Vuoden 2011 artistit, joista en halua kuulla enää yhtään mitään

Ennen Funkata-blogin perinteistä vuoden parhaimpien levyjen listausta on hyvä miettiä vuoden 2011 musiikillisen ahdistuksen aiheuttaneita artisteja. Siis niitä tyyppejä, joiden levyistä sanotaan, että ne aukenevat hitaasti ja vaativat aikaa ja joille olet antanut aikaa, mutta ne saavat sinut vain ärsyyntymään ja miettimään, mikä muissa on vikana kun kuuntelevat tälläistä ja sen jälkeen mikä itsessään on vikana kun yrittää kuunnella tällaista ja aivan lopuksi heittämään levyllä sorsia ja sen jälkeen harmittelemaan, että sorsat saivat itselleen niin kalliin levyn, helvetti.

Bon Iver

Yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Justin Vernon eli Bon Iver on synnyttänyt ”meidän blogilla on isompi kuin teidän” –ilmiön. Bloggaajat kilpailevat siitä, kuka keksii osuvimman ja suurimman vertauksen miekkosen toiselle levylle. Emotionaalisuus, herkkyys ja Rakkaus (isolla ärrällä) ovat olleet suosittuja termejä Iverista puhuttaessa. Olipa joku jopa keksinyt kutsua levyä onnen anthemiksi, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Minulle Bon Iverista tulee mieleen piipittävä hiiri, joka piiloutuu massiivisten sovitusten taakse. Mutta mikä minä olen arvostelemaan, sillä Bon Iver tekee aikuisten musiikkia, kuten eräs radiotoimittaja aamulähetyksessään ylpeänä kertoi.

James Blake

Listasta ei sovi unohtaa James Blakea, visionääriä, joka nauhoitti kotistudiossaan levyllisen futuristista mölinää Garagebandilla (tosin iPhone olisi ollut muodikkaampi)! Sitä kutsutaan kai dubstepiksi ja sana kuulostaa minusta oikein hienolta. Varsinkin jos käyttää vielä sanoja kokeellinen ja sielukas ja laittaa ne pötköön ”kokeellista ja sielukasta dubsteppia” (tähän pystyvät vain verbaalisesti lahjakkaat ja itseään ilmaisevat nuoret), niin itsekin vakuuttuu siitä, että James Blake on oikein sielukas ja kokeellinen ja freesi.

Jos dubsteppia tekevä mies saa aikaan trendin, että miehet heiluttelevat päätään sinisessä valossa ja laittavat siitä kuvia nettiin, voidaan jo puhua artistista.

Bon Iver vai James Blake

Suomalaisen Nuorgamin haastattelussa James Blake sanoi, että Bon Iver on maailman tärkein muusikko 2011. Musiikinkuuntelijoiden keskuudessa huomautus herätti suunnatonta levottomuutta ja synnytti jyrkkiä koulukuntia. Eikö James Blake ollutkaan se tärkein? Vai Bon Iver? Bon vai James? Vai molemmat?

Bon Iver ja James Blake

Juuri kun ihmiset olivat musertua tämän muna vai kana –kysymyksen alle, tapahtui ihme! Iver ja Blake nauhoittivat yhteiskappaleen, Fall Creek Boys Choirin. Se on emotionaalista dubsteppia, luulisin. Trenditietoiset lyyhistyivät näyttöpäätteiden ääreen itku kurkussa ja rämpyttivät tykkää-nappia ja myös Pitchfork meinasi kaatua. Ja yhtäkkiä tuhannet vauvatytöt ja -pojat saivat nimekseen Bon tai James tai parhaimmassa tapauksessa Jones.

Ja minä sain päänsäryn tuplana.

Tylsä, pölyttynyt ja tätimäinen

Maailmanmusiikki on kamala termi. Se on yhdentekevä, tylsä, pölyttynyt ja tätimäinen. Sana on yhtä informatiivinen kuin fraasi "musiikki kuulostaa hyvältä". Maailmanmusiikkihan voi olla aivan mitä tahansa afrikkalaisen popin, suomalaisen tamburiinipaukutuksen, norjalaisen kansanmusiikin tai reggaen väliltä.

Outo päähänpinttymäni on se, että maailmanmusiikki kuulostaa sitä paremmalta, mitä kauempana se on tehty kuuntelijan kotimaasta.

Viimeisin intoiluni on Tinariwen-poppoo, joka ei ole tylsä, pölyttynyt tai tätimäinen. Vuonna 1982 perustetun yhtyeen jäsenet elävät keskisessä Saharassa. Saundit kumpuavat kuumasta ja rytmikäästä Malista ja toisaalta länsimaisesta bluesista. Musiikillinen cocktail on saanut nimen desert blues.

Yhtye kiertää nyt kesällä ympäri maailmaa promoamassa elokuussa julkaistavaa Tassili-levyä. Levyltä löytyvä "Tenere Taqhim Tossam" -kappale vakuuttaa maailmanmusiikkiskeptikon aivan alkumetreillä. Rämpyttäviä kielisoittimia tai eksoottista perussykettä ei voi vastustaa. Musiikkivideo ei huononna vaikutelmaa: Patrick Votanin tekemä musiikkivideo esittelee kiertolaiselämää, värikkäitä pukuja ja pölyisiä maisemia kuin BBC:n matkailuohjelma konsanaan.

Delorean kerää sympatiapisteitä

Delorean - "Real Love" from Arts & Crafts México on Vimeo.

On se nyt kumma, että nykyään yhtyeitä brändätään eläimien avulla! Ehkä tarkoituksena on nostaa keskentekoisten nettibändien sympatiapisteitä, mutta minua tämä ilmiö karmii. Nimittäin: eläimet eivät ole hyvän musiikin tae, vaikka lemmikkejä kuinka rakastaisi.

Delorean on yhtye, joka kerjää sympatiaa kivoilla koirilla. Kappale on tarkoitettu uima-allasbileiden taustamusiikiksi. Yhtye on Ben Chappelin ja Aaron Brownin projekti. Kokoonpano on jo julkaissut Real Love -nimisen levynkin.

Kun kohta koira- ja kissa-aiheisista musiikkivideoista tulee ylitarjontaa, pitää luovien ohjaajien keksiä jokin muu eläin poseeraamaan. Lampaatkin ovat jo vessapaperimainoksissa, ja kameli poseeraa Wilcon uusimman albumin kannessa, joten jäljelle jää täplikäs lehmä! Rauhallinen, fiksu ja tyylikäs eläin kaikin puolin.

Perimmäinen kysymys

Klassinen kysymys kuuluu: mitä kaikkea voi päätellä ihmisen musiikkimausta?

Journalisti-lehti (15/2010) kertoo vastauksen. Lehden jutussa kirjoitetaan texasilaisesta psykologian apulaisprofessorista, Sam Goslingista, joka on kirjoittanut aiheesta jopa kirjan ”What your stuff says about you”. Tiukkojen tutkimusten perusteella selvisi, että esimerkiksi ihmisen makuuhuoneesta voidaan päätellä jo henkilön sukupuoli, ikä, kiinnostuksen kohteet, arvot ja tottumukset.

Sam Gosling on myös luokitellut musiikin kuuntelijat ryhmiin! Sam Gosling esimerkiksi väittää, että jazzin ja bluesin kuuntelijat ovat tunne-elämältään vakaita, he eivät harrasta urheilua ja he eivät ole varakkaita.

Indien ja rockin kuuntelijat ovat vuorostaan sosiaalisesti dominoivia ja urheilullisia ihmisiä. Coyntryn kuuntelijat taas ovat artikkelin mukaan tunnollisia, mutta eivät kovinkaan avoimia uusille kokemuksille. He ovat myös poliittisesti konservatiivisia.

Kuulostaa melko kliseiseltä. Ovatko popin kuuntelijat sitten sosiaalisia atleetikkoja, jotka kärsivät tinnituksesta?

Tykkää/Tökkää/En tykkääkään

Kun ennen muusikkoja fanitettiin ja hehkutettiin netissä, nykyään asia on päinvastoin.
Kansakunnan synnistämme, Naamakirjasta löytyy nyt kaiken muun turhuuden lisäksi uusi ilmiö: artistien vihaaminen. Ymmärrän hyvin miksi monet haluavat kertoa koko maailmalle lempiartisteistaan, mutta miksi toisin päin?

Tälläiset vihayhteisöt ovat levinneet netissä ihmeellisen nopeasti. Koomista tässä on se, että niillä alkaakin olla melkein yhtä paljon kannatusta kuin artistin fanitusyhteisöillä. Kuluneena esimerkkinä mainittakoon teinilaulaja Justin Bieber. Ja lupaan, että alan kiljua, jos joku puhuu tästä autotune-efektin ystävästä vielä lisää.

Mutta miten ihmeessä joku jaksaa tuhlata energiaansa ja aikaansa vihaamalla artistia, josta tekee samalla synonyymin kaikelle huonolle musiikille? Maailma on täynnä hyvää musiikkia! Minusta näihin vihasivustoihin littyminen kertoo vakavasta tylsyydestä ja laiskuudesta.

Toki populaarikulttuurin ivaaminen on ennen muuta ällistyttävän hauskaa (siitä mielenkiintoinen esimerkki on listahittikappaleiden musiikkivideoista parodioita tekevä Key of Awesome), mutta rajansa kaikella.

Mutta ainakin Justin Bieber on saanut Naamakirjan ansiosta paljon ilmaista julkisuutta, ja siitä varmastikin ollaan levy-yhtiössä tyytyväisiä!

Dancehall Queen

No onpa omaperäistä. Kaikkialta puskee tänä päivänä esille brändättyjä elektropopparinaisia, jotka pukeutuvat räväköihin vaatteisiin ja laulavat kovien bassojen päälle.

Tuntomerkkeihin voisi vielä lisätä sen, että näiden tuotteistettujen artistien takana on näkymättömämpiä huipputuottajia. Hyvä esimerkki on ruotsalainen Robyn, jonka studiossa häärii dubstepmies Diplo. (Robyn julkaisi jo edellisen vuosisadan puolella musiikkia, mutta hänen 90-luvun tuotoksiaan ei liiemmin muistella.)

Toinen esimerkki on syntikkapopyhtye La Roux, joka luottaa keulakuvalaulajaansa Eleanor Jacksoniin, vaikka yhtyeen musiikista enemmänkin vastaa näkymättömämpi tuottaja Ben Langmaid.

Ja näitähän riittää. Nyt vain herää kysymys, kuka on syyllinen räväköiden elektronaispopparien ylitarjontaan? Ettei vain Lady Gaga?

My boy lollipop

Sanotaan, ettei huonolle musiikille saisi antaa liikaa tilaa tai huomiota. Mutta toisaalta, huonosta musiikista kertominen toimii varoittavana esimerkkinä. Koska jotkut kappaleet iskevät vain suoraan palleaan ja aiheuttavat myötähäpeäkouristuksia ja syvää ahdistusta. Niin kuin Millien"My boy lollipop". Kuuntele jos uskallat.

Busy Relaxin'

Kolme kevään varmaa merkkiä:

1. Pystyy kuuntelemaan rentoa ja letkeää (joskin aika yhdentekevää) surffipopmuusikko Jack Johnsonia parvekkeella.

2. Kaivaa levyhyllystä Buena Vista Social Clubin kokoelman ja alkaa haaveilla Kuuban matkasta.

3. Don Johnson Big Bandin sekahedelmäsoppa, johon on sekoitettu niin hiphoppia, elektronista, kuin jazziakin, löytää vakiopaikan stereoista.

PS. Iloisia kevätfiiliksiäni synkentää Basson mediauudistus. Jos Bassolehden hinta nousee uudistuessa karmivan isoon kymmeneen euroon, jos pääkirjoitusta ennen on neljätoista sivua mainoksia ja jos lehden sisältö on yhdentekevää paperintuhlausta ja piilomainosta, uudistus ei ole selvästikään onnistunut. Ja onko sitä Bassoradion ohjelmakarttaa pakko muutella koko ajan, juuri kun on tottunut uuteen ohjelmakarttaan? En kannata uudistumista uudistumisen vuoksi, vaikka se nyt onkin muodissa.

Snobittelua

Huomasin tuossa eilen, että melkein pelottavalla kiihkolla olen tentannut kaverien ja kaiken maailman puolituttujen musiikkimakuja. Yleisin vastaus tuohon kysymykseen on ollut ”No mä kuuntelen kyllä tosi laajasti musaa!”.
Eihän tuollaisesta ympäripyöreästä vastauksesta mitään irti saa (paitsi ehkä sen, ettei tenttauksen uhri ole välttämättä hullu musafanaatikko)! No, ei siinä auta muu kuin alkaa luetella eri genrejä.
- Pidätkö popista?
- No en mä oikein.
- Rockista, metallista tai reggaesta?
- No ei oo mun makuu.
- Entäs blues, folk, soul tai elektroninen?
- Emmä kai.
- Iskelmä?
- No en tietenkään!
- No mistä sä pidät?
- No Michael Jacksonin Billie Jean on kyllä ihan hyvä...

Arrgh! Mitä tästä opin? Kuolema myy. Myönnän kyllä aivan suoraan, että Michael Jackson kuuluu legendaarisemmat artistit – listalle ja vielä aikapa kärkisijoille. Ihan syystä, onhan Jackson tehnytkin aivan törkeän hyviä biisejä. Mutta silti. Onko sitä pakko hehkuttaa kaikkialla?

Valitusta, valitusta

Valitettavasti joudun joka aamu matkustamaan bussilla. Ja valitettavasti olen aamuisin todella äreä, valmis tappamaan katseella jonkun viattoman joka uskaltaa pilata minun aamurutiinini.
”Sun takki haisee ihan kinkulta!” tyttö kiljui takanani bussissa.
”Aha.” toinen tyttö huusi takaisin fiksusti.
”Varmaan koko bussi haistaa ton!” tyttö kommentoi.
”No kun mä hengailin Jyrkin kanssa ja se haisee aina kinkulta!” toinen tyttö puolustautui kovaan ääneen.
Taas yksi hyvä syy ottaa iPod bussiin mukaan: välttyy kuulemasta outoja keskusteluja, eikä tarvitse pidätellä naurua tai laskea kymmeneen takana istuvien huutajien juttujen takia.
Mutta silti en älyä, miksi ihmeessä iPodia pitää kuunnella joka paikassa tai ainakin esittää kuuntelevansa. Kyllä, tiedän että kuulokkeet ovat kuin trendikäs asu, mutta silti: onko järkeä huudattaa aamulla haudanhiljaisessa bussissa listahittipaskaa niin, että varmasti kuskikin kuulee ja kääntää radiota vielä lujemmalle? Matkustajat kärsivät, kun joutuvat kuuntelemaan samaan aikaan Lady Gagaa ja kansanmusiikkia. Onko pakko kilpailla sillä kuka huudattaa musaa kovimmalla ja kenellä alkaa ensimmäisenä tinnittää? Jos kerta julkisilla paikoilla on niin kova melu, ettei soittimen musiikkia kuule, onko pakko edes yrittää kuunnella musaa? Eikö voisi olla vaikka ihan hiljaa?
Ja miksi ihmeessä puhutaan erikseen iPodeista ja sitten niistä mp3-soittimista?

Taisin herätä väärällä jalalla. Ehkä aamuherätyksiäni helpottaisi herätyskello, joka herättää soittamalla valitsemasi biisin. Sellaisiakin on olemassa.

Kuolonkorinaa

Cd-soittimeni on kovassa käytössä. Käytän sitä melkein joka päivä levyjä ja radiota kuunnellessa. Kyseessä ei ole mikään hieno hifilaite, aivan tavallinen cd-soitin. Se mahtuu juuri hyllylle ja sen saa helposti kuljetettua mukanansa matkoille joita ei selviä ilman musiikkia. Ja mikä tärkeintä: cd-soittimessani on bassonvahvistin!
Onhan minulla tietysti Ipodikin, mutta musiikki on tarkoitettu stereoista huudatettavaksi.
Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että cd-soittimeni on lopullisesti hajalla. Ääni pätkii, eikä pause-nappikaan enää toimi. Kun levyn laittaa koneen sisälle, kuuluu kieroutunutta ininää, moottorisahan rääkkäykseltä kuulostavaa ääntä.
Jään jännittyneenä odottamaan, kuinka kauan soitin enää toimii.