Ihan kakaroita

Flunssatoipilaana ollessani päätin urheilla: tartuin neljän kilon käsipainoon, ABBA-kirjaan. Kahlasin urheasti sivuja lävitse, mutta luovutin kun törmäsin kuudennen kerran kökköön ”Elvis Presley soitteli näkymättömiä kieliä nuoren Björnin mielessä” –fraasiin (ehkä se kuulostaa paremmalta ruotsiksi). Päätin heittää hyvästit ajatukselle, että musiikkikirjan pitää olla yleissivistävä tai opettavainen. Musiikkikirjan pitää viihdyttää ja olla hyvin kirjoitettu, mikä on vaikea yhtälö – yllättävän harvat musiikkialalla ovat hyviä kirjoittajia.

Musiikilliset elämäkerrat ovat olleet minulle aina ongelma. Kohtuuton vaatimukseni on, että hyvän musiikkielämäkerran pystyy lukemaan pitkästymättä, vaikka ei tietäisi musiikista mitään. Vaarana on tällöin, että kirja vain kuvaa muusikkojen viina- ja huumeröpöttelyjä tai sortuu keittiöpsykologiaan analysoimalla viidensadan sivun verran laulajan isäsuhdetta. Tuollaisen lukeminen on pidemmän päälle yhtä tylsää kuin ABBAn tuottajien hiusvärien tai Jimi Henrixin sähkökitaroiden merkkien ulkoa opettelu.

En ollut aiemmin kuunnellut Patti Smithin musiikkia, mutta se ei haitannut omaelämäkerrallista”Ihan kakaroita” (Just Kids, suomentanut Antti Nylen, WSOY 2010) lukemista. Parikymppinen Patti Smith yrittää epätoivoisesti päästä omilleen ja hivuttautua New Yorkin taidepiireihin 60-70-lukujen taitteessa. Kiinnostuksen kohteet rönsyilevät runoudesta valokuvaukseen ja maalaukseen. Patti Smith löytää Robert Mapplethorpen, josta tulee hänelle taitelijakollega, ystävä ja rakastettu. Heidän suhteensa on häilyvä.

Patti Smith kertoo tapahtumista sympaattisesti, vaikka ne ovat karuja. Rahat ovat lopussa, insipiraatio hukassa, Robert on ymmällään seksuaalisuudestaan, taidepiirit hylkäävät. Kuitenkin pari selviää aina joten kuten seuraavaan päivään.

Kirja antaa 70-luvun New Yorkista romanttisen kuvan. Pari törmää kaduilla moniin aloitteleviin muusikoihin ja hippiajan taaksensa jättäneisiin kuuluisuuksiin.

Ystävysten tiet alkavat erota pikkuhiljaa, kun kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Patti löytää runouden avulla musiikin ja Robert keskittyy provosoivaan valokuvataiteeseen ja installaatioihin. Patti Smith muuttaa pois New Yorkista uuden miehen kanssa, avioituu ja perustaa perheen. Robert kuoli HIViin vuonna 1989.



Kirja ei ole tarkoitettu koko uraa kattavaksi historiikiksi, vaan pikemminkin nuoruusvuosien elämää ja ystävyyttä kuvaavaksi romaaniksi. Patti Smith ei ole katkera, vaan kertoo asioista suoraan, mutta kauniisti. Kirjaa on höystetty ystävysten valokuvilla ja joillakin maalauksilla.

Vuosien aikana Patti Smithista on kasvanut omalaatuinen laulaja-lauluntekijä. Sen todistaa jo vahva kuusiminuuttinen versiointi Nirvanan “Smells Like Teen Spirit” –kappaleesta. Patti Smith onnistuu muuttamaan rockvingutuksen upeaksi laulelmaksi.

Parhaimmillaan hyvä musiikkikirja innoittaa musiikin kuunteluun eikä toisin päin.

Virolaisista ovenrivoista

Vaikka Turku edustaa Suomea kulttuuripääkaupunkina, kannattaa silti katsoa rapakon taakse. Tallinnassa on tarjolla paljon kiinnostavia (ja edullisia) kulttuuritapahtumia.

Vierailin Tallinnassa marraskuussa. Kaupungin yksi kiinnostavimmista nähtävyyksistä on nykytaiteen museo Kumu. Sinne on helppo rämisytellä värikkäällä ratikalla. Kumu jo rakennuksena on näkemisen arvoinen: outo ja varmasti vihreästä puistoalueesta hyvin erottuva metallikumpu. Kumusta löytyy vaihtelevia näyttelyitä taiteen eri saroilta ja Kumua voikin verrata Helsingin Kiasmaan.

Kumussa oli näytillä vaikuttava Väliseesti foto -näyttely. Valokuvanäyttelyn punainen lanka oli esitellä ulkovirolaisten, vähemmän tunnettujen valokuvaajien otoksia vuosikymmenien ajoilta. Kuvat sivusivat paitsi Viron historiaa, myös kiteyttivät muuta maailmanmenoa: Berliinin muurien murtumista, Amerikkalaista unelmaa virolaisen muuttajan näkökulmasta ja Neuvostoliiton aikaista elämää.



Museon kaupasta näyttelyn valokuvista koostetun kirjan lisäksi mukaan tarttui yksi ehkä turhimmista mutta samalla mielenkiintoisimmista kirjoista, mitä olen nähnyt. "Ava – Open" (Ene Kull, Risto Paju) on täynnä valokuvia ovista ja ovenrivoista. Vaikka Suomessa kukoistaa tylsien ja harmaiden ovenripojen ylivalta, Virossa asia on toisin. On värikkäitä, puisia, koristeellisia, pelkistettyjä, kuluneita ja leikkisiä ovenripoja. Kirjan löydettyäni olen alkanut katsella ovia aivan uusin silmin – mitä kaikkea ovenripa kertookaan ihmisestä tai talosta! Lintujen tai muiden eläimien bongaus on suosittu ja perinteinen ajanviete. Nykyään urbaanit ihmiset bongailevat rekisterikilpiä ja lentokoneita, joten miksei ovenripojakin voisi metsästää?

Eivät ne elämää suuremmat levyt

Lehtien mainospalstojen uusi valloittaja on Robert Dimeryn kirja “1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään”. Kirjan nimi kertookin kaiken. Niin kuin arvata saattaa, 1001:n levyn joukosta löytyvät The Beatlesit, The Who ja muut populaarikulttuurin kivijalat. Kirjan on suomentanut ja toimittanut maineikas rockin tuntija Jake Nyman, joka on itsekin kasaillut albumilistauskirjoja.

Minua ärsyttävät tälläiset kirjat. Miksi itsestäänselviä klassikkoyhtyeitä pitää listailla ja samalla varmistaa, että yhtyeiden jo valmiiksi puhkikulutetut nimet alkavat ärsyttää vielä enemmän?

Nyt Beatleseiden kuuntelemisestakin tehdään pakkopullaa. Pakollinen paha, joka on suoritettava, kun kuivakkaat musiikkilistaukset niin kehottavat.

Minä lukisin paljon mielummin levyistä, jotka eivät ole vielä suuren yleisön klassikkoja. Sitä paitsi ei hyvän levytyksen tarvitse olla elämää suurempi. Soullaulaja Sharon Jonesin ja taustaorkesteri The Dap–Kingsin “100 Days, 100 Nights”-levytys (2007) kuulostaa mahtavalta. Laulajan ääni on juuri sopivan kermainen, funkkitara rämpyttää, torvet soivat ja taustalaulajat naukuvat taustalla. Silti “100 Days, 100 Nights” oletettavasti unohtuu seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä, ehkä jo kymmenen tai kahden. Ja se on aivan okei. Ei hyvän levyn tarvitse päästä legendaarisimpien albumien top 100 -listaukseen. Sharon Jones kuulostaa mainiolta nyt, ja se riittää minulle.

Muillekin kuin musiikkisnobeille: Cool Runnings 1980–1985

Vuonna 2008 sain viimeistään hylätä ajatuksen, että reggaekulttuuri olisi yksipuolista.

Kun tasan kolmekymmentä vuotta sitten Suomen reggaeskenet olivat melkein olemattomat, asianharrastajat Tero Kaski ja Pekka Vuorinen pistivät pystyyn vapaaehtoisvoimin Cool Runningsin, suomenkielisen reggaelehden. Lehti tarjosi alan levyarvosteluita, uutisia, jamaikalaisten artistien haastatteluja ja ylipäätänsä juttuja reggaekulttuurista. Lehdestä välittyi kirjoittajien reggaeinnostus.

Vuonna 2009 Cool Runningsin neljätoista ensimmäistä numeroa ja pari ekstrajuttua koottiin hienoksi kirjaksi. Kirjaa varten vanhat lehdet digitoitiin, mutta alkuperäinen taitto ja grafiikka säilytettiin. Melkein viisisataasivuinen kirja on jo taitoltaan hieno. Kiinnostavat valokuvat (osittain värikuvat) ja matkakertomukset kuohuvalta Jamaikalta ja pääkaupungista Kingstonista kiinnostavat muitakin kuin todellisia asianharrastajia.

Kirja on tarkoitettu enemmänkin selailuun, mutta sen jaksaa kahlata läpi myös reggaeseen vähemän perehtynyt.Tietoa kuitenkin kertyi kirjaa lukiessa ja sieltä poiminkin pari kiinnostavaa artistia kuuntelulistalleni. Suosittelen.

Cool Runnings 1980–1985
Reggaeta pintaa syvemmältä
Toim. Petri Aarnio ja Pekka Vuorinen
Fi-reggae, 2008

31 biisiä

Mitä löytöjä voikaan saada vajaalla kahdella eurolla! Nick Hornbyn kirjoittama musiikkia käsittelevä ”31 biisiä” (2004, suomentanut Heikki Karjalainen, WSOY) löytyi alennuslaarin pohjalta hintaan 1,90 €.

Hornby kirjoittaa teoksessaan kappaleista, jotka kaikki ovat omalla tavallaan tehneet häneen vaikutuksen ja analysoi samalla popmusiikkia terävästi. Nuo 31 biisiä ovat sidoksissa hänen elämäänsä kaikki hieman eri tavoin.

Nick Hornby poimii kirjaansa niin vanhempaa rockkia soittavan Teenage Fanclubin kuin 2000-luvun tunnelmallista elektronista musiikkia (vierastan ambient-termiä) soittavan Röyksoppin sekä The Patti Smith Groupin unohtamatta Bruce Springsteenia ja legenda Bob Dylania.

Kirjan luettuani aloin miettiä minun 31 biisiäni-listaa. Listalle pääsisi rapkokoonpano Fort Minor "Where´d you go" – biisillään, jonka nauhoitin muutama vuosi sitten radiosta kasetille ja sen seurauksena ostin levyn. Listalle tulisi tietysti myös Depeche Mode ja ainakin maailman parhaimman folkbiisin omistava Tracy Chapman ja funkpioneeri James Brown. Ehkä myös hollantilaisen Le len pophulluttelu "Skinny Jeans"-biisi, jonka olen ostanut Hollannissa ollessani. Kai jokaisella on Ne Kappaleet, jotka ovat ylitse muiden? Olisi kiva kuulla pääsisikö yksikään minun valitsemani biisi toisten listoille.

Nick Hornby kirjoittaa perusteellista tekstiä, mutta se kaipaisi editointia. Koomista sillä kirja on naurettavan lyhyt: 150 sivua ja siitäkin iso osa kuvia.