Kuvia Helsingistä 1969 - 1979

Tämä juttu ei liity millään tavalla musiikkiin. Olen törmännyt tänä syksynä moniin aivan mahtaviin valokuvanäyttelyihin, joista en vain voi olla kirjoittamatta. Eeva Ristan ja Simo Ristan Helsinki-aiheinen valokuvanäyttely ansaitsee palstatilaa, myös helsinkiläisessä musiikkiblogissa.

Eeva ja Simo Rista kuvasivat 70-luvulla aktiivisesti Helsinkiä. Valokuvia kertyi kymmeniä tuhansia ja tänä syksynä mustavalkovalokuvista on valittu parisataa näyttelyä varten. Asfalttia ja auringonkukkia –näyttelyn kuvat kertovat paitsi vanhasta Helsingistä, myös sen ajan ihmisistä sympaattisesti ja hienosti. Kuvat ovat laadukkaita jo teknisesti ja niistä on tehty hienoja vedoksia Hakasalmen huvilaan.

Eeva Ristalla ja Simo Ristalla on ennen kaikkea mainio suhde lapsiin. He ovat tallentaneet lasten leikkejä filmille aidosti ja konstailemattomasti. Kuvat eivät ole teennäisiä, eivätkä lavastettuja, mikä tekeekin niistä niin upeita.

Valokuvista näkyy myös, miten Helsinki on muuttunut vuosien varrella. Suosikkikuvassani vanha pariskunta juo kahvia torikahvilassa muoviset läpinäkyvät sadetakit päällänsä. Juuri tälläiset aivan tavalliset asiat on ikuistettu kuviin hyvin.

Ristat ovat konkarivalokuvaajia. Heidän valokuviansa on aiemmin ollut esillä Stadin taivaan alla –nettinäyttelyssä. Eeva Rista on ollut myös kokoamassa Albumit auki –nettipalvelua, johon on arkistoitu aivan tavallisten ihmisten ottamia Helsinki-aiheisia valokuvia eri vuosikymmeniltä. Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely löytyy myös netistä. Sivussa on yli yhdeksäntuhatta valokuvaa, joita voi selata hakusanojen avulla.

Näyttely panee toivomaan, että myös 2000-luvulta löytyisi innokkaita ja taitavia valokuvaajia, jotka osaisivat ja hoksaisivat kuvata aivan tavallisia asioita Helsingistä. Vaikka kuvilla ei välttämättä olisi painoarvoa vielä tänä päivänä, kahdenkymmenen vuoden päästä asia voi olla toinen.

Näyttely Hakasalmen huvilassa, eduskuntataloa vastapäätä 27.2.2011 asti.

Delorean kerää sympatiapisteitä

Delorean - "Real Love" from Arts & Crafts México on Vimeo.

On se nyt kumma, että nykyään yhtyeitä brändätään eläimien avulla! Ehkä tarkoituksena on nostaa keskentekoisten nettibändien sympatiapisteitä, mutta minua tämä ilmiö karmii. Nimittäin: eläimet eivät ole hyvän musiikin tae, vaikka lemmikkejä kuinka rakastaisi.

Delorean on yhtye, joka kerjää sympatiaa kivoilla koirilla. Kappale on tarkoitettu uima-allasbileiden taustamusiikiksi. Yhtye on Ben Chappelin ja Aaron Brownin projekti. Kokoonpano on jo julkaissut Real Love -nimisen levynkin.

Kun kohta koira- ja kissa-aiheisista musiikkivideoista tulee ylitarjontaa, pitää luovien ohjaajien keksiä jokin muu eläin poseeraamaan. Lampaatkin ovat jo vessapaperimainoksissa, ja kameli poseeraa Wilcon uusimman albumin kannessa, joten jäljelle jää täplikäs lehmä! Rauhallinen, fiksu ja tyylikäs eläin kaikin puolin.

Tarinoita alamaailmasta

Vuonna 1949 syntynyt Tom Waits tunnetaan paitsi näyttelijänä myös omalaatuisena muusikkona. Löysin erään levykaupan alennusmyynnistä tämän yhdysvaltalaisen miehen ”Rain Dogs” –albumin. Se on levytetty vuonna 1985 ja julkaistiin klassisella Island Records –levymerkillä, nykyisellä Island Mastersilla.

Tom Waitsin käheä raakunta on edukseen ”Rain Dogsin” rosoisessa tunnelmassa. Albumi on täynnä kilinää ja kolinaa, rytmi syntyy melkein kuin kattilankansia paukuttelemalla. Waits tarinoi likaisesta alamaailmasta hienosti samalla kun sähkökitara ulvoo taustalla. Waits on ottanut vaikutteita albumillensa ainakin bluesista ja rockista. Mahtava levy kaikin tavoin.

Ei ole siis ollenkaan huono yhdistelmä viettää iltaa synkkien dekkareitten ja särmikkään Tom Waitsin seurassa.

Mahna Mahna

En voi sanoa, että kulttimaineesta nautiskeleva The Muppet Show merkitsisi minulle jotain. Olen siihen liian nuori. Parin sattuman kautta ajauduin kuitenkin katsomaan videoklippiä netistä. Kaksiminuuttinen video kiteyttää hienosti yhteen sen, mistä hyvässä popkappaleessa on kysymys.

Kertosäkeen pitää olla juuri sopivan ärsyttävä ja tarttuva. Sellainen, jota voi hyräillä vaikkapa bussimatkalla. Yleensä yksinkertainen on parasta. Kappaleen esittäjän kannattaa olla karismaattinen korisija (tässä tapauksessa kähisevä käsinukke). Historiakin osoittaa, että kähisijät ovat pärjänneet albumilistoilla hyvin. Artistin brändäys on myös tärkeää: tyylikäs lavaesiintyminen taustalaulajineen ja isoine aurinkolaseineen vahvistaa rokkari-imagoa.

Yksinkertaisesti videolta löytyvät kaikki tarvittavat elementit mainioon poprenkutukseen. Eihän videota voi edes inhota, vaikka kuinka yrittäisi!

Onneksi on Flight of The Conchords!

Viikonloppu meni liian nopeasti. Ehdin kuitenkin katsoa mainion Flight of The Conchords –komediasarjan kuusituntisen ensimmäisen tuotantokauden lävitse.

Flight of The Conchords on uusiseelantilainen folkduo, joka koostuu kahdesta ystävästä ja kämppiksestä, Bretistä ja Jemainesta. Duo yrittää lopullista läpimurtoaan New Yorkissa. Siinä heitä avustaa sympaattinen manageri Murray ja yhtyeen yksi ja ainoa fanaattinen fani Melin. Bändi yrittää elää aitoa rokkarielämää: käydä trendibileissä, heittää keikkoja ja juoda olutta, mutta yritykset epäonnistuvat pahasti. Rahastakin on hieman pulaa, joten toinen miehistä aloittaa uraputken kyltinpitäjänä.

25 minuutin jaksojen hauskinta ja hillittömintä antia ovat ilmeettömien kaverusten oudosti rytmittyneet keskustelut ja musiikkiparodiat, jotka voittavat jopa räävittömän Ponille kyytiä-sarjan (Smack The Pony) musiikkivideosvengailut.

Sarja ei aliarvioi katsojaa ja siitä Flight of The Conchords ansaitsee kymmenen pistettä. Seuraavaksi aion hankkia toisen tuotantokauden käsiini. Jään mielenkiinnolla odottamaan jaksaako toinen tuotantokausi naurattaa yhtä paljon kuin ensimmäinen.

Hyvää hissimusiikkia!

Hissimusiikki on jo käsitteenä outo. Tarkoittaako se yhdentekevää musiikkia, jonka tarkoitus on sulautua seinään ja herättää mahdollisimman vähän ajatuksia ja tunteita?

Norjalaisen elektronisen duon Röyksoppin musiikkia on kuvailtu hissimusiikiksi. Jos kuulisin Melody A.M. –albumin Finnairin koneessa kiitoradalla tai kaupan kassalla ostovimmaa lisäämässä, ahdistuisin. Melody A.M. vaatii nimittäin perusteellista kuuntelua. Musiikki on dramaattista ja se toimisi hyvin elokuvien ääniraidoilla.

Röyksoppin musiikki luokitellaan usein ambientiksi, millä ainakin minun korvissani on negatiivinen kaiku, muttei yhtyeen ymmärtäminen vaadi pilvenpössyttelyä.

Levyä on haukuttu tylsäksi, mutta se on kaikkea muuta. Esimerkiksi maaginen “Poor Leno” on vauhdikas sumuisen rytmin ja taustalla etäisesti soivan discokitaran takia. Pahaenteisen taianomaiset ja rauhallisesti kehittyvät äänimaailmat, varjoiset ja jopa painostavat rytmit ja melodiat ovat järistyttävää kuunneltavaa.

Parhaimmillaan levy toimisi liikkuvan kuvan yhteydessä. Ehkä joku toinenkin on ajatellut samalla tavalla, koska Finnkinon tunnusmusiikki kuulostaa aivan “So Easyn” kilkuttelulta.

Röyksoppin "Senior" ilmestyi tänä syksynä.

Guns Don't Kill People: Lazers Do

Jos seuraa vähänkin tanssimusiikkiskeneä, ei voi välttyä Major Lazerilta. Major Lazer esiintyi yliarvosteluilla Flow-festareilla Suvilahdessa viime kesänä. Huipputuottaja Diplon ja Switchin lanseeraama projekti yhdistelee nopeatempoista dancehallia ja elektronista kovabassoista dubsteppiä hämmästyttävän energisesti.

”Guns Don't Kill People: Lazers Do” –albumi koostuu erilaisista vierailijoista. Levyn ässäkortti on puhdas häröily ja tarttuvat rytmit. Albumin kansi on karikatyylineen provosoiva ja siitä selviää sekin, että Major Lazer panostaa visuaalisuuteen. Major Lazer on kuvitteellinen sarjakuvahahmo, joka pelastaa maailmaa ja tanssii ankarasti.

Bongasin keväällä jo yhtyeen loistavan “Can’t Stop Now” –kappaleen, joka kuulostaa perinteisemmältä reggaelta kuin albumin muut kappaleet. Vaikka albumilta löytyy floppejakin, joissa luotetaan enemmän hämmentämiseen ja laservaloilla leikkimiseen kuin itse säveleen ja rytmiin, mahtuu levylle silti tarttuvaa musiikkia.

En vieläkään täysin uskalla myöntää itselleni, että pidän tästä yhtyeestä. Musiikki on rajua, paikoitellen ärsyttävää, sekavaa, hämmentävää ja myötähäpeää tuottavaa. Major Lazer on jo niin överiksi vedettyä, että siitä jopa pitää. Major Lazerilla on hetkensä.

En halua edes kuvitella minkälainen meininki on Major Lazerin keikoilla. Suosittelen, ettei albumia kannata ottaa liian vakavasti. Siten pääsee helpommalla.