Ensisoinnusta asti

Valokuva © Diana Healey Photography

Aina joskus tajuntaan iskee kappale, joka tekee vaikutuksen heti, ensimmäisen tahdin aikana. Siihen tarvitaan rämpyttävä kitara, vahva karismaattinen ääni ja hitusen dramaattista menoa. House of Wolvesin "50's" on sellainen biisi.

Rey Villalobos on valinnut musiikkiprojektillensa huonon nimen. Google-haku tarjoaa ensimmäiseksi hakusanalla House of Wolves poprockyhtye My Chemical Romancen kappaletta. House of Wolvesin musiikki on kuitenkin kaukana teinirockyhtyeen kylmästä saundista. Rey Villalobos on ottanut mallia klassisista laulaja-lauluntekijöistä (ja runotytöistä), jotka pärjäävät pelkällä kitaralla ja äänellä.

Levy ilmestyy kesäkuussa, mutta sen voi kuunnella etukäteen Bandcamp-palvelusta. "Fold In The Wind" -albumin on miksannut John Askew, joka on tuottanut muun muassa The Dodosin "No Color" -levyn.

Hyvä kappale kasaa valtavia paineita albumia kohtaan. "50's"-kappaleen häikäisemänä "Fold In The Wind" -albumin muut raidat vaikuttavat mitäänsanomattoman pitkiltä ja liialliseen runopoikailuun sortuneilta.

Mutta onneksi upean kappaleen voi kuunnella monta kertaa peräkkäin.

High Highs

Open Season from High Highs on Vimeo.

High Highs on New Yorkista tuleva kolmihenkinen yhtye. Retroilu on nykyään kova sana ja se kuuluu myös High Highsin kappaleissa. Jack Milas, Oli Chang ja Zachary Lipkins tekevät rauhallista, nostalgista ja surumielistä kitaramusiikkia kauniilla laululla höystettynä. Kappaleet ovat vähäeleisiä ja ilmavia.

Suosikkibiisini on viattoman kuuloinen "Horses", jonka voi kuunnella kolmekin kertaa peräkkäin kyllästymättä. Suosittelen tsekkamaan ja lataamaan kolme singleä High Highsin nettisivuilta.

Joulutarina

Sataa lunta. Joulu lähestyy uhkaavaa vauhtia. En ole ikinä pitänyt joulukuun televisio-ohjelmista, kuten lumiukkoanimaatioista tai muista sellaisista. Miksi juuri joulun alla pitäisi katsoa sydäntäsärkeviä filmejä yksinäisistä sieluista?

Wild Nothingin "Gemine" on pärjännyt mukavasti vuoden levyt -listauksissa. Eikä syyttä. Musiikki on kaunista olematta silti imelää tai turruttavaa. Jack Tatumin lanseeraamaa Wild Nothingia ei tarvitse kuunnella kauan, että ymmärtää yhtyeen hienouden. Vakuuttamiseen riittää "Chinatown"-kappale, josta päällimäisenä jäävät mieleen utuiset syntikat ja Jack Tatumin kaihoisa ääni.

Yhtyeen "Chinatown"-kappaleeseen on tehty mainio musiikkivideo. Video koostuu vuonna 1969 kuvatun Richard Balduccin lyhytelokuvan "Clown" pätkistä. Ja täytyy sanoa, että video on paljon liikuttavampi kuin lumiukkopönötysanimaatiot tai romanttiset joulukomediat ikinä.

Kuuntele Wild Nothingia täältä.

Suomi ratsastaa jälleen

Kun suurin osa suomalaisista katsoo linnanjuhlia, minä kuuntelen Ismo Alangon Taiteilijaelämää-levyä. Minusta nimittäin Ismo Alangon kuuntelemisessa on jotain paljon suomalaisempaa kuin monotonisen kättelyseremonian seuraamisesssa.

En niinkään välitä Alangon uusimmista kokeiluista, mutta vuonna -95 julkaistu Taiteilijaelämää iskee lujaa. Ehkä syynä on hauska tarina, jonka takia etsin albumin käsiini. Eräs vanhempi mies valitteli minulle kerran, että oli joutunut kuuntelemaan Taiteilijaelämää-levyä pitkän viisituntisen automatkan ajan muiden matkustajien takia. Aina kun levyn viimeinen raita loppui ja mies huomasi muiden matkustajien torkuvan, hän yritti vaivihkaa kääntää Radio Suomen päälle. Mutta aina silloin joku etupenkkiläisistä hätkähti hereille ja laittoi levyn uudelle kierrokselle.

En minäkään kestäisi viittä tuntia Alankoa! Mutta on Alangossa oma viehätyksensä. Taiteilijaelämää on nimittäin ennen muuta hauska levy. Poprenkutuksista parhaimmat ovat syntikkarallatus "Kamaan ja tavaraan" ja hienosti kasvava "Nuorena syntynyt". Levyn nimikkokappale parodioi huumehöyryisen taiteilijan sieluntuskia.

"Taiteilijaelämää, minä, Meller ja Morrison
taiteilijaelämää, nimeni historian kirjoissa pian on
taiteilijaelämää, niin kuin Eino, Pena sekä John
taiteilijaelämää, historian kellastuneet lehdet puista putoaa
ja lumi peittää maan

Huomenna täytyy jostain hoitaa ripeästi valuuttaa
apurahat juoksee nopeammin kun rokkari raahustaa
lasten säästöpossut täytyy avata vasaralla
tai kylttyyri kykkii housut kintussa pusikossa paskalla"

Tähän päivään sopii kuitenkin parhaiten "Suomi ratsastaa jälleen"-raita, jossa Alanko laulaa apaattisen, hieman epävireisen ja kuitenkin juhlallisen kuuloisena kotimaastaan.

Act like you know

Paleface on monipuolinen mies. Hänet tunnetaan englanninkielisestä hiphopistaan ulkomaillakin, hän vetää Radio Helsingissä yhteiskunnalliseen musiikkiin erikoistunutta ohjelmaa ja kaiken lisäksi hän räppäsi uusimman albuminsa ”Helsinki-Shangri-La” suomeksi.

”Helsinki-Shangri-La” ei ole mikään tavanomainen hiphoplevy. Syitä on kaksi. Ensinnäkin Paleface on ottanut vaikutteita albumilleen vanhasta suomalaisesta perinnemusiikista ja folkista. Toiseksi Paleface räppää yhteiskunnan epäkohdista sylki lentäen.

Palefacen ”Talonomistaja”-sinkku jo todistaa sen, että miehellä on oikeasti asiaa. Albumilta esiin nostetut singlet tuovat mieleen Love Recordsin vanhat yhteiskunnalliset laulut: poliittisen laululiikkeen laulajat ottivat asiansa liikuttavan vakavasti. Terttu Tuomen ja Vasararyhmän kajauttama ”Ei, ei EEC:lle”-kappale vetää hymyn naamalle, vaikka se ei varmastikaan vuonna 1973 ollut tarkoitus. Samoin Palefacekin hymyilyttää. Onneksi räppäri tajuaa sen itsekin ja osaa nauraa ainakin vähän levyllään. ”Helsinki-Shangri-Lan" hienoimpiin kappaleisiin kuuluu ehdottomasti ”Syntyny rellestää”,jossa myös puhallinorkesteri svengailee upeasti taustalla. Kappaleen yhteiskuntakritiikki on naamioitu juhlimisriimien taakse.

Ainakin asiaa miehellä riittää.

Myöhässä

Ylihypetyt yhtyeet karmivat minua. Ne yhtyeet, joista saa lukea ja kuulla pari viikkoa, kunnes yhtye vaipuu maan alle. Tai mikä vielä pahempaa, yhtyeestä aletaan kirjoittaa yhä isommilla ja isommilla kirjaimilla, mitä nopeammin viikot kuluvat. Se ei tarkoita, että musiikki olisi huonoa, päinvastoin. Mutta näin hyvä musiikki tapetaan kuluttamalla monesti ja aivan turhaan.

Kings of Convenience ärsytti minua. Yhtyeeltä ei voinut välttyä. Kaikkialla intoiltiin tästä folk-painotteisesta kokoonpanosta. Aloin inhoamaan Kings of Conveniencea ennen kuin olin edes kuullut yhtäkään biisiä. Tuntui, että yhtyettä yritettiin pakkosyöttää minulle väkisin.

Kuitenkin vahingossa kuulin Kings of Conveniencen uusimman albumin kappaleita. Ne ovat loistavia: folkahtavia, kauniita, energisiä, monipuolisia! Mieskaksikolla on aivan oma erottuva saundinsa! (Aika suunnata levykauppaan!)

Kuitenkin makea ylistyspuhe kasaa yhtyettä kohtaan järkyttäviä odotuksia. Yleensä silloin kuuntelija pettyy. Ja voihan sitä antaa aikaa sulatella uusia musiikkikykyjä! Vampire Weekendin löytämiseen minulla meni 1,5 vuotta, mutta etnisillä saundeilla maustettu pop kuulostaa hyvältä vieläkin!

Ja eikös sitä sanota, että hyvä musiikki kestää aikaa?

Pohja

Miksi Keane? Miksi päätit julkaista vielä vuonna 2010 uuden albumin? "Under The Iron Sea"-albumisi oli loistava! Siinä oli särmää, sopivasti pianoa ja tunnelmaa sekä hyviä kertosäkeitä. Sitten päätit julkaista "Perfect Symmetryn", joka olikin melkein kertakäyttökamaa paria biisiä lukuunottamatta. Tietysti syntikoissa tai rumpukoneissa ei ole mitään pahaa, mutta ne eivät sovi haikeaan brittipoppiin! Mutta nyt, päätit sitten julkaista uuden albumin, "Night Trainin"? "Stop For a Minute" singlelohkaisukin on vain ihan hyvä, mutta laulaja Tom Chaplin, etkö ole oppinut, ettet voi keikkua luontevasti musiikkivideossa, joka sijoittuu baariin?

Nyt bändisi alkaa kuulostamaan laimealta Snow Patrolilta. Hyi.

Ennakkoluuloja

Päätin uhmata henkistä musasnobiani. En ole kuunnellut James Bluntin ”Back to Bedlamia”, vaikka tuo albumi on ollut tarjolla aivan nenäni edessä pitkän aikaa. Ehkä pelkäsin, että alkaisin saamaan ahdistuskohtauksia puhki soitetun Wiseman-hitin aikana.
Eilen kuitenkin laitoin kyseisen kiekon soimaan. Yllätys, ei se ollutkaan niin paha. Ei ollenkaan. Kitarasaundit upposivat ja Bluntin värikäs lauluääni teki vaikutuksen. Vaikka biisit eivät olleet kuin keskitason sävellyksiä, albumin pystyi kuuntelemaan kahteenkin kertaan putkeen vaivatta. Wiseman-biisikin laittoi sormet naputtelemaan rytmiä. Joten kai puhkisoitettu popmusiikkikin voi yllättää?
Mutta kahta asiaa en vain ymmärrä: Miksi ihmeessä levyn kannessa on hullun apinan kuva? Entäs takakannen teksti ”This album contain lyrics of an adult nature”?

Beach House - Vuoden Lupaus

Jälleen blogi tulee hieman myöhässä – mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Olen pitkään harkinnut indieyhtye Beach Housen toisen albumin ”Teen Dreamin” ostoa, joka ilmestyi tänä vuonna vähän aikaa sitten. Minua kuitenkin epäilytti musalehtien levyarviot, jossa albumia kyllä kehuttiin hyväksi, mutta liian monotoniseksi ja tasapaksuksi. Koska Myspacen avulla täydellistä kuvaa yhtyeestä ei saa, päätin vierailla levykaupassa ja ostaa ”Teen Dreamin”ja ottaa riskin. Yhden setelin köyhempänä palasin himaan ja laitoin levyn soimaan. Kyllä kannatti!

Minä kumoan kaikki väitteet monotonisuudesta ja sanon, että ”Teen Dream” on varmasti vuoden parhaimpia albumeita! Tälläistä hehkutusta, musakiihkoilua ja rajatonta ylistystä yhdestä albumista taisi viimeksi itselläni olla Interpol-laulajan sooloprojektin Julian Plentin kanssa. Ja se oli jo viime syksynä.

Ennen ylistyksen aloittamista pari faktaa yhtyeestä: tämä amerikkalainen dream pop-bändi koostuu vain kahdesta muusikosta: Alex Scallysta, joka vastaa syntikasta ja kitarasta sekä Victoria Legrandista, jonka heiniä ovat laulu ja jonkinlaiset urut. Ehkä hieman erikoinen yhdistelmä, mutta toimii. Huhun mukaan Beach House äänitti albumin kirkossa!
Musiikki on mukavan pehmeää ja haikeaa rumpukoneineen, syntikoineen ja rajoja rikkovineen kitaroineen. Victoria Legrandin omalaatuiset tulkinnat ovat hienoa kuultavaa. Beach Housen biisit “Norway” ja "Walk In The Park" ovat tämän vuoden parhaimpia biisejä.

Itse “Teen Dreamista” mainittava jännä pakettiratkaisu. CD:n mukana tulee nimittäin DVD,josta löytyy albumin jokaista biisiä varten kuvatut musavideot. Yhtye on selvästi visuaalista tyyppiä, koska biisejä kuunnellessa on helppo kuvitella kappaleelle dramaattinen ja ehkä hieman synkkä musavideo. No jaa. Ainoa miinus cd+DVD-ratkaisusta tulee tylsälle kannelle. No ehkä silläkin on tarkoitus.

Funkata-blogi suosittelee!

Se vuoden levy

Enää 12 päivää ja sitten alkaa uusi vuosi. On siis aika päättää, mikä on vuoden 2009 parhain levy.
Tämän listauksen tekeminen on vaikeaa, koska en ole (ihme kyllä) ostanut tänä vuonna levytettyjä albumeja kovinkaan monta, mutta ne jotka ovat päätyneet levyhyllyyni, ovatkin sitten aivan loistavia.
Lontoolainen indiepopyhtye The XX on ollut soitossa koko syksyn. Kun The XX:n bongasin netistä, kuuntelin monta viikkoa tuota yhtyettä Myspacen kautta ennen kuin uskalsin ostaa levyn.
The XX:n musiikki on tummaa ja kokeellista poppia, jossa on mukana vaikutteita elektronisesta musiikista, dubstepistä. Vaikka ensi kuulemalta ei uskoisi, The XX:ssä on myös paljon särmää bassoineen, kitaroineen, rumpukoneineen ja syntetisaattoreineen.
Kova haastaja The XX:lle on Interpol-yhtyeen solisti, joka julkaisi sooloalbuminsa Julian Plenti-nimellä. Julian Plentissä on vain jotain niin koukuttavaa... Mies laulaa loistavan synkällä äänellä hienoja rockbiisejä, jotka jäävät päähän soimaan moneksi päiväksi. Alun perin biisit sävellettiin akustisiksi, mutta nyt ne ovat saaneet hienot rocksovitukset, jopa vähän mahtailevat sellaiset. ”Only If You Run”-kappaleessa ovat kitarat, haikea tunnelma ja basso kohdallaan. Biisi nappaa heti introsta asti mukaansa.
Mutta kyllä voittajaksi selviytyy The XX. Olen minä sitä niin paljon hehkuttanutkin.