Second Life

Muutama viikko sitten sain vinkin  Saara Soisalon Second Life -levystä (2011), ja levy ansaitsee tulla esitellyksi.

Soisalo on ollut pitkän uransa aikana mukana mitä erilaisimmissa musiikkiprojekteissa aina popyhtye Belaborisista soulbändi Fabulettesiin ja Pekka Toivanen Quartettiin. Vuosien aikana pop on vaihtunut jazziksi ja musiikista on tullut entistä sielukkaampaa. Siitä juontuu myös albumin nimi, Second Life.

Soisalo mainitsee esikuvikseen muun muassa Abbey Lincolnin, Nina Simonen ja Shirley Hornin, ja se kuuluu levyllä.  Soisalo laulaa ajatonta jazzia mutta uskaltaa onneksi vetää pesäeroa alkuperäisiin sovituksiin. Se tuo albumiin tarvittavaa tuoreutta ja luonnetta. Suosikkiraitani on levyn aloittava heleän valoisa Markin Jenkins -tulkinta Big City.

Albumilla soittaa rautaisia suomalaisia ammattilaisia: pianossa Mikko Helevä, bassossa Wade Mikkola ja rummuissa Heikki Sandren. Second Life / Conversation Love -kappaleessa vierailee saksofonisti Pekka Toivanen.

Vaikka albumi ei tarjoakaan suuria yllätyksiä, yksi asia on varma. Soisalo laulaa lumoavasti. Jotkut äänet paranevat vanhetessaan.

Bipolar Outflows

Kirjoitin huhtikuun alussa hollantilaisesta The Jazzmentista, joka lumosi minut hetkessä harmonisilla biiteillään. Toukokuun 20. päivä tämä hollantilainen instrumentaalihiphopduo julkaisi neljännen levynsä Bipolar Outflows. Tuttuun tapaan tunnelmallisia biittejä höystävät höyhenenkevyet jazz- ja neosoulsamplet. Nappaa levy itsellesi Bandcampista!

Agawalam Mba

Musiikkimaailman uusin trendi on "re-edit". Se tarkoittaa vanhaa, jo kauan sitten unohdettua äänitystä, joka kaivetaan pölyisestä levylaarista ja julkaistaan uudelleen hitusen paranneltuna. Painosmäärä on yleensä pieni ja niin on levymerkkikin.

Tälläisiä "re-edittejä" ovat myös nigerialaisen laulaja Stonefacen ja Life Everlasting -bändin Agawalam Mba ja Love Is Free. Nämä funkharvinaisuudet levytettiin EMIlle vuonna 1973, mutta kappaleet löydettiin vasta nyt uudelleen Voodoo Funk -blogin toimesta.

Biiseistä viime vuonna tehty tuhannen kiekon painos myytiin nopeasti loppuun. Onneksi nämä railakkaan psykedeeliset afrofunk- ja rockrenkutukset ovat vielä kuunneltavissa netissä.

  Agawalam Mba by Voodoo Funk

Love Is Free by Voodoo Funk

Indorock on rock

Hollantilainen kulttuuri on aina kiinnostanut minua sen kirjavuuden ja yllättävyyden takia. Pienestä koostaan huolimatta Alankomaista löytyy jokaiselle jotakin - syynä ovat siirtomaat, joista jokainen on tuonut jotain uutta tulppaanien ja tuulimyllyjen ja etnisten ravintoloiden mekkaan.

Yksi tärkeimmistä siirtomaista oli Indonesia, joka oli Alankomaiden alaisuudessa aina toiseen maailmansotaan asti. Vuonna 1942 Japani miehitti alueen, ja kolme vuotta myöhemmin tämä kymmenien tuhansien saarien ja 234 miljoonan ihmisen maa julistautui itsenäiseksi.

Siirtomaakausi jätti jälkensä sekä Indonesiaan että Hollantiin ja siten myös musiikkikulttuuriin. 1950-luvun puolivälissä syntyi uusi tyylilaji, indorock, mikä tarkoittaa rouhean raakaa ja groovaavaa rautalankarokkia.

Kuuluisimmat indorocklähettiläät löytyvät The Tielman Brothersista.Tässä nelihenkisen bändin yhdeksänminuuttinen rocktulitus vuodelta 1960.

Sä kuulut aamuun jokaiseen

Harold Ramisin ohjaamassa Päiväni murmelina -elokuvassa (Groundhog Day, 1993) itserakas sääennustaja Phil Connors (Bill Murray) joutuu elämään saman murmelintäyteisen päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Joka aamu tasan kello kuusi kelloradio pamahtaa päälle ja Connors herää raivostuttavan hyväntuuliseen tuuttaukseen, Sonny & Cher -duon vuoden 1965 listaykköseenI Got You Babe.

Katson elokuvan säännöllisesti muistuttaakseni itselleni kuinka onnekas olen, kun voin valita aamuhumppani itse. Lopputekstien aikana alan kuitenkin miettiä, mikä kappale olisi sellainen, jota jaksaisin kuunnella kaikki loppuelämäni aamut. Varmaa on ainakin, ettei se olisi elokuvassa niin ikään soiva Frankie Yankovicin hilpeä Pennsylvania Polka tai Delbert McClintonin rempseä I'm Your Weatherman.

Pitkän harkinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että saksofonisti Joe Hendersonin All Things Considered olisi varteenotettava vaihtoehto. Se on kahdeksanminuuttinen lattarijazzralli, joka löytyy miehen Canyon Lady -albumilta (1973). Kongoissa on mestarillinen Francisco Aguabella ja trumpetissa Miles Davidisin ja Count Basienkin kanssa musisoinut Oscar Brashear. Ja Hendersonin tenorisaksofoni raikaa kevyen varmasti kuten aina.

Onneksi tämä jää pelkäksi spekuloinniksi.

Dublinin käheä kultakurkku

Vahvoista ja itsenäisistä naislaulajista puhuttaessa unohdetaan usein irlantilainen Imelda May. Hän aloitti musiikin tekemisen 16-vuotiaana ihaillen Billie Holidayta ja Elmore Jamesia, ja tähän mennessä häntä on kuultu neljällä levyllä. Niistä viimeisin on viime vuonna ilmestynyt More Mayhem, joka on eräänlainen erikoisjulkaisu vuoden 2010 Mayhemista.

May on kirjoittanut suurimman osan kappaleistaan itse ja paikoitellen hän soittaa myös bodhránia, perinteistä irlantilaista rumpua. Vaikka hänen kanssaan musisoi liuta ammattimaisia muusikkoja, ei ole epäselvää kuka on pääroolissa.

Musiikin juuret ovat rockabillyssa: neidon ääni on paikoitellen kuin 60-luvun rhythm and blues -diivan ja meno yhtä vauhdikasta kuin rock and rollissa. Paikoitellen laulajattaren ääni raikaa riemukkaan villisti ja artisti heittäytyy musikaalimaisen rockhurmion vietäväksi. Yhdessä hetkessä May tyyntyy valittelemaan miesten petollisuutta kähisevän ilkikurisesti tai laulamaan puhtaan kauniisti rakkaussuruistaan. May hallitsee äänellä keimailun kuin vanhakin konkari.

Mayn kappaleet ovat muutenkin viimeisen päälle tyyliteltyjä: kontrabasso ja trumpetti tuovat lisäeloa sähkökitaran, basson ja rumpujen tähdittämiin ralleihin. Sovitukset ovat monipuolisia ja napakoita, kuten rockabillyssa kuuluukin. Suurempia sanomia ei kappaleista kannata etsiä, mutta taidolla ja tarmolla soitettu viihdemusiikki antaa potkua ja väriä päivään.

Kukapa ei bossa novasta pitäisi

Kukapa ei bossa novasta pitäisi. Se on rytmiltään leikkisää ja vaihtelevaa. Afroamerikkalaiset rytmit tuovat musiikkiin etelän lämpöä ja pehmeyttä ja akustinen kitara ja piano melodisuutta. Bossa novassa yhdistyvät brasilialainen värikkyys ja raukea harmonisuus tyylikkäällä tavalla.

Saksofonisti Stan Getz tajusi 1960-luvun alussa bossa novan mahdollisuudet ja levytti Astrud ja João Gilberton kanssa uuden version bossa novan isänä pidetyn brasilialaisen Antônio Carlos Jobimin Garota de Ipanemasta. Kappaleesta tuli välittömästi hitti ja levy-yhtiöt ympäri maailmaa patistelivat tähtensä tavoittelemaan samaa letkeyttä. Laulajat aina Frank Sinatrasta alkaen levyttivät omat The Girl From Ipanema -tulkintansa ja menestys oli valtava.

Kuten usein tuppaa käymään, bossa nova -villitys hiipui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Jäljelle jäi kuitenkin lukemattomia hienoja sävellyksiä ja Funkata-blogin toinen soittolista onkin omistettu kokonaan bossa novalle, uudelle ja vanhalle. Vaikka erilaiset bossa nova -viritelmät pulpahtavat säännöllisesti esille (Amy Winehouse laulamassa The Girl From Ipanemaa, The Black Eyed Peas samplaamassa Mas Que Nadaa), kukaan ei vedä vertoja oikeille rytmipioneereille, kuten pianisti Sérgio Mendesille ja laulaja-säveltäjä Antônio Carlos Jobimille. Heidän kappaleissaan kuuluu todellinen Brasilia.

Soittolistan voi kuunnella Spotifysta.

Kukapa ei bossa novasta pitäisi -soittolista, 14 kappaletta

Stan Getz & João Gilberto: The Girl From Ipanema
Baden Powell: Coisa N°1
Sergio Mendes & Brasil '66: Mais Que Nada
MPB-4: Cravo E Canela
Luciana Souza: Here It Is
Nara Leão: Telefone
Celso Fonseca: A Origem Da Felidade
Elis Regina: Verão Vermelho
Lucio Alves: Nós E O Mar
Quarteto Em Cy: Tudo Que Voce Podia Ser
Astrud Gilberto & Antônio Carlos Jobim Agua De Beber
Edu Lobo: Viola Fora De Moda
Marcos Valle: Samba de Verao
Elvis Presley: Bossa Nova Baby