Ei muuta ku rasvaa fledaan ja baanalle

Funkata toivottaa oikein hauskaa juhannusta!

Tylsä, pölyttynyt ja tätimäinen

Maailmanmusiikki on kamala termi. Se on yhdentekevä, tylsä, pölyttynyt ja tätimäinen. Sana on yhtä informatiivinen kuin fraasi "musiikki kuulostaa hyvältä". Maailmanmusiikkihan voi olla aivan mitä tahansa afrikkalaisen popin, suomalaisen tamburiinipaukutuksen, norjalaisen kansanmusiikin tai reggaen väliltä.

Outo päähänpinttymäni on se, että maailmanmusiikki kuulostaa sitä paremmalta, mitä kauempana se on tehty kuuntelijan kotimaasta.

Viimeisin intoiluni on Tinariwen-poppoo, joka ei ole tylsä, pölyttynyt tai tätimäinen. Vuonna 1982 perustetun yhtyeen jäsenet elävät keskisessä Saharassa. Saundit kumpuavat kuumasta ja rytmikäästä Malista ja toisaalta länsimaisesta bluesista. Musiikillinen cocktail on saanut nimen desert blues.

Yhtye kiertää nyt kesällä ympäri maailmaa promoamassa elokuussa julkaistavaa Tassili-levyä. Levyltä löytyvä "Tenere Taqhim Tossam" -kappale vakuuttaa maailmanmusiikkiskeptikon aivan alkumetreillä. Rämpyttäviä kielisoittimia tai eksoottista perussykettä ei voi vastustaa. Musiikkivideo ei huononna vaikutelmaa: Patrick Votanin tekemä musiikkivideo esittelee kiertolaiselämää, värikkäitä pukuja ja pölyisiä maisemia kuin BBC:n matkailuohjelma konsanaan.

Gay Singles

Hunx and his Punx on veikeä kalifornialainen bändi, joka soittaa energistä purkkapoppia ja pehmopunkkia nupit kaakossa. Bändi on jonkinlainen kieroutunut versio 90-luvun Spicy Girlsista tai 60-luvun popviritelmistä. Yhtye julkaisi viime vuonna uransa ensimmäisen kokopitkän albumin,"Gay Singles" -levyn, jota heterotkin voivat kuunnella täysillä. Kannen leopardikalsareiden ja karvaisten säärien ei kannata antaa hämätä.

Shown varastaa "Gay Singles" -levyllä ja musiikkivideoilla laulaja Seth Bogart, joka iskee silmää jokaiselle kuuntelijalle. Bogart laulaa ilkikurisesti söpöistä pojista ja rakkauden huumasta naukuvalla, varmasti mieleenpainuvalla äänellä.

Tänä keväänä orkesteri julkaisi "Too Young to Be in Love" -levyn. Jos meno on yhtä villi kuin "Gay Singles" -albumilla, Hunx and his Punx pelastaa satoja tuhoon tuomittuja kotibileitä ja laittaa ihmiset tanssimaan jopa ruuhkabussissa!

Vaihtoehto volvolippiksille

Minua autot eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ehkä syynä on se, että kaupunkilaisena olen tottunut liikkumaan julkisilla koko ikäni. Kartan muovisia autolehtiä ja huoltoasemia yhtä paljon kuin tekopirteää Tartu mikkiin -ohjelmaa.

Kimmo Taskinen onnistui kuitenkin kiinnittämään huomioni autoihin. Tämän valokuvaajan otoksia nähdään lauantain Hesarin autosivuilla ja Journalisti-lehden numerossa 9/2011. Kuvissa eläimet grillaavat makkaraa ja kuninkaat samoilevat pelloilla. Pääosassa on silti auto.

Taskisen kuvissa auto ei ole vain eloton metallihäkkyrä vaan paikka, jonka luona tapahtuu ja jonka ympärille ihmiset kerääntyvät. Taskinen ei ota autoilua turhan ryppyotsaisesti. Hän ei tyydy helppoon ratkaisuun vaan kuvaa autoja vaikeimman kautta. Ideoita miehellä onneksi riittää. Hän on tehnyt luontokirjoja ja sarjakuvia ja toimii Hesarin valokuvaajana. Parhaillaan hän kokoaa autokuvia yksien kansien väliin ja tekee valokuvakirjaa valkoselkätikasta.

Taskisen kuvat näyttävät hetkessä räpsityiltä tilannekuvilta. Kuvat eivät ole kuitenkaan syntyneet kevyesti parissa sekunnissa. Taskisen kertoman mukaan hän on lavastanut kuvia päiväkausia. Hän on kutonut auton ympärille tarinan, etsinyt kuvauspaikan, ihmiset ja rekvisiitan.

Maailmassa on tarpeeksi harmaita katalogikuvastoja ja volvolippiksiä. Miksei autokuva siis saisi olla hauska ja ulottua fantasian puolelle?


Katso Taskisen autokuvia täältä.

Autotallimeininkiä

Paahteinen kesä pääsi yllättämään minut yhtä hyvin kuin teksasilainen Fungi Girls.

Fungi Girlsin kappaleissa on vastustamatonta rock-groovea. Yhtye koostuu kolmesta juuri ja juuri täysi-ikäisestä pojasta. Nuoresta iästä huolimatta yhtye on parin viime vuoden aikana levyttänyt läjän singlejä hämmästyttävällä tahdilla ja tarmolla. Fungi Girls julkaisee heinäkuun aikana ensimmäisen pitkäsoittonsa, yksitoistaraitaisen "Some Easy Magic" -levyn. Parin singlen perusteella albumi on täynnä rentoa ja juurevaa rock-jammailua. Musiikki on ottanut vaikutteita raikkaasta surffi-rockista ja -popista, mikä piristää kuin jääpalakone piknikillä. Kesähitin aineksia omaavan "Velvet Daysin" voi ladata ilmaiseksi Bandcamp-palvelusta.

Ihan kakaroita

Flunssatoipilaana ollessani päätin urheilla: tartuin neljän kilon käsipainoon, ABBA-kirjaan. Kahlasin urheasti sivuja lävitse, mutta luovutin kun törmäsin kuudennen kerran kökköön ”Elvis Presley soitteli näkymättömiä kieliä nuoren Björnin mielessä” –fraasiin (ehkä se kuulostaa paremmalta ruotsiksi). Päätin heittää hyvästit ajatukselle, että musiikkikirjan pitää olla yleissivistävä tai opettavainen. Musiikkikirjan pitää viihdyttää ja olla hyvin kirjoitettu, mikä on vaikea yhtälö – yllättävän harvat musiikkialalla ovat hyviä kirjoittajia.

Musiikilliset elämäkerrat ovat olleet minulle aina ongelma. Kohtuuton vaatimukseni on, että hyvän musiikkielämäkerran pystyy lukemaan pitkästymättä, vaikka ei tietäisi musiikista mitään. Vaarana on tällöin, että kirja vain kuvaa muusikkojen viina- ja huumeröpöttelyjä tai sortuu keittiöpsykologiaan analysoimalla viidensadan sivun verran laulajan isäsuhdetta. Tuollaisen lukeminen on pidemmän päälle yhtä tylsää kuin ABBAn tuottajien hiusvärien tai Jimi Henrixin sähkökitaroiden merkkien ulkoa opettelu.

En ollut aiemmin kuunnellut Patti Smithin musiikkia, mutta se ei haitannut omaelämäkerrallista”Ihan kakaroita” (Just Kids, suomentanut Antti Nylen, WSOY 2010) lukemista. Parikymppinen Patti Smith yrittää epätoivoisesti päästä omilleen ja hivuttautua New Yorkin taidepiireihin 60-70-lukujen taitteessa. Kiinnostuksen kohteet rönsyilevät runoudesta valokuvaukseen ja maalaukseen. Patti Smith löytää Robert Mapplethorpen, josta tulee hänelle taitelijakollega, ystävä ja rakastettu. Heidän suhteensa on häilyvä.

Patti Smith kertoo tapahtumista sympaattisesti, vaikka ne ovat karuja. Rahat ovat lopussa, insipiraatio hukassa, Robert on ymmällään seksuaalisuudestaan, taidepiirit hylkäävät. Kuitenkin pari selviää aina joten kuten seuraavaan päivään.

Kirja antaa 70-luvun New Yorkista romanttisen kuvan. Pari törmää kaduilla moniin aloitteleviin muusikoihin ja hippiajan taaksensa jättäneisiin kuuluisuuksiin.

Ystävysten tiet alkavat erota pikkuhiljaa, kun kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Patti löytää runouden avulla musiikin ja Robert keskittyy provosoivaan valokuvataiteeseen ja installaatioihin. Patti Smith muuttaa pois New Yorkista uuden miehen kanssa, avioituu ja perustaa perheen. Robert kuoli HIViin vuonna 1989.



Kirja ei ole tarkoitettu koko uraa kattavaksi historiikiksi, vaan pikemminkin nuoruusvuosien elämää ja ystävyyttä kuvaavaksi romaaniksi. Patti Smith ei ole katkera, vaan kertoo asioista suoraan, mutta kauniisti. Kirjaa on höystetty ystävysten valokuvilla ja joillakin maalauksilla.

Vuosien aikana Patti Smithista on kasvanut omalaatuinen laulaja-lauluntekijä. Sen todistaa jo vahva kuusiminuuttinen versiointi Nirvanan “Smells Like Teen Spirit” –kappaleesta. Patti Smith onnistuu muuttamaan rockvingutuksen upeaksi laulelmaksi.

Parhaimmillaan hyvä musiikkikirja innoittaa musiikin kuunteluun eikä toisin päin.

Tutkimus: Keski-ikäisten naisten päiväunien kohde pitää bluesista

Näyttelijä Hugh Lauriella on tapana ujuttaa rooleihinsa musiikkikohtauksia.
P.G Wodehousen hauskoihin kirjoihin perustuvassa "Kyllä Jeeves hoitaa" -sarjassa Laurie esittää 30-luvulla elävää tyhjäntoimittajaa, joka elelee sukulaistensa rahoilla. Kuhnuri-Wooster soittelee pianoa aikansa ratoksi ja harjoittelee huonoin tuloksin pasuunan soittoa. Omalaatuinen ja sarkastinen lääkäri House viettää taas yksinäisiä iltoja viskilasin ja pianon äärellä.

Tänä vuonna Hugh Laurie on päässyt soittamaan musiikkia ilman kahlitsevaa roolihahmoa. Hän on nauhoittanut levyllisen vanhoja bluesklassikkoja. "Let Them Talk" -levy julkaistiin Warnerin kustantamana toukokuun 11. päivä. Kappaleet on lainattu isoilta nimiltä, kuten Memphis Slimilta, Ray Charlesilta ja Blind Blakelta. Laurie laulaa ja soittaa pianoa, muusta pitää huolen taitava yhtye, jonka jäsenet ovat aiemmin soittaneet muun muassa Solomon Burken ja John Legendin leivissä.

Meno on peruskompiltaan verkkainen, kuten oikeaan bluesiin kuuluu (ehkä siksi en olekaan valtava amerikkalaisen juurimusiikin ystävä), mutta onneksi albumilta löytyy sellaisia teräviä rämpytyksiä kuin Lead Bellyn "You Don't Know My Mind" ja Robert Johnstonin "They're Red Hot". Levyllä vierailee nimekäs Walesin tiikeri, sir-tittelin saanut Tom Jones.

Viidentoista kappaleen lisäksi fyysiselle levylle on lisätty kolme bonusraitaa. Yhden niistä, "Guess I'm A Fool" -biisin voi ladata ilmaiseksi sähköpostiosoitetta vastaan oheisen lootan avulla.