari raahustaa
lasten säästöpossut täytyy avata vasaralla
tai kylttyyri kykkii housut kintussa pusikossa paskalla"

Tähän päivään sopii kuitenkin parhaiten "Suomi ratsastaa jälleen"-raita, jossa Alanko laulaa apaattisen, hieman epävireisen ja kuitenkin juhlallisen kuuloisena kotimaastaan.

Tätä pitää juhlia!

Tänään Funkata-blogi täyttää vuoden! Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen tekstin blogiini. Se käsitteli James Brownia, jos ei maailman parasta laulajaa, niin ainakin tämän blogin blogatuinta muusikkoa. Ensimmäisen kirjoituksen jälkeen tekstejä on ilmestynyt 65. Minusta siitä sietää olla ylpeä!

Vaikka ulkoasu on muuttunut pariinkin otteeseen, idea on pysynyt samana. Että kirjoittaisin hyvästä ja joskus huonostakin musiikista ja ylipäätänsä populaarikulttuurista. Musiikkijuttujen sekaan on eksynyt yksi (1) valokuvausta käsittelevä kirjoitus ja ehkä toinenkin tulee.

Kommentteja ja palautetta sähköisesti ja suullisestikin on aina kiva saada. Kiitos siis kaikille kommentoijille ja lukijoille vuodesta!

Kuvia Helsingistä 1969 - 1979

Tämä juttu ei liity millään tavalla musiikkiin. Olen törmännyt tänä syksynä moniin aivan mahtaviin valokuvanäyttelyihin, joista en vain voi olla kirjoittamatta. Eeva Ristan ja Simo Ristan Helsinki-aiheinen valokuvanäyttely ansaitsee palstatilaa, myös helsinkiläisessä musiikkiblogissa.

Eeva ja Simo Rista kuvasivat 70-luvulla aktiivisesti Helsinkiä. Valokuvia kertyi kymmeniä tuhansia ja tänä syksynä mustavalkovalokuvista on valittu parisataa näyttelyä varten. Asfalttia ja auringonkukkia –näyttelyn kuvat kertovat paitsi vanhasta Helsingistä, myös sen ajan ihmisistä sympaattisesti ja hienosti. Kuvat ovat laadukkaita jo teknisesti ja niistä on tehty hienoja vedoksia Hakasalmen huvilaan.

Eeva Ristalla ja Simo Ristalla on ennen kaikkea mainio suhde lapsiin. He ovat tallentaneet lasten leikkejä filmille aidosti ja konstailemattomasti. Kuvat eivät ole teennäisiä, eivätkä lavastettuja, mikä tekeekin niistä niin upeita.

Valokuvista näkyy myös, miten Helsinki on muuttunut vuosien varrella. Suosikkikuvassani vanha pariskunta juo kahvia torikahvilassa muoviset läpinäkyvät sadetakit päällänsä. Juuri tälläiset aivan tavalliset asiat on ikuistettu kuviin hyvin.

Ristat ovat konkarivalokuvaajia. Heidän valokuviansa on aiemmin ollut esillä Stadin taivaan alla –nettinäyttelyssä. Eeva Rista on ollut myös kokoamassa Albumit auki –nettipalvelua, johon on arkistoitu aivan tavallisten ihmisten ottamia Helsinki-aiheisia valokuvia eri vuosikymmeniltä. Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely löytyy myös netistä. Sivussa on yli yhdeksäntuhatta valokuvaa, joita voi selata hakusanojen avulla.

Näyttely panee toivomaan, että myös 2000-luvulta löytyisi innokkaita ja taitavia valokuvaajia, jotka osaisivat ja hoksaisivat kuvata aivan tavallisia asioita Helsingistä. Vaikka kuvilla ei välttämättä olisi painoarvoa vielä tänä päivänä, kahdenkymmenen vuoden päästä asia voi olla toinen.

Näyttely Hakasalmen huvilassa, eduskuntataloa vastapäätä 27.2.2011 asti.

Delorean kerää sympatiapisteitä

Delorean - "Real Love" from Arts & Crafts México on Vimeo.

On se nyt kumma, että nykyään yhtyeitä brändätään eläimien avulla! Ehkä tarkoituksena on nostaa keskentekoisten nettibändien sympatiapisteitä, mutta minua tämä ilmiö karmii. Nimittäin: eläimet eivät ole hyvän musiikin tae, vaikka lemmikkejä kuinka rakastaisi.

Delorean on yhtye, joka kerjää sympatiaa kivoilla koirilla. Kappale on tarkoitettu uima-allasbileiden taustamusiikiksi. Yhtye on Ben Chappelin ja Aaron Brownin projekti. Kokoonpano on jo julkaissut Real Love -nimisen levynkin.

Kun kohta koira- ja kissa-aiheisista musiikkivideoista tulee ylitarjontaa, pitää luovien ohjaajien keksiä jokin muu eläin poseeraamaan. Lampaatkin ovat jo vessapaperimainoksissa, ja kameli poseeraa Wilcon uusimman albumin kannessa, joten jäljelle jää täplikäs lehmä! Rauhallinen, fiksu ja tyylikäs eläin kaikin puolin.

Tarinoita alamaailmasta

Vuonna 1949 syntynyt Tom Waits tunnetaan paitsi näyttelijänä myös omalaatuisena muusikkona. Löysin erään levykaupan alennusmyynnistä tämän yhdysvaltalaisen miehen ”Rain Dogs” –albumin. Se on levytetty vuonna 1985 ja julkaistiin klassisella Island Records –levymerkillä, nykyisellä Island Mastersilla.

Tom Waitsin käheä raakunta on edukseen ”Rain Dogsin” rosoisessa tunnelmassa. Albumi on täynnä kilinää ja kolinaa, rytmi syntyy melkein kuin kattilankansia paukuttelemalla. Waits tarinoi likaisesta alamaailmasta hienosti samalla kun sähkökitara ulvoo taustalla. Waits on ottanut vaikutteita albumillensa ainakin bluesista ja rockista. Mahtava levy kaikin tavoin.

Ei ole siis ollenkaan huono yhdistelmä viettää iltaa synkkien dekkareitten ja särmikkään Tom Waitsin seurassa.

Mahna Mahna

En voi sanoa, että kulttimaineesta nautiskeleva The Muppet Show merkitsisi minulle jotain. Olen siihen liian nuori. Parin sattuman kautta ajauduin kuitenkin katsomaan videoklippiä netistä. Kaksiminuuttinen video kiteyttää hienosti yhteen sen, mistä hyvässä popkappaleessa on kysymys.

Kertosäkeen pitää olla juuri sopivan ärsyttävä ja tarttuva. Sellainen, jota voi hyräillä vaikkapa bussimatkalla. Yleensä yksinkertainen on parasta. Kappaleen esittäjän kannattaa olla karismaattinen korisija (tässä tapauksessa kähisevä käsinukke). Historiakin osoittaa, että kähisijät ovat pärjänneet albumilistoilla hyvin. Artistin brändäys on myös tärkeää: tyylikäs lavaesiintyminen taustalaulajineen ja isoine aurinkolaseineen vahvistaa rokkari-imagoa.

Yksinkertaisesti videolta löytyvät kaikki tarvittavat elementit mainioon poprenkutukseen. Eihän videota voi edes inhota, vaikka kuinka yrittäisi!

Onneksi on Flight of The Conchords!

Viikonloppu meni liian nopeasti. Ehdin kuitenkin katsoa mainion Flight of The Conchords –komediasarjan kuusituntisen ensimmäisen tuotantokauden lävitse.

Flight of The Conchords on uusiseelantilainen folkduo, joka koostuu kahdesta ystävästä ja kämppiksestä, Bretistä ja Jemainesta. Duo yrittää lopullista läpimurtoaan New Yorkissa. Siinä heitä avustaa sympaattinen manageri Murray ja yhtyeen yksi ja ainoa fanaattinen fani Melin. Bändi yrittää elää aitoa rokkarielämää: käydä trendibileissä, heittää keikkoja ja juoda olutta, mutta yritykset epäonnistuvat pahasti. Rahastakin on hieman pulaa, joten toinen miehistä aloittaa uraputken kyltinpitäjänä.

25 minuutin jaksojen hauskinta ja hillittömintä antia ovat ilmeettömien kaverusten oudosti rytmittyneet keskustelut ja musiikkiparodiat, jotka voittavat jopa räävittömän Ponille kyytiä-sarjan (Smack The Pony) musiikkivideosvengailut.

Sarja ei aliarvioi katsojaa ja siitä Flight of The Conchords ansaitsee kymmenen pistettä. Seuraavaksi aion hankkia toisen tuotantokauden käsiini. Jään mielenkiinnolla odottamaan jaksaako toinen tuotantokausi naurattaa yhtä paljon kuin ensimmäinen.

Hyvää hissimusiikkia!

Hissimusiikki on jo käsitteenä outo. Tarkoittaako se yhdentekevää musiikkia, jonka tarkoitus on sulautua seinään ja herättää mahdollisimman vähän ajatuksia ja tunteita?

Norjalaisen elektronisen duon Röyksoppin musiikkia on kuvailtu hissimusiikiksi. Jos kuulisin Melody A.M. –albumin Finnairin koneessa kiitoradalla tai kaupan kassalla ostovimmaa lisäämässä, ahdistuisin. Melody A.M. vaatii nimittäin perusteellista kuuntelua. Musiikki on dramaattista ja se toimisi hyvin elokuvien ääniraidoilla.

Röyksoppin musiikki luokitellaan usein ambientiksi, millä ainakin minun korvissani on negatiivinen kaiku, muttei yhtyeen ymmärtäminen vaadi pilvenpössyttelyä.

Levyä on haukuttu tylsäksi, mutta se on kaikkea muuta. Esimerkiksi maaginen “Poor Leno” on vauhdikas sumuisen rytmin ja taustalla etäisesti soivan discokitaran takia. Pahaenteisen taianomaiset ja rauhallisesti kehittyvät äänimaailmat, varjoiset ja jopa painostavat rytmit ja melodiat ovat järistyttävää kuunneltavaa.

Parhaimmillaan levy toimisi liikkuvan kuvan yhteydessä. Ehkä joku toinenkin on ajatellut samalla tavalla, koska Finnkinon tunnusmusiikki kuulostaa aivan “So Easyn” kilkuttelulta.

Röyksoppin "Senior" ilmestyi tänä syksynä.

Guns Don't Kill People: Lazers Do

Jos seuraa vähänkin tanssimusiikkiskeneä, ei voi välttyä Major Lazerilta. Major Lazer esiintyi yliarvosteluilla Flow-festareilla Suvilahdessa viime kesänä. Huipputuottaja Diplon ja Switchin lanseeraama projekti yhdistelee nopeatempoista dancehallia ja elektronista kovabassoista dubsteppiä hämmästyttävän energisesti.

”Guns Don't Kill People: Lazers Do” –albumi koostuu erilaisista vierailijoista. Levyn ässäkortti on puhdas häröily ja tarttuvat rytmit. Albumin kansi on karikatyylineen provosoiva ja siitä selviää sekin, että Major Lazer panostaa visuaalisuuteen. Major Lazer on kuvitteellinen sarjakuvahahmo, joka pelastaa maailmaa ja tanssii ankarasti.

Bongasin keväällä jo yhtyeen loistavan “Can’t Stop Now” –kappaleen, joka kuulostaa perinteisemmältä reggaelta kuin albumin muut kappaleet. Vaikka albumilta löytyy floppejakin, joissa luotetaan enemmän hämmentämiseen ja laservaloilla leikkimiseen kuin itse säveleen ja rytmiin, mahtuu levylle silti tarttuvaa musiikkia.

En vieläkään täysin uskalla myöntää itselleni, että pidän tästä yhtyeestä. Musiikki on rajua, paikoitellen ärsyttävää, sekavaa, hämmentävää ja myötähäpeää tuottavaa. Major Lazer on jo niin överiksi vedettyä, että siitä jopa pitää. Major Lazerilla on hetkensä.

En halua edes kuvitella minkälainen meininki on Major Lazerin keikoilla. Suosittelen, ettei albumia kannata ottaa liian vakavasti. Siten pääsee helpommalla.

Eivät ne elämää suuremmat levyt

Lehtien mainospalstojen uusi valloittaja on Robert Dimeryn kirja “1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään”. Kirjan nimi kertookin kaiken. Niin kuin arvata saattaa, 1001:n levyn joukosta löytyvät The Beatlesit, The Who ja muut populaarikulttuurin kivijalat. Kirjan on suomentanut ja toimittanut maineikas rockin tuntija Jake Nyman, joka on itsekin kasaillut albumilistauskirjoja.

Minua ärsyttävät tälläiset kirjat. Miksi itsestäänselviä klassikkoyhtyeitä pitää listailla ja samalla varmistaa, että yhtyeiden jo valmiiksi puhkikulutetut nimet alkavat ärsyttää vielä enemmän?

Nyt Beatleseiden kuuntelemisestakin tehdään pakkopullaa. Pakollinen paha, joka on suoritettava, kun kuivakkaat musiikkilistaukset niin kehottavat.

Minä lukisin paljon mielummin levyistä, jotka eivät ole vielä suuren yleisön klassikkoja. Sitä paitsi ei hyvän levytyksen tarvitse olla elämää suurempi. Soullaulaja Sharon Jonesin ja taustaorkesteri The Dap–Kingsin “100 Days, 100 Nights”-levytys (2007) kuulostaa mahtavalta. Laulajan ääni on juuri sopivan kermainen, funkkitara rämpyttää, torvet soivat ja taustalaulajat naukuvat taustalla. Silti “100 Days, 100 Nights” oletettavasti unohtuu seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä, ehkä jo kymmenen tai kahden. Ja se on aivan okei. Ei hyvän levyn tarvitse päästä legendaarisimpien albumien top 100 -listaukseen. Sharon Jones kuulostaa mainiolta nyt, ja se riittää minulle.

Karismaattinen Christy Moore

Aina joskus tulee vastaan sellaisia levyjä, jotka valtaavat levysoittimen pitkäksi aikaa. Christy Mooren “Listen” on sellainen.

Christy Moore on irlantilainen konkarimuusikko, joka on esiintynyt Suomessakin asti Irish Festival -tapahtuman ansiosta. Pitkän uransa aikana hän on levyttänyt ison kasan albumeita, joista viimeisin, “Listen”, julkaistiin viime vuonna.

Kolmentoista kappaleen albumi on pitkälti akustinen. Mooren lisäksi levyllä kitaraa soittaa Declan Sinnott, joka on työskennellyt toisen upean irlantilaismuusikon, Mary Blackin kanssa. Kahden kitaran voimin kappaleisiin on saatu erilaisia sävyjä ja kontrastia onnistuneesti. Albumilla kuullaan myös muita soittimia, mutta hallitseva tekijä on kuitenkin kitara, kuten folkiin kuuluu.

Asia, joka tekee levystä niin ainutlaatuisen, on Christy Mooren tumma ääni. Levyä kuunnellessa kuulostaa aivan siltä, että Moore kertoisi sympaattisella irlantilaisaksentillaan tarinoita juuri minulle, kuuntelijalle. Sanoitukset ovatkin myös tärkeä osa musiikkia. Osa “Listenin” kappaleista on Mooren omia, osa puolestaan muiden muusikoiden lauluja.

Pari tuttuani ovat nähneet iäkkään Christy Mooren livenä. Keikat olivat tunnelmaltaan vahvoja ja pelkistettyjä. Yleisö tuntui osaavan sanat ulkoa.
Toinen tutuistani pääsi todistamaan hyvin erikoislaatuisen keikan. Moore soitti settinsä ilman vahvistimia tai mikrofoneja. Kyseessä oli pienkonsertti, jolla Moore vastusti asuinpaikkansa metsän jyräämistä maan tasalle hotellijätin tieltä. Tiedostava muusikko siis.

“Listen” on karismaattinen ja vähäeleinen albumi. Irlannissa musiikilla on pitkät juuret ja se “Listenilla” kuuluu.

Ei ihan turha leffa

Kesällä huomasin, että katson aivan liian vähän elokuvia. Siksi päätinkin, että katson joka viikonloppu yhden elokuvan. Syksyn aikana olenkin nähnyt monta hienoa leffaaa, pääasiassa musiikkiin keskittyviä. Olen katsonut esimerkiksi romanttisten komedioiden kaavoja rikkovan 500 days of Summerin (jota on maustettu mukavasti indiemusiikilla) ja erinomaisen irlantilaisen, pienbudjetilla kuvatun Once-elokuvan, joka kuvaa katusoittajan viikkoa.

Viime viikonloppuna filmivuokraamosta tarttui mukaan vuonna 2009 elokuvateattereissa pyörinyt The Boat That Rocket eli suomalaisittain Merirosvoradio. Elokuva sijoittuu vuoteen 1966, Britanniaan. BBC lähettää popmusiikkia radioaalloilla vain kaksi tuntia viikossa, mutta onneksi on olemassa mereltä käsin toimivia piraattiradioasemia, jotka soittavat kevyttä musiikkia vuorokauden ympäri. Merirosvoradio kuvaa kuvitteellisen piraattiasema Radio Rockin radiojuontajien elämää, johon kuuluu alkoholi, rock ja seksi – siis ne kliseet. Kun Radio Rockilla bailataan, mantereen puolella virkamiehet suunnittelevat miten merirosvoradiot voitaisiin lopettaa.

Elokuva on toteutettu hienosti. Radiostudiona toimiva laiva on upea, vaatteet kuin 60-luvulta ja mikä tärkeintä, elokuvan aikana kuullaan aikakauden hienointa musiikkia ja paljon.

Vaikka juoni jääkin hieman ohueksi ja elokuva pitkitetyksi, on se silti katsomisen arvoinen. Merirosvoradio on nimittäin oikeasti hauska. Musiikille omistautuneet radio-DJ:t ovat sympaattisia henkilöitä ja heistä olisi voinut saada enemmänkin irti. Lopun Titanic-kopiointi oli aivan liian pitkä ja melko turha.

Elokuvan jälkeen avasin Spotifyn ja laitoin The Kinksin “All Day And All Of The Night” –kappaleen soimaan. Ja se kuulosti hyvältä.

Always Look On The Bright Side of Life

Maailman hauskin televisiosarja on ehdottomasti Monty Pythonin lentävä sirkus. Vuonna 1969 alkaneen sarjan tunnuspiirteet ovat yhteen nivoutuvat sketsit ja Terry Gilliamin oudot animaatiot. Minusta sarjan parhaimpiin sketseihin lukeutuvat upea vierailu hassun kävelyn ministeriössä ja parturin toiveammatista kertova Lumberjack-laulu.

Sarjan jaksomäärä jäi reilusti alle viidenkymmenen, mutta näyttelijät Graham Chapman, John Cleese, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Terry Gilliam saavuttivat sillä suurta suosiota. Myöhemmin muun muassa John Cleese on näytellyt loistavassa Pitkänjussin Majatalossa, joka pyörii paraikaa televisiossa uusintakierroksella ja Michael Palin on tehtaillut kiinnostavia matkailusarjoja BBC:lle.

Monty Python -ryhmä on kuvannut myös uskomattoman hauskoja elokuvia. Elämän tarkoitus -elokuvassa tutkiskellaan ihmisen elinkaarta ronskin ja absurdin huumorin voimin. Puolitoistatuntisen elokuvan aikana ehditään pilkata niin uskontoja kuin Britannian armeijaakin.

Paras Python-leffa on ehdottomasti Brianin elämä. Komedia ivailee ihmisten suhtautumiselle uskontoon hauskasti ja oivaltavasti. Elokuva ei sorru kuitenkaan jumalanpilkkaan, mutta vuonna 1979 elokuvan valmistuttua Brianin elämä laitettiin pannaan yhdessä Yhdysvaltain osavaltiossa “rienaavan sisällön” takia. Elokuva herätti paljon kohua, kuten koko Monty Python -sarjakin.

Brianin elämässä Brian-nimistä miestä aletaan luulla messiaaksi, josta hänelle tulee kasapäin ongelmia. Elokuva loppuu hienoon musiikkikohtaukseen, kun ristille tuomitut miehet laulavat vihellellen “Always Look On The Bright Side of Life”-kappaleen. Vaikka Brianille käy hieman huonosti, kukapa ei viimeisten tuntiensa aikana haluaisi laulaa? Positiivista elämänfilosofiaa parhaimmilaan.

Monty Python -dokumentti Yle Teemalla tänään yhdeksältä.

Vakavasti otettava Risto

Kun aletaan puhua suomalaisista sanoittajista ja lauluntekijöistä, ajautuu keskustelu helposti aina samoihin kuluneihin esimerkkeihin Juicesta Gösta Sundqvistiin. Aivan kuin tämän vuosituhannen puolella ei eläisi yhtäkään hienoa popsäveltäjää tai –sanoittajaa!

Mutta onhan meillä Risto! Risto Ylihärsilän johtama Risto-yhtye vakiinnutti asemansa Suomen musiikkipiireissä viimeistään koskettavalla “Pupu Tupuna”-kappaleellaan muutama vuosi sitten. Yhtyeen viimeisin albumi “Sähköhäiriöön” julkaistiin viime vuonna. Riston uralle mahtuu niin livelevy kuin klassikkoalbumikin, tässä tapauksessa “Aurinko aurinko plaa plaa plaa” (2006).

Yhtyeen äänimaailma on monipuolinen puoliraakoine kitaroineen ja pehmeine hallitsevine syntikoineen ja sanoitukset – ne ovat hämmentäviä ja juuri siksi ovat aiheuttaneet paljon keskustelua. Sanoituksien on sanottu olevan niin puhdasta provosointia, nerokasta lyriikkaa kuin pelkkää paskanjauhantaakin tai häröilyä. Mutta milloin muka hyvät sanoitukset ovat olleet korrekteja? Suomenkieliset sanoitukset ovat harvinaista herkkua nykypäivänä ja saavat siksi paljonkin huomiota.

Joka tapauksessa bändi on hyvin ristiriitainen. Vaikka Risto saa hymyn huulille, ei bändi ole mikään vitsi. Päinvastoin. Risto on vakavasti otettava rockyhtye. Mutta eikös silti väitetä, ettei oikeassa rockissa ole syntikoita?

Kuuntele "Pupu Tupuna" täältä.

Trans-Continental Hustle

Bändin paras käyntikortti on sen nimi. Hyvä bändin nimi ei ole tavanomainen muttei myöskään liian vaikea. Onnistunut nimivalinta jää mieleen.

No ainakin nimen valitsemisessa yhdysvaltalainen Gogol Bordello on onnistunut. Gogol Bordellon musiikki on valtava sekametelisoppa. Yhtyeen soinnissa kuuluu niin punk kuin rockin, mutta musiikin juuret ovat mustalaismusiikissa. Tämän bändin johtohahmo on laulaja Eugene Hützi, jolla energiaa tuntuu riittävän. Yhtye on julkaissut ison kasan levyjä, ja on Gogol Bordello Suomessakin keikkaillut.

Vaikka yhtyettä on moitittu teränsä menettämisestä, minun mielestäni keväällä julkaistu “Trans-Continental Hustle” kuulostaa mahtavalta! Musiikki pauhaa letkeästi, Eugene laulaa karheasti ja villi meininki pysyykin villinä kaikkien kolmentoista kappaleen ajan.

Gogol Bordello on kuitenkin sen verran tujakkaa tavaraa, että se toimii parhaiten pieninä annoksina kahvin lailla!

The Yeah Yeah Yeah Song

En ymmärrä kirjaston mollaajia. En sitten yhtään.

Lähikirjastoni levyhyllykkö ei ole kovinkaan laaja. Siitä löytyvät ne pakolliset yhtyeet Bruce Springsteenista The Beatleseihin ja (liian) paljon kotimaista pophöttöä. James Brownkin on sijoitettu hiphop-lajikkeen taakse! Aina kirjastossa käydessäni lainattavien joukkoon päätyy parin kirjan lisäksi levyjä.

Yleensä kaikista kiinnostavimmat albumit löytyvät palauteut levyt –hyllystä. Jos en plarailisi kyseistä hyllyä, olisin missannut monta loistavaa albumia.

Ainakin The Flaming Lipsin, joka on ehkä mielikuvituksellisempia vaihtoehtorockyhtyeitä kautta aikain. ”At War the Mystics”-albumi ivailee musiikkikulttuurille kekseliäästi ja yhdistelee erilaisia elementtejä biiseihinsä pirullisen hyvin. Ja mikä tärkeintä, levy on täynnä tarttuvia kertosäkeitä. Mahtava esimerkki on "The Yeah Yeah Yeah Song".

Toinen kirjastosta poimittu rocksuuruus on itse Radiohead. Olen aina suhtautunut hieman nihkeästi tähän teatraaliseen bändiin, mutta kun bongasin kirjastosta ”In Rainbows”-levyn, pitihän se lainata. Eihän se mitään maksa. Albumi osoittautuikin todella kiinnostavaksi. Silti levy kuulostaa hyvältä vain voimakkaiden bassojen kera.

Monesti levyjä tarttuu kirjastosta mukaan vain hienojen kansien takia. Esimerkiksi upean kannen perusteella on tullut lainattua muun muassa trooppista funkia, joka osoittautui melko karmeaksi kilinäksi. Mutta kansi on silti mahtava.

Mutta ainakin kirjaston parhaimpiin puoliin kuuluu se, että siellä voi lukea törkeän kalliita musiikkilehtiä aivan ilmaiseksi!

Perimmäinen kysymys

Klassinen kysymys kuuluu: mitä kaikkea voi päätellä ihmisen musiikkimausta?

Journalisti-lehti (15/2010) kertoo vastauksen. Lehden jutussa kirjoitetaan texasilaisesta psykologian apulaisprofessorista, Sam Goslingista, joka on kirjoittanut aiheesta jopa kirjan ”What your stuff says about you”. Tiukkojen tutkimusten perusteella selvisi, että esimerkiksi ihmisen makuuhuoneesta voidaan päätellä jo henkilön sukupuoli, ikä, kiinnostuksen kohteet, arvot ja tottumukset.

Sam Gosling on myös luokitellut musiikin kuuntelijat ryhmiin! Sam Gosling esimerkiksi väittää, että jazzin ja bluesin kuuntelijat ovat tunne-elämältään vakaita, he eivät harrasta urheilua ja he eivät ole varakkaita.

Indien ja rockin kuuntelijat ovat vuorostaan sosiaalisesti dominoivia ja urheilullisia ihmisiä. Coyntryn kuuntelijat taas ovat artikkelin mukaan tunnollisia, mutta eivät kovinkaan avoimia uusille kokemuksille. He ovat myös poliittisesti konservatiivisia.

Kuulostaa melko kliseiseltä. Ovatko popin kuuntelijat sitten sosiaalisia atleetikkoja, jotka kärsivät tinnituksesta?

Act like you know

Paleface on monipuolinen mies. Hänet tunnetaan englanninkielisestä hiphopistaan ulkomaillakin, hän vetää Radio Helsingissä yhteiskunnalliseen musiikkiin erikoistunutta ohjelmaa ja kaiken lisäksi hän räppäsi uusimman albuminsa ”Helsinki-Shangri-La” suomeksi.

”Helsinki-Shangri-La” ei ole mikään tavanomainen hiphoplevy. Syitä on kaksi. Ensinnäkin Paleface on ottanut vaikutteita albumilleen vanhasta suomalaisesta perinnemusiikista ja folkista. Toiseksi Paleface räppää yhteiskunnan epäkohdista sylki lentäen.

Palefacen ”Talonomistaja”-sinkku jo todistaa sen, että miehellä on oikeasti asiaa. Albumilta esiin nostetut singlet tuovat mieleen Love Recordsin vanhat yhteiskunnalliset laulut: poliittisen laululiikkeen laulajat ottivat asiansa liikuttavan vakavasti. Terttu Tuomen ja Vasararyhmän kajauttama ”Ei, ei EEC:lle”-kappale vetää hymyn naamalle, vaikka se ei varmastikaan vuonna 1973 ollut tarkoitus. Samoin Palefacekin hymyilyttää. Onneksi räppäri tajuaa sen itsekin ja osaa nauraa ainakin vähän levyllään. ”Helsinki-Shangri-Lan" hienoimpiin kappaleisiin kuuluu ehdottomasti ”Syntyny rellestää”,jossa myös puhallinorkesteri svengailee upeasti taustalla. Kappaleen yhteiskuntakritiikki on naamioitu juhlimisriimien taakse.

Ainakin asiaa miehellä riittää.

Kauas pois

Kotimainen reggaeartisti Puppa J ja laulaja Yona ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja tuloksena on Liljan Loisto -niminen reggaeyhtye. Liljan Loiston syyskuussa ilmestyneen albumin idea on yksinkertainen: Karjala-aiheisia nostalgialauluja reggaekompilla.

Hauska idea, mutta olisi mielenkiintoista tietää, mitä Karjalasta evakkoon lähtenyt sukupolvi ajattelee siitä, että Karjalaa verrataan mm. Hesarin Liljan Loistoa käsittelevässä jutussa (4.9.2010) reggaesanoittajien rakastamaan Etiopiaan!

Teetä ja torvimusiikkia

Aamutraditioihini kuuluu useimmiten radion kuuntelu. Paahtoleipä meinasi mennä väärään kurkkuun, kun kuulin radiosta loistavaa musiikkia - torvimusiikkia. Aloitin heti seuraavana päivänä kappaleen bongauksen, esittäjän nimi nimittäin jäi minulta aamulla kuulematta. Levykauppiaalta kysyttäni vakuutuin siitä, että loistava ja svengaava torvikokoonpano radiossa oli Hypnotic Brass Ensemble.

Tämä chicagolainen yhtye soittaa nasevia puhallinkappaleita katu-uskottavasti ja ennen kaikkea tyylillä. Hypnotic Brass Ensemble esiintyi Pori Jazzeilla vuosi sitten. On yhtye svengaillut myös mainekkaassa Jools Holland Show- televisio-ohjelmassa.

Aamu ainakin lähtee hyvin käyntiin torvipoppoota kuunnellessa!

Tykkää/Tökkää/En tykkääkään

Kun ennen muusikkoja fanitettiin ja hehkutettiin netissä, nykyään asia on päinvastoin.
Kansakunnan synnistämme, Naamakirjasta löytyy nyt kaiken muun turhuuden lisäksi uusi ilmiö: artistien vihaaminen. Ymmärrän hyvin miksi monet haluavat kertoa koko maailmalle lempiartisteistaan, mutta miksi toisin päin?

Tälläiset vihayhteisöt ovat levinneet netissä ihmeellisen nopeasti. Koomista tässä on se, että niillä alkaakin olla melkein yhtä paljon kannatusta kuin artistin fanitusyhteisöillä. Kuluneena esimerkkinä mainittakoon teinilaulaja Justin Bieber. Ja lupaan, että alan kiljua, jos joku puhuu tästä autotune-efektin ystävästä vielä lisää.

Mutta miten ihmeessä joku jaksaa tuhlata energiaansa ja aikaansa vihaamalla artistia, josta tekee samalla synonyymin kaikelle huonolle musiikille? Maailma on täynnä hyvää musiikkia! Minusta näihin vihasivustoihin littyminen kertoo vakavasta tylsyydestä ja laiskuudesta.

Toki populaarikulttuurin ivaaminen on ennen muuta ällistyttävän hauskaa (siitä mielenkiintoinen esimerkki on listahittikappaleiden musiikkivideoista parodioita tekevä Key of Awesome), mutta rajansa kaikella.

Mutta ainakin Justin Bieber on saanut Naamakirjan ansiosta paljon ilmaista julkisuutta, ja siitä varmastikin ollaan levy-yhtiössä tyytyväisiä!

Muillekin kuin musiikkisnobeille: Cool Runnings 1980–1985

Vuonna 2008 sain viimeistään hylätä ajatuksen, että reggaekulttuuri olisi yksipuolista.

Kun tasan kolmekymmentä vuotta sitten Suomen reggaeskenet olivat melkein olemattomat, asianharrastajat Tero Kaski ja Pekka Vuorinen pistivät pystyyn vapaaehtoisvoimin Cool Runningsin, suomenkielisen reggaelehden. Lehti tarjosi alan levyarvosteluita, uutisia, jamaikalaisten artistien haastatteluja ja ylipäätänsä juttuja reggaekulttuurista. Lehdestä välittyi kirjoittajien reggaeinnostus.

Vuonna 2009 Cool Runningsin neljätoista ensimmäistä numeroa ja pari ekstrajuttua koottiin hienoksi kirjaksi. Kirjaa varten vanhat lehdet digitoitiin, mutta alkuperäinen taitto ja grafiikka säilytettiin. Melkein viisisataasivuinen kirja on jo taitoltaan hieno. Kiinnostavat valokuvat (osittain värikuvat) ja matkakertomukset kuohuvalta Jamaikalta ja pääkaupungista Kingstonista kiinnostavat muitakin kuin todellisia asianharrastajia.

Kirja on tarkoitettu enemmänkin selailuun, mutta sen jaksaa kahlata läpi myös reggaeseen vähemän perehtynyt.Tietoa kuitenkin kertyi kirjaa lukiessa ja sieltä poiminkin pari kiinnostavaa artistia kuuntelulistalleni. Suosittelen.

Cool Runnings 1980–1985
Reggaeta pintaa syvemmältä
Toim. Petri Aarnio ja Pekka Vuorinen
Fi-reggae, 2008

Leonard Cohen @ Helsinki 10.8.

Leonard Cohen on hyvä esimerkki siitä, ettei ikä ole esteenä musiikille. Kohta ihailtavat 76 täyttävä Cohen heitti hienon intiimiltä vaikuttavan konsertin täydellä Hartwall-areenalla eilen tiistai-iltana.

Konsertti oli ytimekäs, josta voi antaa vain plussaa. Ei turhia liian pitkiä sooloja, ei kappaleiden tahallista venyttämistä, ei liian pitkiä puheita. Alussa Cohen lupasi antaa kaikkensa, enkä yhtään epäile, ettei niin olisi käynyt. Kuusihenkinen bändi ja kolme laulajaa tekivät samoin.

Konsertissa oli väliaika, mutta ei järin pitkä. Leonard Cohen aloitti konsertin väliajan jälkeen ytimekkäästi ja ihmisiä virtasikin vielä silloin paikoilleen. Täytyy vain ihmetellä, miten Cohen saattoikin olla niin ketterä ikäisekseen, vaikka konsertti oli melko pitkä.

Cohen lauloi vielä vaikuttuneelle suomalaisyleisölle yhdeksän ylimääräistä kappaletta. Silloin ihmisiä alkoi kokoontua paikoiltaan lavan eteen, aivan kuin kunnianosoituksena hyvälle musiikille. Rauhallisesti ja hiljaa.

Konsertti oli tyylikäs ja hillitty ja yleisö käyttäytyi sen mukaisesti. Muusikot nauttivat musiikista yhtä paljon kuin yleisökin ja sen huomasi.

Dancehall Queen

No onpa omaperäistä. Kaikkialta puskee tänä päivänä esille brändättyjä elektropopparinaisia, jotka pukeutuvat räväköihin vaatteisiin ja laulavat kovien bassojen päälle.

Tuntomerkkeihin voisi vielä lisätä sen, että näiden tuotteistettujen artistien takana on näkymättömämpiä huipputuottajia. Hyvä esimerkki on ruotsalainen Robyn, jonka studiossa häärii dubstepmies Diplo. (Robyn julkaisi jo edellisen vuosisadan puolella musiikkia, mutta hänen 90-luvun tuotoksiaan ei liiemmin muistella.)

Toinen esimerkki on syntikkapopyhtye La Roux, joka luottaa keulakuvalaulajaansa Eleanor Jacksoniin, vaikka yhtyeen musiikista enemmänkin vastaa näkymättömämpi tuottaja Ben Langmaid.

Ja näitähän riittää. Nyt vain herää kysymys, kuka on syyllinen räväköiden elektronaispopparien ylitarjontaan? Ettei vain Lady Gaga?

Syntyneet muusikoiksi?

Viime vuonna Irlannin Talent-realitykilpailu yllätti, kun suuresta rahasummasta kisailevien kilpailijoiden joukkoon ilmestyi jotain tavallisuudesta poikkeavaa, nimittäin 11-, 14- ja 16-vuotiaat veljekset (Mulkerrin Brothers), jotka soittivat ja lauloivat kansanmusiikkia ällistyttävän hyvin ikäisikseen. Ja niinhän siinä kävi, että veljekset voittivat kilpailun.
Tänä kesänä Irlannissa vieraillessani pääsin näkemään nämä muusikkoveljekset livenä ilmaisella pub-keikalla. Niin kuin asiaan kuului, keikkapaikalla oli niin lapsia kuin täysi-ikäisiäkin ja pub olikin aivan täynnä.

Mutta miten ihmeessä näin nuoret pojat osaavat soittaa niin hyvin ja monipuolisesti? Pojat vaihtoivat soittimiaan lennossa kitarasta viuluun ja huiluun. He olivat ammattimaisia ja säätivät jopa itse mikserinkin. Kahden tunnin keikan aikana nuorin poika jopa nousi jakkaraltaan tanssimaan perinteistä irlantilaista kansantanssia ja aika hyvin vielä. Meni voittajien titteli aivan oikeille ihmisille.

Myöhemmin matkan aikana tsekkasin vielä paikallisen hauskan levykaupan ja kahvilan yhdistelmän, josta loistavan pizzan lisäksi löysin kanadalaisen tyttökaksikkko Madison Violetin. Yhtyeeseen tutustuin aivan sattumalta, kirjaimellisesti pizzaa syödessäni. Vaikka Madison Violetin ”Caravan” on aikamoista kitararämpytystä, on albumi monipuolinen ja folkahtava.

Kanadalaiskaksikon lisäksi löysin vielä pitkän linjan irlantilaisen laulaja-lauluntekijä Christy Mooren, joka tunnetaan paitsi karismaattisista akustisista kappaleistaan, niin myös Amerikkaa kritisoivista sanoituksistaan. Ei voi muuta kuin todeta, että Irlanti on täynnä mahtavaa musiikkia hienojen ihmisten ja maisemien lisäksi!

Todellista punkkia

Kotimainen punk on ollut paljon esillä tänä vuonna. Kuitenkin punkkokoelmilta on unohdettu ehkä Suomen legendaarisin punkbändi, nimittäin Sig! Kokoonpano muistetaan ehkä parhaiten riipaisevasta klassikostaan "Vuosisadan rakkaustarina", vaikka bändin tuotannosta löytyy paljon myös muita hienoja helmiä.

Sigiä kuunnellessa alkaa miettimään ovelia sanoituksia, joista "Ludvig van Beethoven" on paras esimerkki. Onko laulajalla pilkettä silmäkulmassa? "Ludvig van Beethoven" täyttää kaikki punkin vaatimukset: on säksättävä kitara, syntikka huutaa ja rummutkin lyövät kuin viimeistä päivää. Ja laulaja irroittelee.

"Ludvig van Beethoven" ei ole ainoa kappale, jossa on viittauksia klassiseen musiikkiin. "Tiina menee naimisiin" loppuu sähköurkusooloon, joka kuulostaa epäilyttävästi Mendelssohnin "Häämarssilta".

Sig kannattaa tsekata ja syyksi riittää myös se, että hän on levyttänyt legendaariselle Love Recordsille. Ja vaikka Sigin laulaja Matti Inkinen kuoli ikävästi pari vuotta sitten, hänen musiikkinsa toimii edelleen!

Radiollakin on tunteet

Jos radiokanava ei sulaudu siihen harmaaseen, yllätyksettömään listahittimassaan, kanava on yleensä kaikkitietävien musiikkisnobien valtaama.

Kun vietin kaksi viikkoa Itä-Suomessa ilman nettiä ja televisiota, radiota tuli kuunneltua paljon. Aikani surffailtuani radiotaajuuksilla löysin piristävän radioaseman, radio Oifm:n. Se on vapaaehtoisvoimin toimiva joensuulainen kanava, joka koostuu parin tunnin erikoisohjelmista.

Valitettavasti kanava kuului hyvin vain autoradiossa, joten kuuntelu oli hieman vaikeaa. Oifm oli minulle kuitenkin jo tuttu kanava, koska sitä olin kuunnellut netin kautta pitkin talvea. Ohjelmasuosikikseni on noussut kaksituntinen spektaakkeli Etsivätoimisto Arska & Arska, joka yhdistelee erikoisesti musiikkia ja outoa harrastelijafilosofointia ja pätemistä. Etsivätoimiston ihmeellinen mainos kannattaa kuunnella täältä.

Kanavalla on oma ohjelma niin dubstepille, soulillekin ja jopa ralliautoilulle. Ja pakkohan kanavan on olla hyvä, kun se haastaa jopa Ari Peltosen Levyvihaamon muodossa!

Hän haluaa huussin

Vaikkei Suomessa osata tehdä vielä kovin katu-uskottavaa reggaeta, yritystä on. Suomen reggaeskenen tämänhetkinen johtaja Jukka Poika jakaa mielipiteet jyrkästi: joko pitää tai vihaa. Kyllähän Jukka Poika kuulostaa melko koomiselta veisatessaan sodasta ja suomalaisuudesta liikuttavan innoissaan. Hymyn huulille nostaa myös miehen mongerrukset, joita löytyy melkeinpä joka kappaleen introsta. Mutta onhan Jukka aika symppis.

Viime aikoina reggaenkuunteluni on rajoittunut konkari Damian Marleyhyn. Hänen ässäkorttinsa ”Welcome to the Jamrock” on tiukkaa sanailua ja teräviä biittejä, mutta mielestäni herran parhaimmistoon kuuluvat kuitenkin ”As We Enterin” kaltaiset biisit, joissa mukana muuten Nas. Kappaleiden taustat ovat letkeän nerokkaat ja rytmikin melkein kiihtyy vauhdissa.

Vaikka Jukka Poika ja Damian Marley painivat aivan eri sarjassa genren vastakkaisilla puolilla, Jukka Poika on kuitenkin se kesäartisti. Kesäloman alkaessa mieleeni tulee ”Äänipää”-albumin raita ”Hän haluaa huussin”. Sanoitus on osuva ja Jukka Pojankin ääni soljuu mukavan rennosti.

Funkata-blogi lähtee nyt kesälomalle ja palaa myöhemmin asiaan hyvin levänneenä. Peace!

Myöhässä

Ylihypetyt yhtyeet karmivat minua. Ne yhtyeet, joista saa lukea ja kuulla pari viikkoa, kunnes yhtye vaipuu maan alle. Tai mikä vielä pahempaa, yhtyeestä aletaan kirjoittaa yhä isommilla ja isommilla kirjaimilla, mitä nopeammin viikot kuluvat. Se ei tarkoita, että musiikki olisi huonoa, päinvastoin. Mutta näin hyvä musiikki tapetaan kuluttamalla monesti ja aivan turhaan.

Kings of Convenience ärsytti minua. Yhtyeeltä ei voinut välttyä. Kaikkialla intoiltiin tästä folk-painotteisesta kokoonpanosta. Aloin inhoamaan Kings of Conveniencea ennen kuin olin edes kuullut yhtäkään biisiä. Tuntui, että yhtyettä yritettiin pakkosyöttää minulle väkisin.

Kuitenkin vahingossa kuulin Kings of Conveniencen uusimman albumin kappaleita. Ne ovat loistavia: folkahtavia, kauniita, energisiä, monipuolisia! Mieskaksikolla on aivan oma erottuva saundinsa! (Aika suunnata levykauppaan!)

Kuitenkin makea ylistyspuhe kasaa yhtyettä kohtaan järkyttäviä odotuksia. Yleensä silloin kuuntelija pettyy. Ja voihan sitä antaa aikaa sulatella uusia musiikkikykyjä! Vampire Weekendin löytämiseen minulla meni 1,5 vuotta, mutta etnisillä saundeilla maustettu pop kuulostaa hyvältä vieläkin!

Ja eikös sitä sanota, että hyvä musiikki kestää aikaa?

Claptonkin on vain ihminen

Eräs tuttu on täysin hurahtanut Eric Claptonin musiikkiin. Paitsi että hän voi keskustella kenen tahansa kanssa tai milloin tahansa (vaikkapa kahdeksalta aamulla) Claptonin nerokkuudesta jopa tuntitolkulla, hän on metsästänyt divareista kitaristin alkuperäiset albumit. Hänen kokoelmastaan löytyvät useimmat Derek & The Dominosin ja Cream-bändin levyt sekä livetaltioinnit. Kokoelmaansa hän päivittää säännöllisesti, sekä tietysti Claptoniin perehtyneenä hän on lukenut kattavan määrän tietoa muusikosta.

On tietysti hienoa, jos ihminen löytää yhden musiikillisen fanittamisen kohteen. Tälläiset yhden artistin kannattajat voidaan lokeroida. Tässä pari tuntomerkkiä:

1. Hänen kanssaan ei voi keskustella muusta musiikista.

2. Hän on aina oikeassa ihailemansa artistin suhteen. Ainakin omasta mielestään.

3. Hän ei tajua, jos joku ei jaksa kuunnella hänen ylistyspuhettaan tai musiikkipropagandaansa.

4. Hänen mielestään muu musiikki on järkyttävää stereotyyppista paskaa. Itse asiassa se ei ole hänen mielestään edes musiikkia.

Mutta hei, eikö sitä musiikkivalikoimaa voisi aina myös vähän laajentaa? Vaikka James Browniin tai ihan vaikka akustiseen surffimusiikkiin? Silloin paitsi laajentaa omaa tietämystään, tekee myös hyvän teon muita ihmisiä kohtaan!

M79

Kriitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka keksii parhaimman tai osuvimman vertailukohteen jollekin kovassa nosteessa olevalle bändille: laulaja on kuin nykyajan Frank Sinatra tai bändin musiikki on ottanut vaikutteita irlantilaisesta kansanmusiikista. Yleensä näitä vertauksia keksiessä kriitikoilla taitaakin itse pääasia unohtua ja vertaukset menevät yli ja reippaasti.

Vampire Weekendin, yhdysvaltalaisen nerokkaan popyhtyeen musiikkivaikutteiksi on leimattu afrikkalainen musiikki. Vampire Weekendia kuulemattomana nauroin tälle vertaukselle kunnolla. Eivät kai taas kriitikot liioittele?

Lainasin viime viikolla kyseisen yhtyeen debyyttilevyn kirjastosta. Kun myöhemmin kuuntelin albumia, levy kuulosti oudon tutulta, vaikken sitä ollut aiemmin kuullut lukuun ottamatta ”M79”-rallia. Sitten keksin. Vampire Weekendista mieleeni tuli hieno afrikkalaispop-kokoelma, ”Golden Afriquen”. Kyseinen visuaalisestikin hieno kahden cd:n paketti kattaa Afrikan legendaarisemmat muusikot Francosta Nybomaan. Löytyy kokoelmalta myös ainoa haitarikappale, josta oikeasti pidän (Camille Feruzin "Cha Cha Cha Bay").

Vau! Kriitikot olivat oikeassa!

Pohja

Miksi Keane? Miksi päätit julkaista vielä vuonna 2010 uuden albumin? "Under The Iron Sea"-albumisi oli loistava! Siinä oli särmää, sopivasti pianoa ja tunnelmaa sekä hyviä kertosäkeitä. Sitten päätit julkaista "Perfect Symmetryn", joka olikin melkein kertakäyttökamaa paria biisiä lukuunottamatta. Tietysti syntikoissa tai rumpukoneissa ei ole mitään pahaa, mutta ne eivät sovi haikeaan brittipoppiin! Mutta nyt, päätit sitten julkaista uuden albumin, "Night Trainin"? "Stop For a Minute" singlelohkaisukin on vain ihan hyvä, mutta laulaja Tom Chaplin, etkö ole oppinut, ettet voi keikkua luontevasti musiikkivideossa, joka sijoittuu baariin?

Nyt bändisi alkaa kuulostamaan laimealta Snow Patrolilta. Hyi.

Indie-aivopesua

Mikä onkaan hauskempaa, kuin poltttaa omia suosikkibiisejään cd:lle ja jaella niitä sitten viattomille ihmisille heidän syntymäpäivinään?
Koska oikeasti puolet ihmisistä ovat syntyneet keväällä, on poltetun cd:n antaminen loistava lahjaidea. Ja sitä paitsi ainahan toitotetaan, että itse tehty lahja on paras, aina kyllästymiseen asti!
Kun sitten eräänä päivänä innostuneena lähdin kokoamaan iTunesille soittolistaa poltettavaa cd:tä varten, minulle tuli valtava ongelma. Millä perusteella valitsisin synttärisankarille ne kappaleet?
Päädyin itsekkäästi polttamaan indie-valtaisen kokoelman, johon valitsin omia suosikkejani The XX:stä Beach Houseen (jostain ihmeen syystä Flow-festarin artistikattaus sai hyvän edustuksen tälle levylle).

Kokoelmalle pääsi myös minulle uusi suuruus, kotimainen elektropoprockyhtye Declasse. Itse asiassa alun perin kuulin yhtyeestä bändin laulajalta, joka ystävällisesti lainasi Declassen ”Silos”-levyn minulle kuunteluun. Ja kappas kappas, Declasse on soittanut kotimaisen Underwater Sleeping Societyn kanssa samalla kiertueella ja myös tämän yhtyeen soittaja on pari vuotta sitten promonnut yhtyettä minulle. No, hyviä bändejä molemmat. Heti Declassen ”Silos”-albumin ensimmäisen raidan kuultuani mieleeni tuli heti Depeche Mode. Tummat syntikkataustat, kitarat ja dramaattinen tunnelma olivat varmasti syy tälle vertaukselle. ”Silos”-albumi on vahva kokonaisuus, vaikka sieltä löytyykin pari hieman laimeampaa biisiä. Mutta kekseliäisyyttä ei kappaleista puutu! Lisäpointsit kitaroille, jotka tasapainottavat elektronisia taustoja mukavasti.

Tasapainoksi synkistelylle cd:lle pääsi vielä pari soulsuosikkiani ja pari muuta pakollista.
Vasta kun olin levyn polttanut, mieleeni tuli: hetkinen, eihän uhri välttämättä pidä indiestä tai soulista.
Mutta ei toisaalta siinä olisi mitään ideaa, että polttaisin levyllisen hänen jo tuntemiaan suosikkibiisejään? Näin ylipuhuin itseni ja laitoin cd:n pakettiin.

My boy lollipop

Sanotaan, ettei huonolle musiikille saisi antaa liikaa tilaa tai huomiota. Mutta toisaalta, huonosta musiikista kertominen toimii varoittavana esimerkkinä. Koska jotkut kappaleet iskevät vain suoraan palleaan ja aiheuttavat myötähäpeäkouristuksia ja syvää ahdistusta. Niin kuin Millien"My boy lollipop". Kuuntele jos uskallat.

Country on paha sana - funk hyvä

Kevät huijaa minua joka vuosi. Luulen, että aurinkoinen kevät on vihdoinkin tullut ja alan kaivaa kaapeista huppareita. Mutta silloin aurinko katoaa kuin salamaniskusta ja alkaa sataa oikein kunnolla!

No, tähän auttaa vain kunnon funk! Juttelin erään ystäväni kanssa musiikista ja aikamme juteltuamme hän häpeillen tunnusti pitävänsä countrysta. Heti perään hän suurena rockfanaatikkona lisäsi pitävänsä vain uudemmasta rockpainotteisesta coyntrysta.

Myöhemmin hän antoi minulle poltetun cd:n. Robert Randolph ja The Family Band luki kannessa. ”Se on hieno sekoitus terävää funkkia, kunnon rockirroittelua ja no – countrya.

Sateisina päivinä laitan aina kyseisen levyn soimaan (niin kuin tänään). Jo yksi raita onnistuu muuttamaan harmaan sateisen päivän energisen aurinkoiseksi.

Yhteistä

Mitä yhteistä on loistavalla folklaulaja Tracy Chapmanilla ja harmonisella soul- ja jazzartisti Sadella (miten ihmeessä tämä nimi oikein taivutetaan oikein?), joka julkaisi uuden albuminsa ”Soldier of Love” tänä vuonna?

No molempien laulajattarien ääni on järjettömän matala ja miehinen.
Ja tietysti molemmat tekevät loistavaa musiikkia vielä 2000-luvullakin.

Lyhyesti

Aamuteeni meinasi mennä väärään kurkkuun, kun bongasin lehdestä lyhyen jutun laulajasta, jonka musiikkia olen viimeisen kuukauden aikana kuunnellut melkeinpä joka päivä aina kyllästymiseen asti. Itse asiassa kyseessä on taas artisti, joka kuuluu ryhmään ”Ne Pakolliset”. Legendaarinen laulaja ja sanoittaja Leonard Cohen saapuu Suomeen! Veikkaanpa, että 10. elokuuta Cohen vetää Hartwallin aivan täyteen. Ja veikkaanpa myös, että kun liput maanantaina 26. huhtikuuta tulevat aamulla yhdeksältä myyntiin, syntyy tuttuun tapaan kaaos, kun Menolipun puhelinlinjat ovat tukossa ihmisten rynniessä ostamaan lippuja. Eikä olisi mahdotonta, että Cohenin keikalle lippuja myydään vielä myöhemmin kovalla hinnalla nettihuutokaupoissa.

Pavement on punk

Vierailin levykaupassa erään ystäväni kanssa pari viikkoa sitten. Myyjä huudatti apaattisen näköisenä kaupan stereoista musiikkia järkyttävän lujalla ja ehkä sen takia me olimmekin ainoat asiakkaat. Mutta se musiikki: se kuulosti juuri sopivan röyhkeältä ja itsevarmalta! Kitarat pauhasivat rosoisesti sekä sopivan epävireisesti! Kun kysyin myyjältä esittäjän nimeä, hän osoitti indiebändi Pavementin levyä.

Kyseinen orkesteri aloitti toimintansa edellisen vuosikymmenen puolella ja nyt viimeinkin yhtye julkaisi kokoelmalevyn tuotannostaan. Viime päivät olen miettinyt, onko Pavementin kokoelma ”Quarantine the Past” ostamisen arvoinen. Kuitenkin bändin renkutukset ovat outoudessaan ja ärsyttävyydessään sopivan tarttuvia. Yhtyeen saundissa on kuultavissa kunnollinen punkasenne. Se viehätttää.

Busy Relaxin'

Kolme kevään varmaa merkkiä:

1. Pystyy kuuntelemaan rentoa ja letkeää (joskin aika yhdentekevää) surffipopmuusikko Jack Johnsonia parvekkeella.

2. Kaivaa levyhyllystä Buena Vista Social Clubin kokoelman ja alkaa haaveilla Kuuban matkasta.

3. Don Johnson Big Bandin sekahedelmäsoppa, johon on sekoitettu niin hiphoppia, elektronista, kuin jazziakin, löytää vakiopaikan stereoista.

PS. Iloisia kevätfiiliksiäni synkentää Basson mediauudistus. Jos Bassolehden hinta nousee uudistuessa karmivan isoon kymmeneen euroon, jos pääkirjoitusta ennen on neljätoista sivua mainoksia ja jos lehden sisältö on yhdentekevää paperintuhlausta ja piilomainosta, uudistus ei ole selvästikään onnistunut. Ja onko sitä Bassoradion ohjelmakarttaa pakko muutella koko ajan, juuri kun on tottunut uuteen ohjelmakarttaan? En kannata uudistumista uudistumisen vuoksi, vaikka se nyt onkin muodissa.

31 biisiä

Mitä löytöjä voikaan saada vajaalla kahdella eurolla! Nick Hornbyn kirjoittama musiikkia käsittelevä ”31 biisiä” (2004, suomentanut Heikki Karjalainen, WSOY) löytyi alennuslaarin pohjalta hintaan 1,90 €.

Hornby kirjoittaa teoksessaan kappaleista, jotka kaikki ovat omalla tavallaan tehneet häneen vaikutuksen ja analysoi samalla popmusiikkia terävästi. Nuo 31 biisiä ovat sidoksissa hänen elämäänsä kaikki hieman eri tavoin.

Nick Hornby poimii kirjaansa niin vanhempaa rockkia soittavan Teenage Fanclubin kuin 2000-luvun tunnelmallista elektronista musiikkia (vierastan ambient-termiä) soittavan Röyksoppin sekä The Patti Smith Groupin unohtamatta Bruce Springsteenia ja legenda Bob Dylania.

Kirjan luettuani aloin miettiä minun 31 biisiäni-listaa. Listalle pääsisi rapkokoonpano Fort Minor "Where´d you go" – biisillään, jonka nauhoitin muutama vuosi sitten radiosta kasetille ja sen seurauksena ostin levyn. Listalle tulisi tietysti myös Depeche Mode ja ainakin maailman parhaimman folkbiisin omistava Tracy Chapman ja funkpioneeri James Brown. Ehkä myös hollantilaisen Le len pophulluttelu "Skinny Jeans"-biisi, jonka olen ostanut Hollannissa ollessani. Kai jokaisella on Ne Kappaleet, jotka ovat ylitse muiden? Olisi kiva kuulla pääsisikö yksikään minun valitsemani biisi toisten listoille.

Nick Hornby kirjoittaa perusteellista tekstiä, mutta se kaipaisi editointia. Koomista sillä kirja on naurettavan lyhyt: 150 sivua ja siitäkin iso osa kuvia.

Ennakkoluuloja

Päätin uhmata henkistä musasnobiani. En ole kuunnellut James Bluntin ”Back to Bedlamia”, vaikka tuo albumi on ollut tarjolla aivan nenäni edessä pitkän aikaa. Ehkä pelkäsin, että alkaisin saamaan ahdistuskohtauksia puhki soitetun Wiseman-hitin aikana.
Eilen kuitenkin laitoin kyseisen kiekon soimaan. Yllätys, ei se ollutkaan niin paha. Ei ollenkaan. Kitarasaundit upposivat ja Bluntin värikäs lauluääni teki vaikutuksen. Vaikka biisit eivät olleet kuin keskitason sävellyksiä, albumin pystyi kuuntelemaan kahteenkin kertaan putkeen vaivatta. Wiseman-biisikin laittoi sormet naputtelemaan rytmiä. Joten kai puhkisoitettu popmusiikkikin voi yllättää?
Mutta kahta asiaa en vain ymmärrä: Miksi ihmeessä levyn kannessa on hullun apinan kuva? Entäs takakannen teksti ”This album contain lyrics of an adult nature”?

Hyvän keikan hinta

Mikä on lempiäänesi, kysyttiin eräältä DJ:ltä haastattelussa.
- Tietysti James Brownin funkkiljaisu! hän vastasi.

Tästä innostuneena kaivoin jälleen James Brownin levyt esiin ja laitoin ne soimaan. Koska vaikka musiikkimakuni vaihtelee, James Brown pysyy aina suosikeissani.

James Brown ei päästänyt ketään helpolla, vähiten itseään. Levyllä hänen yhtyeensä soittaa nopeatempoisia funkbiisejä tarkasti ja terävästi, vaikka biisien rytmit ovat niin vaikeita. Funkkitara ja basso paukuttavat rytmiä taustalla rosoisesti. Vaikka James Brown oli melkein kohtuuton bändin soittovaatimusten suhteen, hän itsekin hoitaa hommansa hienosti There it is – albumilla. Käheät funkrääkäisyt ja-laulut antavat hienosti väriä hyville biiseille.

Vannoutuneena Brown-fanina minulta löytyy myös DVD:nä livetaltiointi vanhalta keikalta. Kuinka hienosti James Brown tanssiikaan! Bändi soittaa takana hätkähdyttävän nopeasti, yleisö kirkuu, taustalaulajat laulavat.

Eräässä musadokkarissa Brownin keikoilla ja levyillä puhallinsoitinta soittanut mies paljasti, että hyvän keikan hinta oli suuri. Jos Brown kuuli, että jokin soitin lähti hiemankin myöhässä soittoon tai ei yltänyt parhaimmalle tasolle, puolet palkasta lähti heti pois. Brownilla oli myös valtava määrä salaisia merkkejä keikkoja varten. Yksi kädenliike tarkoitti kertosäkeen toistoa, toinen sooloa, kolmas biisin lopettamista. Soittajat saivatkin olla aina varuillaan, koskaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Samassa musadokkarisa myös laulaja entinen vaimo muisteli kiertue-elämää. Vaikka keikkoja tehtiinkin valtavia määriä, James Brown valmistautui aina niihin samalla tavalla. Pesi hampaansa. There it is!

Kuuntele täältä.

What´s going on

Mikä onkaan suurempi klisee, kuin laulaja, joka ammentaa musiikkinsa sielukkuuden rankasta lapsuudestaan?

Ei ehkä mikään, mutta Marvin Gayen musiikin kohdalla tuo toimii. Tähden kiireettömässä soulissa kuuluu kaipuu ja suru. Pääasia on se, etteivät hänen esityksensä ole ilmeettömiä. Se koskettaa.

Marvin Gayen äänimaailman rikkainta antia ovat monipuoliset lyömä- ja puhallinsoittimet, surumieliset orkesteritaustat ja huolella tehdyt biisit. Funkata suosittelee: ota lasillinen teetä, laita Marvin Gayen "What´s going on"-albumi soimaan ja kuuntele.

Marvin Gayen pitkäaikaisen ystävän David Ritzin kirjoittama elämäkerta tuosta legendaarisesta Motown-tähdestä on hiljattain ilmestynyt myös suomeksi.

Snobittelua

Huomasin tuossa eilen, että melkein pelottavalla kiihkolla olen tentannut kaverien ja kaiken maailman puolituttujen musiikkimakuja. Yleisin vastaus tuohon kysymykseen on ollut ”No mä kuuntelen kyllä tosi laajasti musaa!”.
Eihän tuollaisesta ympäripyöreästä vastauksesta mitään irti saa (paitsi ehkä sen, ettei tenttauksen uhri ole välttämättä hullu musafanaatikko)! No, ei siinä auta muu kuin alkaa luetella eri genrejä.
- Pidätkö popista?
- No en mä oikein.
- Rockista, metallista tai reggaesta?
- No ei oo mun makuu.
- Entäs blues, folk, soul tai elektroninen?
- Emmä kai.
- Iskelmä?
- No en tietenkään!
- No mistä sä pidät?
- No Michael Jacksonin Billie Jean on kyllä ihan hyvä...

Arrgh! Mitä tästä opin? Kuolema myy. Myönnän kyllä aivan suoraan, että Michael Jackson kuuluu legendaarisemmat artistit – listalle ja vielä aikapa kärkisijoille. Ihan syystä, onhan Jackson tehnytkin aivan törkeän hyviä biisejä. Mutta silti. Onko sitä pakko hehkuttaa kaikkialla?

Yhden hitin ihme

Virtual DJ:n seurauksena (vai ansiosta?) olen kaivanut kaikki elektroniset tanssiherkut esiin. Niitä onkin sitten huudatettu illasta toiseen.
Aivan ensimmäiseksi pakko hehkuttaa ranskalaista Justicea. Kyseessä on rehtiä elektronista renkutuspoppia soittava yhtye. Mutta mitä ihmettä, heidän Myspace-sivustollaan Justice on luokiteltu kristilliseksi musiikiksi! No hupinsa kullakin.
Justice aloitti uransa vuonna 2003 remiksaamalla toisten biisejä, uuteen käsittelyyn pääsi jopa vanha kunnon Britney Spears. Pari vuotta sitten kaksikko levytti ensimmäisen oman albuminsa.
Vaikka Justicen musiikki on pääasiassa yhdentekevää klubihöttöä, joka harvoin kolahtaa, yhtyeen biisi D.A.N.C.E teki poikkeuksen. Kappale on vain aivan järkyttävän nerokas. Kuka voisi vastustaa lapsia, jotka laulavat liikuttavan vakavasti kunnon discobiisiä? Biisi kulostaa jotenkin niin retrolta ja samaan aikaan niin uudelta (ja epävireiseltä) . Tiistai-iltaan piristävää hengailumusaa!
Ja myös aivan fantastinen musavideokin. Hyvä Ranska!

Tsekkaa biisi täältä.

Beach House - Vuoden Lupaus

Jälleen blogi tulee hieman myöhässä – mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Olen pitkään harkinnut indieyhtye Beach Housen toisen albumin ”Teen Dreamin” ostoa, joka ilmestyi tänä vuonna vähän aikaa sitten. Minua kuitenkin epäilytti musalehtien levyarviot, jossa albumia kyllä kehuttiin hyväksi, mutta liian monotoniseksi ja tasapaksuksi. Koska Myspacen avulla täydellistä kuvaa yhtyeestä ei saa, päätin vierailla levykaupassa ja ostaa ”Teen Dreamin”ja ottaa riskin. Yhden setelin köyhempänä palasin himaan ja laitoin levyn soimaan. Kyllä kannatti!

Minä kumoan kaikki väitteet monotonisuudesta ja sanon, että ”Teen Dream” on varmasti vuoden parhaimpia albumeita! Tälläistä hehkutusta, musakiihkoilua ja rajatonta ylistystä yhdestä albumista taisi viimeksi itselläni olla Interpol-laulajan sooloprojektin Julian Plentin kanssa. Ja se oli jo viime syksynä.

Ennen ylistyksen aloittamista pari faktaa yhtyeestä: tämä amerikkalainen dream pop-bändi koostuu vain kahdesta muusikosta: Alex Scallysta, joka vastaa syntikasta ja kitarasta sekä Victoria Legrandista, jonka heiniä ovat laulu ja jonkinlaiset urut. Ehkä hieman erikoinen yhdistelmä, mutta toimii. Huhun mukaan Beach House äänitti albumin kirkossa!
Musiikki on mukavan pehmeää ja haikeaa rumpukoneineen, syntikoineen ja rajoja rikkovineen kitaroineen. Victoria Legrandin omalaatuiset tulkinnat ovat hienoa kuultavaa. Beach Housen biisit “Norway” ja "Walk In The Park" ovat tämän vuoden parhaimpia biisejä.

Itse “Teen Dreamista” mainittava jännä pakettiratkaisu. CD:n mukana tulee nimittäin DVD,josta löytyy albumin jokaista biisiä varten kuvatut musavideot. Yhtye on selvästi visuaalista tyyppiä, koska biisejä kuunnellessa on helppo kuvitella kappaleelle dramaattinen ja ehkä hieman synkkä musavideo. No jaa. Ainoa miinus cd+DVD-ratkaisusta tulee tylsälle kannelle. No ehkä silläkin on tarkoitus.

Funkata-blogi suosittelee!

Akustista tunnelmointia lumimyräkän keskelle

Mikä on kivempaa, kuin kuunnella tummaa tunnelmapoppia ja vahvoja biittejä yhdistelevää The XX:ää hiihtolomalla?

No tietysti Simon ja Garfunkelin kuunteleminen varjoisessa huoneessa samalla kun katselee ikkunasta valtavaa lumimyräkkää.

Simon & Garfunkel on sellainen kaksikko, jonka jokaisen pitäisi tietää. He ovat loistava osoitus siitä, että hyvän musiikin tekemiseen ei tarvita muuta kuin akustinen kitara ja kaunis lauluääni. Ei turhaa kikkailua, ei valtavia taustabändejä...

Simon & Garfunkelin parasta antia ovat melankoliset klassikot, kuten ”mrs. Robinson”. Se on sellainen biisi, joka pitää kuunnella yhä uudelleen, uudelleen ja kovemmalla.

Koska Simon & Garfunkel levyttivät jo 60-luvulla, he ovat olleet valtava suunnannäyttäjä monille muille folkkokoonpanoille. Duo lopetti kuitenkin toimintansa jo 70-luvun alussa, mutta sen jälkeen he ovat julkaisseet useita kokoelmalevyjä sekä esiintyneet livekeikoilla.
Parasta kuitenkin heidän musiikissaan on se, että sitä voi kuunnella vielä 2000-luvullakin. Aivan pokkana.

Back to Black

Koska soul on nyt muodissa, on aika ottaa nykysoul käsittelyyn. Valitettavan usein uusi soul on liian turvallista ja samankaltaista, vaikka juuri nyt kannattaisi soultähtien erottua toisistaan.

Minulla on kaksi Amy Winehousen albumia, molemmat olen saanut lahjaksi. En tunnustaudu kovaksi Winehouse-faniksi, mutta soulia kyllä kuuntelen.

Amy Winehousen Grammyllakin palkittu ”Back to Black”-albumi vetää pesäeroa edelliseen albumiin, ”Frankiin” (2003) roimasti. Kun ”Frankin” kappaleet etenevät hitaasti jazzahdellen, ”Back to Black” on täynnä napakkaa retrosoulsvengailua. Silti ”Frank” kuulostaa paljon kiinnostavammalta ja paremmalta. Albumilla soul on päivitetty tähän päivään mukavien komppien ja chill out-meininkien avulla, unohtamatta pientä funkotetta, joka kuulostaa siltä että Winehousella olisi hieman pilkettä silmäkulmassa laulaessaan.

”Back to Black” on taas täynnä soulia, joka kuulostaa siltä, että se on sävelletty ja äänitetty liian vakavalla ilmeellä. Biisit ovat ihan hyviä, mutta eivät enempää. Levyn päätarkoitus on kaavamaisen ”retron” toteuttaminen, joka ei jätä tilaa kunnon irroittelulle.

Mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Amy Winehouse osaisi laulaa loistavasti!

Valitusta, valitusta

Valitettavasti joudun joka aamu matkustamaan bussilla. Ja valitettavasti olen aamuisin todella äreä, valmis tappamaan katseella jonkun viattoman joka uskaltaa pilata minun aamurutiinini.
”Sun takki haisee ihan kinkulta!” tyttö kiljui takanani bussissa.
”Aha.” toinen tyttö huusi takaisin fiksusti.
”Varmaan koko bussi haistaa ton!” tyttö kommentoi.
”No kun mä hengailin Jyrkin kanssa ja se haisee aina kinkulta!” toinen tyttö puolustautui kovaan ääneen.
Taas yksi hyvä syy ottaa iPod bussiin mukaan: välttyy kuulemasta outoja keskusteluja, eikä tarvitse pidätellä naurua tai laskea kymmeneen takana istuvien huutajien juttujen takia.
Mutta silti en älyä, miksi ihmeessä iPodia pitää kuunnella joka paikassa tai ainakin esittää kuuntelevansa. Kyllä, tiedän että kuulokkeet ovat kuin trendikäs asu, mutta silti: onko järkeä huudattaa aamulla haudanhiljaisessa bussissa listahittipaskaa niin, että varmasti kuskikin kuulee ja kääntää radiota vielä lujemmalle? Matkustajat kärsivät, kun joutuvat kuuntelemaan samaan aikaan Lady Gagaa ja kansanmusiikkia. Onko pakko kilpailla sillä kuka huudattaa musaa kovimmalla ja kenellä alkaa ensimmäisenä tinnittää? Jos kerta julkisilla paikoilla on niin kova melu, ettei soittimen musiikkia kuule, onko pakko edes yrittää kuunnella musaa? Eikö voisi olla vaikka ihan hiljaa?
Ja miksi ihmeessä puhutaan erikseen iPodeista ja sitten niistä mp3-soittimista?

Taisin herätä väärällä jalalla. Ehkä aamuherätyksiäni helpottaisi herätyskello, joka herättää soittamalla valitsemasi biisin. Sellaisiakin on olemassa.

Täydellinen karaokeveto

El Presidente on uskomaton yhtye. Parhaimmillaan ja pahimmillaan se kuulostaa rosoiselta karaokevedolta lauantai-iltana. Yksinkertaiset popmelodiat, räävittömät kitarat, laulaja Dante Gizzin irroittelu ja kuluneet syntikkataustat takaavat sen että sanoma menee perille: ainakin bändillä on hauskaa.
El Presidenten musiikissa on vain jotain todella tarttuvaa eivätkä kornit sanoituksetkaan onnistu pilaamaan tunnelmaa. Desibeli.net kirjoitti, että bändin musiikissa on vaikutteita myös tanssittavasta groovesta, eikä tuotakaan väitettä voi kieltää.
Bändin ensimmäinen albumi toimii hyvin pieninä annoksina. Muistan vieläkin hetken, kun kuulin yhtyeen ”Without you”-singlen radiosta. Biisi jäi soimaan päähäni seuraavan viikon ajaksi. Mutta kun albumin sain käsiini, aloin kyseenalaistamaan Gizzin laulutaitoja. Mutta mitä siitä, meininki on silti hyvä.
Pakko vielä sanoa että, että yhtyeen albumin kansilehtinen toimii myös hienona avattavana julisteena, jossa kaksi miestä nojaavat punaiseen seinään stailit mekot yllään.

Syntikka on in

Syntikka on nyt in. On Villa Nahia, Tv Offia, Zebra & Snakea ja vaikka mitä. Kriitikot ylistävät tai ainakin Rumba (2/10).

Vaikka tietysti pitäisi pysytellä muodin mukana ja hehkutella syntikkakaksikoita jokaisessa postauksessa, minua jotenkin karmii tuo uusi sähköpiano plus pari jännää rikottua biittiä, tiukka basso ja karismaattinen laulu - yhdistelmä.

Minullahan ei ole varaa sanoa, mutta musiikin tekeminen on nyt helpompaa kuin koskaan: kuka tahansa voi tehdä oman biisinsä Macbookin Garage Bandilla. Jos ei osaa laulaa, niin ei se mitään. Voihan sitä ääntä muuttaa ja valmiitkin taustat löytyvät. Ehkä tämän väittämän takia en osaa suhtautua noihin kokeileviin syntikkakykyihin oikein kunnolla.

Tai ehkä olen vain liian rajoittunut tai musiikki pitää kuunnella muualta kuin Myspacesta samalla netissä surffaillen. Ainakin Villa Nahin livekeikkoja on ylistetty aika kivasti. Valitettavasti ikä ei riitä vielä noille keikoille, mutta onneksi netti on pyöritellyt veistä haavassa. Draamattiset valot välkkyvät, eturivin ihmiset ovat huumassa, mies paukuttaa sampleria ja toinen hyppii mikki kädessä syntikan vieressä....

Taidan pysytellä pelkässä Depech Modessa. Se on aina hyvä.

Stax - Hittitehtaan tarina

Aina silloin tällöin tulee kausia, jolloin kaivan levyhyllystäni soul- ja funkalbumit ja kuuntelen niitä koko illan.

Yllätykseksi Ylelläkin on joskus hienoja musaohjelmia, vaikka Ylen radiokanavien musiikin erikoisohjelmia onkin ahkerasti lopetettu. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä televisiokanavilla surffaillessa löysin loistavan musadokumentin. Tämä dokkari löytyy vieläkin Ylen Areenasta.

Ohjelma ”Stax – hittitehtaan tarina” valaisee mukavasti ja kiinnostavasti tuon kuuluisan levy-yhtiön stooria sekä sivuaa samalla ajan historiaa rotumellakoineen unohtamatta sitä tärkeintä: hyvää musiikkia. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen dokkari ja jos siitä ei saa tarpeekseen, vielä vanha livekeikka on myös mahtavaa katseltavaa. Vuonna 1967 nauhoitetulla keikalla esiintyi Otis Redding, Sam & Dave, The Mar-kays, Eddie Floyd ja jo legenda Booker T.
Tästä ei ilta parane.

Kannattaa muuten katsoa ennen kuin ohjelmat poistetaan muiden tieltä.

Red Bull tekee kulttuuriteon

On koomista, että energiajuomayhtiö Red Bull kokoaa maailman parhaimmat muusikot urbaanin ja elektronisen musiikin saralta yhteen kahdeksi viikoksi Red Bull Music Academya varten ja kokoaa ne sitten vielä levylle. Siis energiajuomayhtiö.

Mutta aina ei pidä kyseenalaistaa. Kun levykaupasta sain onnekkaasti käsiini vuoden 2008 Red Bull-kokoelmalevyn, tiesin että levysoittimeni tulisi kovaan käyttöön seuraavien päivien aikana.

Olen tuota levyä kuunnellut koko syksyn ja itse asiassa pienehkö dubsteptuntemukseni perustuu pitkälti juuri tuolle levylle. Suomea levyllä edustaa dubstepmies Desto, joka selviää kiitettävästi.

Myös blogini Kovimmat tänään-palstallakin vieraillut elektrohiphoppari Coco Solid tuli minulle tutuksi juuri Red Bullin avulla.

Tietysti 35 biisin joukosta löytyy musiikkia, joka minulle on liian kokeilevaa tai rajoja rikkovaa, mutta enimmäkseen kokoelma on täyttä laatua. Uudenlainen soul, chill out, hiphop, dubstep, techno, house ja elektroninen pop ovat kaikki hyvin edustettuna levyllä.

Vielä loppuun maininta koko maan kattavasta levyalesta, joka alkaa huomenna! Nyt on siis hyvä aika mennä levyostoksille ja ostaa ne albumit, jotka ovat jääneet joskus ostamatta hinnan takia! Aika kaivaa vanhat suttuiset paperilaput esille, joihin koko viime vuoden on kirjoitellut bändien nimiä netissä bongaillessa tai radiota kuunnellessa.

Tässä linkki nettisivulle, jossa on lueteltu kaikki levyaleen osallistuvat kaupat.

The Ting Tings - Perjantai-illan piristys

Vierailin tänään Helsingin levykaupoissa ja sieltä tarttui mukaan loistava indielevy. Vaikka alun perin The Vombatsia lähdin bongailemaan, levyä ei löytynyt sitten millään. Myös Empire of the Sunia katselin, mutta albumin osto kaatui törkeään hintaan. Ehkä sitten joskus.

Ostin englantilaisen kevyttä indiepoppia soittavan The Ting Tingsin albumin ”We Started Nothing”. Kyseessä on Musictelevisiollakin soivan bändin ensimmäinen levy.

The Ting Tings koostuu kahdesta muusikosta: rumpali Jules de Martinosta sekä laulajakitaristi Katie Whitesta. Syntikoilla kaksikko maustaa musiikkiaan mukavasti. Kappaleet ovat melko yksinkertaisia, mutta eivät kuitenkaan puuduttavia johtuen vetävistä melodioista ja koukuttavista rumpukompeista. The Ting Tingsin musiikki on puhdasta poppia, joka on saavuttanut Englannissa hyvän suosion vierailemalla virallisen singlelistan kärkipaikoilla.
Yhtyeen vetovoima perustuu räväkän Katie Whiten hiphoptyyliselle melodiselle huutamiselle.

Katie White ei onnistu valitettavasti kovin hyvin puhtaassa laulamisessa, mutta hiphoptyylinen räppäys tarvitsisi seuraksi laulamista, jotta mielenkiinto pysyisi yllä koko albumin verran, eikä kuulostaisi monotoniselta. The Ting Tings saisi lisää ilmettä jos vähäeleiseltä kuulostava rumpalikin tarttuisi useammin mikkiin.

Päivä levykaupassa

Viime torstaina se vihdoinkin toteutui. Sain seurata päivän levykaupan elämää taksvärkkipäivän varjolla.

Vietin taksvärkipäivän eräässä helsinkiläisessä mustaan rytmimusiikkiin ja reggaeseen erikoistuneessa levykaupassa. Koska kaupassa säännöllisesti asioin, sain taksvärkkipaikan sinne aika helposti.

Samalla sain loistavan tilaisuuden seurata levykaupan arkea. Tein kinnostavia havaintoja.

Kaupan asiakkaat koostuivat selvästi kanta-asiakkaista. Omistaja tunsi melkeinpä kaikki asiakkaat nimeltä ja he vaikuttivat enemmän tai vähemmän jonkinasteisilta musasnobeilta. Jos kuitenkin kauppaan saapui musiikista tietämätön, omistaja informoi asiakasta niin, että sen jälkeen tyyppi osaisi varmasti reggaen sanaston toustauksesta dancehalliin. Tuohon juuri kaupan menestys perustuu: myyjällä on aina aikaa jutella ja esitellä levyjä asiakkaalle.

Kaupassa vieraili niin DJ:tä, levykauppiasta ja aivan tavallista musadiggariakin. Myyjä tunsi selvästi Helsingin musapiirit aivan tarkkaan: niin radiotoimittajat kuin muut kilpailevat levykauppiaat olivat hänelle tuttuja. Eipä siitä varmaankaan haittaa ole tuolla alalla...

Tunnit sujuivat aika nopeasti soullevyjä aakkostaessa pölyisessä takahuoneessa ja biisimetsästyksessä levykaupan puolella. Juttelin töitä tehdessä liikkeen avustajan kanssa musiikin lataamisesta, soulista ja tekijänoikeuslaista. Kokemus oli hieno. Toivottovasti vielä toisenkin kerran pääsen auttelemaan kauppaa!

Opin ainakin sen, että James Brown aakkostetaan sukunimen mukaan...

Australia-teema jatkuu: The Vombats

Kun viime vuonna kaapelifirma antoi köyhille ihmisille tilaisuuden tutustua maksullisiin televisiokanaviin kahden viikon ajan ilmaiseksi, pitihän siitä ilo irti ottaa. Hieman indiempään musiikkiin erikoistunut Music television 2 olikin päällä sitten sen kahden viikon ajan aika paljon. Sieltä bongasin kevyttä rockkia soittavan liverpoolilaisen yhtyeen, The Vombatsin. Todella vetävä ja hauska konsolipelejä parodioiva musiikkivideo jäi mieleeni heti! Ja kyllä ”My Circultboard City”-biisi on musiikillisestikin loistava! Biisi on hyvä esimerkki loistavasta yksinkertaisesta perusrakenteesta, joka nappaa mukaansa heti. Sitä voisi sanoa jopa monotoniseksi, mutta The Vombats osaa lopettaa kappaleen ajoissa ja sen takia ”My Circultboard Cityyn” ei vaan kyllästy.