Congratulations

Tämä on Funkata-blogin 206. teksti, ja päivämääräkin on merkittävä. Kirjoitin nimittäin blogin ensimmäisen tekstin 3. joulukuuta vuonna 2009. Kirjoitus oli nimeltään "Blogin nimen keksiminen tuotti törkeän päänsäryn". Siinä pähkäiltiin musiikkisivustolle sopivaa nimeä ja päädyttiin kummallista aasinsiltaa pitkin ylistämään soulin kummisetää eli James Brownia.

Tuon tekstin julkaisemisesta tulee tänään kuluneeksi tasan neljä vuotta. Vaikka blogin sisältö on muuttunut ja kehittynyt sitten alkuaikojen, levysoittimessani raikaavat edelleen samat James Brownin levyt kuin aloittaessani bloggaamisen.

Kiitos siis sekä alusta asti mukana olleille lukijoille että uusillekin tuttavuuksille näistä vuosista! Kommentteja otan aina mielelläni vastaan, ja niitä saisi olla enemmänkin. Pidempiä musiikkivinkkauksia tai muuta asiaa voi myös edelleen lähettää blogin omaan sähköpostiosoitteeseen. Muistutan vielä, että blogin kuulumisia pystyy helposti seuraamaan tykkäämällä Funkata-blogista Facebookissa.

Cliff Richard esittää juhlapäivän tunnussävelen!

Of Course I'm Lying

Pienemmät lainaavat isommilta

Viime kerralla levykaupasta palattuani olin suhteellisen tietämätön ostamani levyn sisällöstä. Ja syy on yksinkertainen. 60-luvulla Perun undergroundpiireissä riehuneesta Los York'sista löytyy hyvin vähän tietoa espanjaa osaamattomalle.

Kun "68"-LP pyöri levylautasella, huoneen täytti jumalaton ja räkäinen melu. Itse tekemisen meininki, rokkia tuhdilla funk-otteella. Laulaja Pablo Lunan mielipuolisessa espanjankielisessä rääkynässä ("Hey baby" -huudahduksia ei lasketa englanniksi), Pacho Aguilarin hillitömän svengaavassa rumpujen paukuttelussa, Jesus Vilchezin tärykalvoja repivässä basson näppäilyssä ja Walter Pazin ja Roman Palaciosin armottomassa kitaran rämpytyksessä oli jotain epäilyttävän tuttua.



Pienemmät lainaavat isommilta. La Alegria de tu Amor on selvä versiointi Eric Claptonin ja Creamin Sunshine of Your Love -klassikosta. Mutta Abrazame Baby olikin vaikeampi pala. Monen kuuntelukerran jälkeen löysin yhtäläisyyden The Rolling Stonesin Mercy Mercyn ja Abrazame Babyn väliltä. Löydätkö sinä?

Tunnelma ruuhkabussissa on kuin sulatejuustolla kassissa

Työpöytäni alimmasta laatikosta, heti Eppu Normaali -palapelin ja parin pölypunkin takaa löytyi tutun näköinen c-kasetti. Mahtipommi. Yli 47 minuuttia täyttä tavaraa. Mukana kahdeksan eri esittäjää.

Kun kasetti alkoi humista ja Luuviulu ja Läskibasso Orkesteri säristä, mielen valtasi nostalginen olo. Tälläistä musiikkia kuuntelin uhmaiässä. Vaikka nyt uhmaiän ylitettyäni kasetin kuuntelun piti olla hauska vitsi, kuuntelinkin syksyn aikana kasetin melkein puhki ja sanoituksetkin palautuivat hetkessä mieleen.

Kasetilta välittyy suomalaiselle musiikille tyypillinen haikeus ja toisaalta rokin aito riemu. Outolempi-orkesteri kuulostaa yhtä rajulta kuin 90-luvun indierock-yhtyeet, Antero Raimo & Ovet vastaavat humppapuolesta. Luuviulu ja Läskibasso Orkesteri tuo mieleen sirkus Caliban venäläisen, tupakkaa polttavan pellen, nelivärisen teltan ja jeesusteipillä korjatut monokauittimet.

Antero Raimon & Ovien "Mustikanpoiminta" avaa kaupunkilaiselle marjastamisen hienouksia vahvalla iskelmäotteella. Voi vain miettiä onko tarpeellista muistuttaa päiväkoti-ikäisille, että hölmöön, kaljoittelun jälkeiseen olotilaan auttaa mustikkapiirakka.

"On mustikanpoiminta
mukavaa toimintaa
voi ajatella useita asioita
kerrankin huolella"

Risto Järvenpään "Oulun kielen sanakirjaa" kuunnellessa taas oppii, että linja-auto on onnikka ja sateenvarjo sontikka ja että rotuaari on keskellä Oulua. Tujakampaa tavaraa soittaa Ismo Alangon haamubändiltä kuulostava Outolempi-orkesteri. "Sirkus kotona" kuvaa osuvasti boheemielämää: "Tuuletuskanavaan ulvoo joku kuuluisuus ja pihalla näytellään jakso sarjasta Hill Street Blues." Äijämeiningin huipentuma on terävä sähkökitarasoolo.

Ote on muutenkin miehinen. Luuviulu ja Läskibasso Orkesteri varoittaa veitikkamaisesti pusuista, "tyttöjen välineistä". Viihdyttävä poppoo erottuu kasetin muista tähdistä laajalla repertuaarillaan. "Luuviulu ja Läskibasso" on huikea villin lännen -iloittelu, "Kannattaako olla siisti?" räväkkä saksofoni-jammailu ja "Ruuhkatuutti" ottaa kantaa globaaliin aiheeseen, kiireiseen elämänmenoon. Kasetin ainoat flopit ovat lattean kuuloinen "Sirkuskoira Benjamin" ja Traktori-Aapon yhden hitin ihme "Traktori-Aapo". Vaikka olenkin eri mieltä siitä, riittääkö onneen makkaranpala tai letut ja vadelmahillo, on kasetti täynnä nokkelia sanoituksia ja erinomaisia popbiisejä.

Googlauksella selviää, että vantaalaisista opettajista koostuva humppayhtye Antero Raimo & Ovet julkaisi vuonna 2009 kolmen levyn kokoelman "Mustikanpoiminta" ja on elämänsä vireessä.

Nyt pitää vain toivoa, että kasetin muutkin kappaleet digitoidaan jälkipolville kuultavaksi. Muuten vantaalaisen Gee! records oy:n "Mahtipommi" hautautuu ipanapojen ja hevisauruksien alle.

Twist Again

Tarkoituksenani oli kirjoittaa jo heinäkuun puolella, kuinka ihanaa on palata kotiin mökiltä, kun Helsingissä odottaa kalifornialaisen Bodies of Waterin uusin levy. Pahaksi onneksi Amerikasta tuleva levylähetys jumiutui kahden mantereen välille, ja levy rantautui Helsinkiin puolentoista kuukauden odottelun jälkeen.

Heinä- ja elokuun aikana ehdin soitella levykauppaan parikin kertaa. ”Ai, sä oot se Bodies of Water –tyyppi, yritä kestää vielä pari päivää”, levykauppias totesi kyllästyneenä.

Mutta odottaminen kannatti. Bodies of Waterin kolmas albumi vakuuttaa jo ensimmäisen kappaleen aikana.

Bodies of Waterin pään muodostaa sympaattinen aviopari Meredith ja David Metcalf. Pariskunta tasapainottaa kappaleita hienosti. Meredith Metcalfin heleä ääni ja David Metcalfin tumma laulanta sopivat yksiin – vetovoimaa riittää. Tämän todistaa jo parin yhdessä laulama popralli Mary, Don't You Weep. Yhtyeen tähdeksi nousee kuitenkin ehdottomasti Meredith. Hän laulaa levyn parhaimmat kappaleet, höyhenenkevyen Tripletsin (joka loppuu aivan liian aikaisin) ja samettisen vetävän ja sielukkaan Open Rhythms’n. Jo näiden vetojen takia Twist Again on kuuntelemisen arvoinen.

Metcalfit ovat olleet hereillä musiikintunneilla. Bodies of Water ottaa mallia 60-luvun musiikista, folkista ja vanhasta rockista. Yhtye tuo uusvanhoja tuulia indierockin saralle.

Komeat torvet, haikeat viulut ja sielukkaat sähkökitarat takaavat, ettei meno vesity 36 minuutin aikana. Omaa visiota riittää. Levyltä löytyy kauniita popkappaleita, toisaalta rutkasti svengiä ja vauhtia kuin vanhoista musikaaleista konsanaan.

Näin sen pitäisi mennä jokaisen levyn kohdalla.

Kuuntele Twist Again kokonaisuudessaan Bodies of Waterin nettisivuilta ja lue vanha kirjoitukseni yhtyeestä.

Ihan kakaroita

Flunssatoipilaana ollessani päätin urheilla: tartuin neljän kilon käsipainoon, ABBA-kirjaan. Kahlasin urheasti sivuja lävitse, mutta luovutin kun törmäsin kuudennen kerran kökköön ”Elvis Presley soitteli näkymättömiä kieliä nuoren Björnin mielessä” –fraasiin (ehkä se kuulostaa paremmalta ruotsiksi). Päätin heittää hyvästit ajatukselle, että musiikkikirjan pitää olla yleissivistävä tai opettavainen. Musiikkikirjan pitää viihdyttää ja olla hyvin kirjoitettu, mikä on vaikea yhtälö – yllättävän harvat musiikkialalla ovat hyviä kirjoittajia.

Musiikilliset elämäkerrat ovat olleet minulle aina ongelma. Kohtuuton vaatimukseni on, että hyvän musiikkielämäkerran pystyy lukemaan pitkästymättä, vaikka ei tietäisi musiikista mitään. Vaarana on tällöin, että kirja vain kuvaa muusikkojen viina- ja huumeröpöttelyjä tai sortuu keittiöpsykologiaan analysoimalla viidensadan sivun verran laulajan isäsuhdetta. Tuollaisen lukeminen on pidemmän päälle yhtä tylsää kuin ABBAn tuottajien hiusvärien tai Jimi Henrixin sähkökitaroiden merkkien ulkoa opettelu.

En ollut aiemmin kuunnellut Patti Smithin musiikkia, mutta se ei haitannut omaelämäkerrallista”Ihan kakaroita” (Just Kids, suomentanut Antti Nylen, WSOY 2010) lukemista. Parikymppinen Patti Smith yrittää epätoivoisesti päästä omilleen ja hivuttautua New Yorkin taidepiireihin 60-70-lukujen taitteessa. Kiinnostuksen kohteet rönsyilevät runoudesta valokuvaukseen ja maalaukseen. Patti Smith löytää Robert Mapplethorpen, josta tulee hänelle taitelijakollega, ystävä ja rakastettu. Heidän suhteensa on häilyvä.

Patti Smith kertoo tapahtumista sympaattisesti, vaikka ne ovat karuja. Rahat ovat lopussa, insipiraatio hukassa, Robert on ymmällään seksuaalisuudestaan, taidepiirit hylkäävät. Kuitenkin pari selviää aina joten kuten seuraavaan päivään.

Kirja antaa 70-luvun New Yorkista romanttisen kuvan. Pari törmää kaduilla moniin aloitteleviin muusikoihin ja hippiajan taaksensa jättäneisiin kuuluisuuksiin.

Ystävysten tiet alkavat erota pikkuhiljaa, kun kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Patti löytää runouden avulla musiikin ja Robert keskittyy provosoivaan valokuvataiteeseen ja installaatioihin. Patti Smith muuttaa pois New Yorkista uuden miehen kanssa, avioituu ja perustaa perheen. Robert kuoli HIViin vuonna 1989.



Kirja ei ole tarkoitettu koko uraa kattavaksi historiikiksi, vaan pikemminkin nuoruusvuosien elämää ja ystävyyttä kuvaavaksi romaaniksi. Patti Smith ei ole katkera, vaan kertoo asioista suoraan, mutta kauniisti. Kirjaa on höystetty ystävysten valokuvilla ja joillakin maalauksilla.

Vuosien aikana Patti Smithista on kasvanut omalaatuinen laulaja-lauluntekijä. Sen todistaa jo vahva kuusiminuuttinen versiointi Nirvanan “Smells Like Teen Spirit” –kappaleesta. Patti Smith onnistuu muuttamaan rockvingutuksen upeaksi laulelmaksi.

Parhaimmillaan hyvä musiikkikirja innoittaa musiikin kuunteluun eikä toisin päin.

Unikeko

Suosikkielokuvateatterini on ehdottomasti Kansallisen audivisuaalisen arkiston pitämä Orion. Se sijaitsee keskellä kaupunkia, mutta on paljon miellyttävämpi kuin Tennispalatsi, ja mikä tärkeintä, paljon pienempi. Liput ovat huomattavasti halvempia, ja koululaisbudjetille se on hyvä. Orion keskittyy näyttämään vaihtoehto-elokuvia ja klassikoita, joita ei näe Finnkinon saleissa. Orion ei ole kaupallinen yritys, joten elokuvien edessä ei ole puuduttavia mainoksia. Orion on siis kaikin puolin upea keksintö!

Tänä kesänä Orionin yksi pääteemoista on Woody Allenin elokuvat. Parin kuukauden aikana elokuvateatterissa nähdään miehen kuuluisimmat filmit. Vuonna 1935 syntynyt Allen aloitti viihdeuransa nuorena. Koululaisena hän kauppasi vitsejänsä koomikoille ja kolumnisteille. Woody Allen ajautui ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Lisäksi Allen esiintyi monissa elokuvissaan itse pääroolissa.

Tämä ohjaaja on ennen muuta tuottelias. Vuodesta 1969 asti hän on tehnyt elokuvia kovaa vauhtia ja tekee vieläkin. Tarinat ovat sympaattisia, hauskoja ja surullisia. Allen käyttää musiikkia taitavasti elokuvissansa hyväkseen. Esimerkiksi "Unikeko" alkaa komeasti vanhalla jazzilla. Allen soittaa itse klarinettia ja on kiihkeä jazz-harrastaja.

Orion näyttää ensi tiistaina vuonna 1973 valmistuneen "Unikeon"(Sleeper). Se on äärettömän hauska scifi-parodia miehestä, joka herää tulevaisuudessa foliopaperiin käärittynä. Allen näyttelee itse pöllämystynyttä päähenkilöä Milesia, joka hoopoilee tulevaisuudessa virkavalta perässänsä. Elokuvassa Yhdysvalloista on tullut valvontayhteiskunta, jossa tavallisen ihmisen pitää miettiä kahteen kertaan mitä päästää suustansa. Yhteiskunta on jakautunut kahteen kastiin: niihin, jotka raatavat ja niihin jotka kahdeksan tuntia päivässä laiskottelevat.Varakkaat ihmiset ovat turtuneet laiskuuteen ja työnteosta on tullut heidän mielessään tabu. Robotit hoitavat epämiellyttävät työt.

Elokuvan maailma on viimeisen päälle hiottu. Katsoja voi vain ihmetellä, miten kaikki tulevaisuuden koneet ja talot on saatu tehtyä.

"Unikeko" Orionissa tiistaina 24.5. 19.00 ja perjantaina 27.5. 21.00.

Jam Session

Lahjojen antaminen on aina kivaa. Mutta kun pitää ostaa lahja omalle isälle, lahjan valitseminen vaatii huolellista paneutumista.

Lahjan ideointi alkoi hyvissä ajoin ennen isäni syntymäpäivää. Lahjan pitäisi olla sellainen, joka ei pölyty komerossa, vaan joka tulee käyttöön heti ja joka kestää aikaa. Ja kaiken lisäksi tyylikäs ja hauska. Lyhyen miettimisen jälkeen keksin: ostan jazz-vinyylin.

Viikonloppuna lähdin metsästämään tyylikästä levyä. Minua hävettää myöntää, mutta jazz-tietämykseni on hävyttömän huono. Siksi marssin yhteen Helsingin parhaimmista levykaupoista ja aiheutin pienen paniikki- ja turhautumiskohtauksen myyjälle sanomalla hänelle: "Myy minulle jazz-levy."
Myyjä alkoi pienen miettimisen jälkeen innoissaan etsiä sopivia ehdokkaita. Huolellisen vinyylilaarien pläräämisen ja levyjen kuuntelemisen jälkeen se löytyi: Jam Session #4!

Clef-levy-yhtiö kutsui studioon jazzin kärkinimiä soittelemaan. Kappaleet improvisoitiin aivan lennossa ja nauhoitettiin ilman suunnitteluja. Vinyylin takakannen mustavalkoisessa kuvassa Count Basie soittaa pianoa rennosti aluspaidassaan.

Levy on upea. Se koostuu kahdesta, noin viidentoista minuutin irroittelusta, yksi kiekon kummallakin puolella. Erityisesti pidän "Oh, Lady Be Good" -kappaleen pitkästä versioinnista. Siinä Count Basie pääsee oikeuksiinsa ja torvisektio soittaa täysillä. Lempihetkeni tulee kappaleen loppupuolella. Puhallinsoittimet saavat aikaan illuusion auton tööttäävistä torvista. Se kuulostaa aivan loppufanfaarilta. Sitten kappale loppuukin. Aivan liian aikaisin, sehän vastoi alkoi!

Nimekkäitä soittajia Jam Session #4 -levyllä on paljon: Wardell Gray ja Stan Getz soittavat tenorisaksofonia ja Harry Edison vastaa trumpetista. Levytyksen tuottaja Norman Granz on kirjoittanut kiinnostavan infotekstin, jossa hän ylistää kaikkia soittajia (tietysti) parhaansa mukaan. Monta riviä ylistystä saa oikeutetusti Count Basie, joka kuulemma pysyy ilmiömäisesti rytmissä ja kiihdyttää ylämäessä!

Syntymäpäivälahja onnistuu silloin, kun lahjan saaja pitää siitä. Isäni vaikutti olevan tyytyväinen levyyn, mutta minä puolestani olin siitä aivan innoissani!Kuuntelin levyn isäni vinyylisoittimella ja minua alkoi harmittaa: miksi annoin näin hyvän levyn lahjaksi, enkä pitänyt itse! Ainakin levyllä on nyt yksi innostunut kuuntelija.

Nostan hattua Pinetop Perkinsille

Joskus tulee pakottava tarve kuunnella vanhan koulukunnan rouheaa bluesia. Loistava ja ajankohtainen levy tähän tarkoitukseen on nyt edesmenneen Pinetop Perkinsin ja Willie "Big Eyes" Smithin "Joined At The Hip".

Amerikkalainen Perkins oli yksi bluesin suurimmista nimistä! Mies julkaisi pitkän uransa aikana parikymmentä levyä, heitti säännöllisesti keikkoja ja toimi lukemattomien muusikoiden esikuvana. Viimeisen levynsä "Joined At The Hip" hän levytti Willie Smithin kanssa. Levy poiki helmikuussa Grammy-palkinnon. Perkins on vanhin muusikko, joka on saanut klassisen pystin itsellensä.

Mies keikkaili vielä 97-vuotiaanakin! Perkinsin piti tulla jopa Suomeen Rauma Blues -festivaaleille heinäkuussa. Pinetop Perkins kuoli kodissaan Teksasissa 21.3. sydänkohtaukseen.

Timantit ovat ikuisia ja muut korniudet

Sub näyttää vanhoja James Bond -elokuvia joka lauantai. Viime lauantaina nähtiin "Timantit ovat ikuisia" (Diamonds Are Forever) vuodelta 1971. Koska Bond-leffojen juonissa ei ole minkäänlaista järkeä, en ala juonesta kertomaan mitään. Vaikka elokuva on kökkö, tunnuskappale on mahtava. Shirley Basseyn klassikoksi muodostuneesta kappaleesta löytyy paljon uusia versioita. Vaikka en Kanye Westiä kovasti arvosta, räppäri on käyttänyt hienosti vanhaa kappaletta samplena. "Diamonds From Sierra Leonea" varten on kuvattu myös vaikuttava musiikkivideo: se on toisenlainen vaihtoehto bling-blingille ja uima-allasbileille. Löytyy videosta sentään tyylikkäitä autoja!



Tänään Sub näyttää "Timantit ovat ikusia" -elokuvan jälkeen kuvatun "Elä ja anna toisten kuolla" (Live And Let Die) vuodelta 1973. Bondina näyttelee pilke silmäkulmassa Roger Moore. Mahtipontisen tunnuskappaleen on kirjoittanut Paul ja Linda McCartney. "Elä ja anna toisten kuolla" on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva! Jos ei muuten, niin ainakin on hauskaa naureskella kornille juonelle, jossa hyvät ovat komeita ja kauniita ja pahat rumia.



"Elä ja anna toisten kuolla" Subilla tänään 21.00.

Levyhyllyn luurangot: Sister Sledge

Pari vuotta sitten metsästin epätoivoisesti Sister Sledge -yhtyeen levyä. En enää muista miksi, olin kai bongannut discotytöt radiosta. Lähdin etsimään Sister Sledgen mitä tahansa levyä pääkaupunkiseudun levykaupoista. Eräässä levykaupassa minulle tokaistiin vihaisena, että "ei me mitään heviä täällä myydä". Myöhemmin myyjä tuli hieman nolona pahoittelemaan erehdystään.

Jahti jatkui. Sister Sledgen alkuperäisiä levyjä ei löytynyt mistään, eikä kokoelmiakaan. Pari levykauppaa tsekattuani alkoi jo kyllästyttää. Yhdessä levykaupassa kuitenkin tärppäsi: myyjä tarjosi, että voisi tilata kokoelman Amerikasta asti. Niinpä sain lopulta Sister Sledgen kokoelmalevyn käsiini (tiedän että tosi musiikkisnobi ei osta kokoelmia). Albumilta löytyi tyttöjen suurimmat hitit, kuten "We Are Family" (joka kuulostaa itse asiassa aika järkyttävältä), "All American Girls ja "Frankie".

Amerikkalainen Sister Sledge eli kultakauttaan discobuumin aikoihin 70- ja 80-luvuilla. Debbie, Joni, Kim ja Kathy saivat huomiota mediassa, kuten R&B Top 10 -listalla. Nykyään nelikkoa ei enää kuulla missään, jos katu-uskottavuuden puutteesta kärsiviä radiokanavia ei lasketa.

Hiihtolomalla Sister Sledge muistui mieleeni ja kaivoin levyhyllystä esille yhtyeen kokoelmalevyn. Sister Sledge on omalla tavallaan riemukas yhtye. Se on viaton verrattuna 2000-luvun bändeihin ja musiikki ei kikkaile liikoja. Ja kuka muistaa "Lost In Music" -kappaleen? Sitä on coveroitu lukemattomasti, kappaletta on käytetty mainoksissa ja televisiossa ja netti on täynnä kappaleesta tehtyjä uusia toinen toistaan kiinnostavampia versioita.

Vierailin vähän aikaa sitten levykaupassa, joka myi minulle kokoelmalevyn. Omistaja muisti minut kahden vuoden takaa! Olin ensimmäinen asiakas kymmeneen vuoteen joka kyseli Sister Sledgen perään. Sister Sledge tanssittaa vieläkin.

Cha Cha Cha Bay

Helmikuussa kannattaa kuunnella lämpöistä rytmimusiikkia. Golden Afrique –kokoelma on tarkoitukseen oiva vaihtoehto. Network-levy-yhtiö on koonnut tuhdin, kaksi levyä sisältävän, melkein kolmetuntisen musiikkipaketin, joka miellyttää korvan lisäksi myös silmää.

Golden Afrique osa 1 esittelee laajan kattauksen musiikkia 70- ja 80-luvuilta Länsi-Afrikasta. Malista, Gambiasta, Senegalista ja Guineasta tuleva musiikki on rikasta, vaikka maat elävät köyhyydessä.

Musiikissa kuuluvat samban ja cha cha chan rytmit ja riemu, toisaalta myös sielukas rytmimusiikki ja svengaava jazz. Tässä kokoelma minun makuuni!

Kattava infovihko esittelee äänenlähteet, kuten Super Mama Djombon, Idy Diopin ja Guelewar Band of Banjulin englanniksi, saksaksi ja ranskaksi.

Tätä levyä ei löydy Anttilasta, vaan niistä perinteisistä levykaupoista! Network-lafka on afrikkalaisen popmusiikkia esittelevän kokoelmasarjan lisäksi julkaissut Desert Blues –kokoelman, joka esittelee musiikkia Saharan ja Sahelin tienoilta. Tämän maailmanmusiikkia julkaisevan yhtiön mielenkiintoisiin levytyksiin kannattaa siis tutustua!

Lue pieni juttuni Golden Afriquen toisesta osasta ja Afrikka-saundista täältä.

Idy Diop: Yaye Boye

Bob Dylan lavan takana ja edessä

Yle Teema teki monelle tylsistyneelle lomalaiselle palveluksen, kun näytti Älä katso taaksesi –dokumenttielokuvan (Don’t Look Back) keskiviikkoiltana. D.A. Pennebakerin mustavalkoinen elokuva kertoo Bob Dylanin Lontoon-kiertueesta vuodelta 1965.

Kun sadat teinitytöt kiljuvat keikkapaikan luona, Dylan istuu back stagella ja tappaa aikaa. Dokumentti kuvaa kiertue-elämää arkisesti ja paikoitellen jopa karusti. Kuvaajat ovat tallentaneet monta lavan takana tapahtuvaa soittohetkeä kuin vaivihkaa. Dylan hämmästelee suosiotaan ja ihmettelee median antamaa kuvaa itsestään. Hän purkaa turhautumistaan suunsoitossa Times-lehden toimittajalle ja vitsailee ja mollaa muusikkoystäviensä kanssa folk-kilpailijaansa Donovania. Hän myös soittaa takahuoneessa kitaraa, selvittää kuka hänen sekalaisestaan seurueestaan heitti kaljatuopin hotellin ikkunasta kadulle ja polttaa tietysti tupakkaa.

Dokumentti on taltioinut kiirehtimättä Dylanin keikkarumbaa. Elokuva löytää uusia näkökulmia lavan takaisiin arkisiin tapahtumiin. Don’t Look Back avaa Dylanin musiikkia asiaan perehtyneille ja perehtymättömille aivan uudella tavalla.

Puolestapuhuja kitarasoolojen tarpeellisuudelle

Kuusen alta löytyi miellyttävä paketti, nimittäin yksi maailman parhaimmista livealbumeista! Levy meni jo aattona tehosoittoon ja siitä asti albumi on viihtynyt stereoissa joka päivä, jopa uuden vuoden aaton iltana.

Neil Youngin & Crazy Horsen livetaltiointi Fillmoresta vuodelta 1970 on upeaa kuultavaa. Levy on ajalta ennen nuupahtanutta Harvest-albumia, jota minun mielestäni turhaan pidetään Youngin tuotannon kulmakivenä. Suhteellisen nuori Neil Young ja villit Crazy Horsen pojat irroittelevat täysillä. Tällä livelevyllä kuuluu soittajien riemu (joka ei minusta kuulu Harvest-albumilla). Viiden minuutin kitarasoolot ovat fantastisia! Kuulostaa aivan siltä, että kitarat leikittelevät kuulijan kanssa, niin helposti ja kevyesti ne soivat. Jos joku on ajatellut, että riffisooloilut ovat rockissa tylsiä ja turhia, hän saa heittää väitteen roskakoriin tämän levyn kuullessaan.

Suomen The Blues Brothers

Aki Kaurismäen Calamari Union on elokuva, joka pitää katsoa kaksi kertaa elämässään. Ensimmäinen kerta menee ihmettelyyn ja toinen kerta itse elokuvan katseluun.

Calamari Union kertoo viidestätoista Frankista ja yhdestä Pekasta jotka haluavat epätoivoisesti pois Kalliosta tarunhohtoiseen Eiraan.Elokuva on oikea selvitymistarina suuren maailman tyyliin. Se näyttää Helsingin vaarallisena suurkaupunkina, jossa poltetaan tupakkaa ja juodaan jäävettä.

Musiikki on isossa osassa elokuvassa. Vanhat bluesklassikot Billie Holidaysta alkaen soivat mustavalkoisen filmin taustalla. Calamari Unionissa kuullaan muun muassa Ben E. Kingin upea ”Stand by Me”, joka löytyy lukemattomien elokuvien ääniraidoilta.
Näyttelijäkaarti koostuu myös kotimaisista huippumuusikoista: Frankkien rooleissa nähdään niin Pate Mustajärvi kuin Martti Syrjäkin. Ruudulla vilahtaa myös Tuomari Nurmio taksikuskin roolissa.

Calamari Unionissa ei turhia puhella, vaan repliikit ovat huolella hiottuja. Elokuva on kuvattu ja leikattu tyylikkäästi. Mustavalkoisuus korostaa upeasti varjoja ja pahaenteistä tunnelmaa.

Kun nyt odotellaan länsimetroa, kannattaisi ihmisten katsoa Calamari Union. Elokuvasta nimittäin selviää, kuinka elintärkeä metro saattaa olla.

Tarinoita alamaailmasta

Vuonna 1949 syntynyt Tom Waits tunnetaan paitsi näyttelijänä myös omalaatuisena muusikkona. Löysin erään levykaupan alennusmyynnistä tämän yhdysvaltalaisen miehen ”Rain Dogs” –albumin. Se on levytetty vuonna 1985 ja julkaistiin klassisella Island Records –levymerkillä, nykyisellä Island Mastersilla.

Tom Waitsin käheä raakunta on edukseen ”Rain Dogsin” rosoisessa tunnelmassa. Albumi on täynnä kilinää ja kolinaa, rytmi syntyy melkein kuin kattilankansia paukuttelemalla. Waits tarinoi likaisesta alamaailmasta hienosti samalla kun sähkökitara ulvoo taustalla. Waits on ottanut vaikutteita albumillensa ainakin bluesista ja rockista. Mahtava levy kaikin tavoin.

Ei ole siis ollenkaan huono yhdistelmä viettää iltaa synkkien dekkareitten ja särmikkään Tom Waitsin seurassa.

Mahna Mahna

En voi sanoa, että kulttimaineesta nautiskeleva The Muppet Show merkitsisi minulle jotain. Olen siihen liian nuori. Parin sattuman kautta ajauduin kuitenkin katsomaan videoklippiä netistä. Kaksiminuuttinen video kiteyttää hienosti yhteen sen, mistä hyvässä popkappaleessa on kysymys.

Kertosäkeen pitää olla juuri sopivan ärsyttävä ja tarttuva. Sellainen, jota voi hyräillä vaikkapa bussimatkalla. Yleensä yksinkertainen on parasta. Kappaleen esittäjän kannattaa olla karismaattinen korisija (tässä tapauksessa kähisevä käsinukke). Historiakin osoittaa, että kähisijät ovat pärjänneet albumilistoilla hyvin. Artistin brändäys on myös tärkeää: tyylikäs lavaesiintyminen taustalaulajineen ja isoine aurinkolaseineen vahvistaa rokkari-imagoa.

Yksinkertaisesti videolta löytyvät kaikki tarvittavat elementit mainioon poprenkutukseen. Eihän videota voi edes inhota, vaikka kuinka yrittäisi!

Eivät ne elämää suuremmat levyt

Lehtien mainospalstojen uusi valloittaja on Robert Dimeryn kirja “1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään”. Kirjan nimi kertookin kaiken. Niin kuin arvata saattaa, 1001:n levyn joukosta löytyvät The Beatlesit, The Who ja muut populaarikulttuurin kivijalat. Kirjan on suomentanut ja toimittanut maineikas rockin tuntija Jake Nyman, joka on itsekin kasaillut albumilistauskirjoja.

Minua ärsyttävät tälläiset kirjat. Miksi itsestäänselviä klassikkoyhtyeitä pitää listailla ja samalla varmistaa, että yhtyeiden jo valmiiksi puhkikulutetut nimet alkavat ärsyttää vielä enemmän?

Nyt Beatleseiden kuuntelemisestakin tehdään pakkopullaa. Pakollinen paha, joka on suoritettava, kun kuivakkaat musiikkilistaukset niin kehottavat.

Minä lukisin paljon mielummin levyistä, jotka eivät ole vielä suuren yleisön klassikkoja. Sitä paitsi ei hyvän levytyksen tarvitse olla elämää suurempi. Soullaulaja Sharon Jonesin ja taustaorkesteri The Dap–Kingsin “100 Days, 100 Nights”-levytys (2007) kuulostaa mahtavalta. Laulajan ääni on juuri sopivan kermainen, funkkitara rämpyttää, torvet soivat ja taustalaulajat naukuvat taustalla. Silti “100 Days, 100 Nights” oletettavasti unohtuu seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä, ehkä jo kymmenen tai kahden. Ja se on aivan okei. Ei hyvän levyn tarvitse päästä legendaarisimpien albumien top 100 -listaukseen. Sharon Jones kuulostaa mainiolta nyt, ja se riittää minulle.

Always Look On The Bright Side of Life

Maailman hauskin televisiosarja on ehdottomasti Monty Pythonin lentävä sirkus. Vuonna 1969 alkaneen sarjan tunnuspiirteet ovat yhteen nivoutuvat sketsit ja Terry Gilliamin oudot animaatiot. Minusta sarjan parhaimpiin sketseihin lukeutuvat upea vierailu hassun kävelyn ministeriössä ja parturin toiveammatista kertova Lumberjack-laulu.

Sarjan jaksomäärä jäi reilusti alle viidenkymmenen, mutta näyttelijät Graham Chapman, John Cleese, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Terry Gilliam saavuttivat sillä suurta suosiota. Myöhemmin muun muassa John Cleese on näytellyt loistavassa Pitkänjussin Majatalossa, joka pyörii paraikaa televisiossa uusintakierroksella ja Michael Palin on tehtaillut kiinnostavia matkailusarjoja BBC:lle.

Monty Python -ryhmä on kuvannut myös uskomattoman hauskoja elokuvia. Elämän tarkoitus -elokuvassa tutkiskellaan ihmisen elinkaarta ronskin ja absurdin huumorin voimin. Puolitoistatuntisen elokuvan aikana ehditään pilkata niin uskontoja kuin Britannian armeijaakin.

Paras Python-leffa on ehdottomasti Brianin elämä. Komedia ivailee ihmisten suhtautumiselle uskontoon hauskasti ja oivaltavasti. Elokuva ei sorru kuitenkaan jumalanpilkkaan, mutta vuonna 1979 elokuvan valmistuttua Brianin elämä laitettiin pannaan yhdessä Yhdysvaltain osavaltiossa “rienaavan sisällön” takia. Elokuva herätti paljon kohua, kuten koko Monty Python -sarjakin.

Brianin elämässä Brian-nimistä miestä aletaan luulla messiaaksi, josta hänelle tulee kasapäin ongelmia. Elokuva loppuu hienoon musiikkikohtaukseen, kun ristille tuomitut miehet laulavat vihellellen “Always Look On The Bright Side of Life”-kappaleen. Vaikka Brianille käy hieman huonosti, kukapa ei viimeisten tuntiensa aikana haluaisi laulaa? Positiivista elämänfilosofiaa parhaimmilaan.

Monty Python -dokumentti Yle Teemalla tänään yhdeksältä.

Leonard Cohen @ Helsinki 10.8.

Leonard Cohen on hyvä esimerkki siitä, ettei ikä ole esteenä musiikille. Kohta ihailtavat 76 täyttävä Cohen heitti hienon intiimiltä vaikuttavan konsertin täydellä Hartwall-areenalla eilen tiistai-iltana.

Konsertti oli ytimekäs, josta voi antaa vain plussaa. Ei turhia liian pitkiä sooloja, ei kappaleiden tahallista venyttämistä, ei liian pitkiä puheita. Alussa Cohen lupasi antaa kaikkensa, enkä yhtään epäile, ettei niin olisi käynyt. Kuusihenkinen bändi ja kolme laulajaa tekivät samoin.

Konsertissa oli väliaika, mutta ei järin pitkä. Leonard Cohen aloitti konsertin väliajan jälkeen ytimekkäästi ja ihmisiä virtasikin vielä silloin paikoilleen. Täytyy vain ihmetellä, miten Cohen saattoikin olla niin ketterä ikäisekseen, vaikka konsertti oli melko pitkä.

Cohen lauloi vielä vaikuttuneelle suomalaisyleisölle yhdeksän ylimääräistä kappaletta. Silloin ihmisiä alkoi kokoontua paikoiltaan lavan eteen, aivan kuin kunnianosoituksena hyvälle musiikille. Rauhallisesti ja hiljaa.

Konsertti oli tyylikäs ja hillitty ja yleisö käyttäytyi sen mukaisesti. Muusikot nauttivat musiikista yhtä paljon kuin yleisökin ja sen huomasi.