Hyvän keikan hinta

Mikä on lempiäänesi, kysyttiin eräältä DJ:ltä haastattelussa.
- Tietysti James Brownin funkkiljaisu! hän vastasi.

Tästä innostuneena kaivoin jälleen James Brownin levyt esiin ja laitoin ne soimaan. Koska vaikka musiikkimakuni vaihtelee, James Brown pysyy aina suosikeissani.

James Brown ei päästänyt ketään helpolla, vähiten itseään. Levyllä hänen yhtyeensä soittaa nopeatempoisia funkbiisejä tarkasti ja terävästi, vaikka biisien rytmit ovat niin vaikeita. Funkkitara ja basso paukuttavat rytmiä taustalla rosoisesti. Vaikka James Brown oli melkein kohtuuton bändin soittovaatimusten suhteen, hän itsekin hoitaa hommansa hienosti There it is – albumilla. Käheät funkrääkäisyt ja-laulut antavat hienosti väriä hyville biiseille.

Vannoutuneena Brown-fanina minulta löytyy myös DVD:nä livetaltiointi vanhalta keikalta. Kuinka hienosti James Brown tanssiikaan! Bändi soittaa takana hätkähdyttävän nopeasti, yleisö kirkuu, taustalaulajat laulavat.

Eräässä musadokkarissa Brownin keikoilla ja levyillä puhallinsoitinta soittanut mies paljasti, että hyvän keikan hinta oli suuri. Jos Brown kuuli, että jokin soitin lähti hiemankin myöhässä soittoon tai ei yltänyt parhaimmalle tasolle, puolet palkasta lähti heti pois. Brownilla oli myös valtava määrä salaisia merkkejä keikkoja varten. Yksi kädenliike tarkoitti kertosäkeen toistoa, toinen sooloa, kolmas biisin lopettamista. Soittajat saivatkin olla aina varuillaan, koskaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Samassa musadokkarisa myös laulaja entinen vaimo muisteli kiertue-elämää. Vaikka keikkoja tehtiinkin valtavia määriä, James Brown valmistautui aina niihin samalla tavalla. Pesi hampaansa. There it is!

Kuuntele täältä.

What´s going on

Mikä onkaan suurempi klisee, kuin laulaja, joka ammentaa musiikkinsa sielukkuuden rankasta lapsuudestaan?

Ei ehkä mikään, mutta Marvin Gayen musiikin kohdalla tuo toimii. Tähden kiireettömässä soulissa kuuluu kaipuu ja suru. Pääasia on se, etteivät hänen esityksensä ole ilmeettömiä. Se koskettaa.

Marvin Gayen äänimaailman rikkainta antia ovat monipuoliset lyömä- ja puhallinsoittimet, surumieliset orkesteritaustat ja huolella tehdyt biisit. Funkata suosittelee: ota lasillinen teetä, laita Marvin Gayen "What´s going on"-albumi soimaan ja kuuntele.

Marvin Gayen pitkäaikaisen ystävän David Ritzin kirjoittama elämäkerta tuosta legendaarisesta Motown-tähdestä on hiljattain ilmestynyt myös suomeksi.

Snobittelua

Huomasin tuossa eilen, että melkein pelottavalla kiihkolla olen tentannut kaverien ja kaiken maailman puolituttujen musiikkimakuja. Yleisin vastaus tuohon kysymykseen on ollut ”No mä kuuntelen kyllä tosi laajasti musaa!”.
Eihän tuollaisesta ympäripyöreästä vastauksesta mitään irti saa (paitsi ehkä sen, ettei tenttauksen uhri ole välttämättä hullu musafanaatikko)! No, ei siinä auta muu kuin alkaa luetella eri genrejä.
- Pidätkö popista?
- No en mä oikein.
- Rockista, metallista tai reggaesta?
- No ei oo mun makuu.
- Entäs blues, folk, soul tai elektroninen?
- Emmä kai.
- Iskelmä?
- No en tietenkään!
- No mistä sä pidät?
- No Michael Jacksonin Billie Jean on kyllä ihan hyvä...

Arrgh! Mitä tästä opin? Kuolema myy. Myönnän kyllä aivan suoraan, että Michael Jackson kuuluu legendaarisemmat artistit – listalle ja vielä aikapa kärkisijoille. Ihan syystä, onhan Jackson tehnytkin aivan törkeän hyviä biisejä. Mutta silti. Onko sitä pakko hehkuttaa kaikkialla?

Yhden hitin ihme

Virtual DJ:n seurauksena (vai ansiosta?) olen kaivanut kaikki elektroniset tanssiherkut esiin. Niitä onkin sitten huudatettu illasta toiseen.
Aivan ensimmäiseksi pakko hehkuttaa ranskalaista Justicea. Kyseessä on rehtiä elektronista renkutuspoppia soittava yhtye. Mutta mitä ihmettä, heidän Myspace-sivustollaan Justice on luokiteltu kristilliseksi musiikiksi! No hupinsa kullakin.
Justice aloitti uransa vuonna 2003 remiksaamalla toisten biisejä, uuteen käsittelyyn pääsi jopa vanha kunnon Britney Spears. Pari vuotta sitten kaksikko levytti ensimmäisen oman albuminsa.
Vaikka Justicen musiikki on pääasiassa yhdentekevää klubihöttöä, joka harvoin kolahtaa, yhtyeen biisi D.A.N.C.E teki poikkeuksen. Kappale on vain aivan järkyttävän nerokas. Kuka voisi vastustaa lapsia, jotka laulavat liikuttavan vakavasti kunnon discobiisiä? Biisi kulostaa jotenkin niin retrolta ja samaan aikaan niin uudelta (ja epävireiseltä) . Tiistai-iltaan piristävää hengailumusaa!
Ja myös aivan fantastinen musavideokin. Hyvä Ranska!

Tsekkaa biisi täältä.

Beach House - Vuoden Lupaus

Jälleen blogi tulee hieman myöhässä – mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Olen pitkään harkinnut indieyhtye Beach Housen toisen albumin ”Teen Dreamin” ostoa, joka ilmestyi tänä vuonna vähän aikaa sitten. Minua kuitenkin epäilytti musalehtien levyarviot, jossa albumia kyllä kehuttiin hyväksi, mutta liian monotoniseksi ja tasapaksuksi. Koska Myspacen avulla täydellistä kuvaa yhtyeestä ei saa, päätin vierailla levykaupassa ja ostaa ”Teen Dreamin”ja ottaa riskin. Yhden setelin köyhempänä palasin himaan ja laitoin levyn soimaan. Kyllä kannatti!

Minä kumoan kaikki väitteet monotonisuudesta ja sanon, että ”Teen Dream” on varmasti vuoden parhaimpia albumeita! Tälläistä hehkutusta, musakiihkoilua ja rajatonta ylistystä yhdestä albumista taisi viimeksi itselläni olla Interpol-laulajan sooloprojektin Julian Plentin kanssa. Ja se oli jo viime syksynä.

Ennen ylistyksen aloittamista pari faktaa yhtyeestä: tämä amerikkalainen dream pop-bändi koostuu vain kahdesta muusikosta: Alex Scallysta, joka vastaa syntikasta ja kitarasta sekä Victoria Legrandista, jonka heiniä ovat laulu ja jonkinlaiset urut. Ehkä hieman erikoinen yhdistelmä, mutta toimii. Huhun mukaan Beach House äänitti albumin kirkossa!
Musiikki on mukavan pehmeää ja haikeaa rumpukoneineen, syntikoineen ja rajoja rikkovineen kitaroineen. Victoria Legrandin omalaatuiset tulkinnat ovat hienoa kuultavaa. Beach Housen biisit “Norway” ja "Walk In The Park" ovat tämän vuoden parhaimpia biisejä.

Itse “Teen Dreamista” mainittava jännä pakettiratkaisu. CD:n mukana tulee nimittäin DVD,josta löytyy albumin jokaista biisiä varten kuvatut musavideot. Yhtye on selvästi visuaalista tyyppiä, koska biisejä kuunnellessa on helppo kuvitella kappaleelle dramaattinen ja ehkä hieman synkkä musavideo. No jaa. Ainoa miinus cd+DVD-ratkaisusta tulee tylsälle kannelle. No ehkä silläkin on tarkoitus.

Funkata-blogi suosittelee!