Nikola Gruev on bulgarialainen ihmemies. Hänet tunnetaan paremmin tupakkaa polttelevana ja Coca-Colaa juovana Kottarashkyna. Musiikkinörttinä, joka on tuonut bulgarialaisen kansanmusiikin päivitettynä 2000-luvulle. Kottarashky julkaisi vastuttamattoman debyyttilevynsä "Opa Hey!" vuonna 2009 Asphalt-Tango-levymerkillä, mutta löysin albumin vasta tänä vuonna.
Kottarashkyn albumi on pärisyttävä! Kappaleet rakentuvat ihmeellisistä rytmipaukutteluista. Rytmien päälle Nikola Gruev on rakentanut kiehtovan ja psykedeelisen maailman vanhoja ja uusia äänitallenteita leikkaamalla ja yhdistelemällä.
Tämän äänitaiteilijan kappaleet ovat kuin mantroja, joita hoetaan koko ajan kiihdyttäen. Aina parin lausuntakerran jälkeen säkeistöt kasvavat ja täydentyvät. Lopulta kappaleet rymisevät kuuntelijaa kohti huilun, klarinetin, viulun ja rätisevien äänilooppien voimin. "Opa Hey" on hullunkurinen ja svengaava paketti, joka laittaisi rammankin tanssimaan. Onneksi levylle on siroteltu pari rauhallisempaa kappaletta menoa jarruttamaan ja tasapainoittamaan.
Jim Davisin sarkastisen ja laiskan sarjakuvahahmon Karvisen mielipuuhaa on seurata ikkunasta ihmisten laahautumista töihin. Danae Diazin ja Patricia Lunan ohjaama musiikkivideo seuraa sivusta samaa masentavaa näytelmää. Salkkumiehet kävelevät rytmikkäästi ja ilmeettömästi kahviautomaattien luokse, seisovat jurosti hisseissä, istuvat jähmettyneinä metrossa. Kaikki välttävät katsekontaktia. Kasvottomien virkamiesten seassa on kuitenkin yksi mies, radikaali, joka kulkee vastavirtaan. Mies lähtee salaa työpaikaltansa pois puikkelehtien ihmismassojen välistä. Juoni tiivistyy, katsoja jännittää. Pääseekö mies koskaan kunnolla karkuun?
Saksalaista kokeellista elektronista musiikkia tekevän Brandt Brauer Frick'sin "Caffeine" sopii animaatioon saumattomasti. Painostavasta ja hypnoottisesta kappaleesta tulee mieleen rapiseva tietokoneen näppäimistö.
Musiikkivideosta on jätetty kaikki turha pois. Se on yksinkertaistettuna hätkähdyttävää katsottavaa. Vaivaisessa viidessä minuutissa onnistutaan luomaan vahva juonellinen kaari. Jokainen aamulla bussissa matkustava pystyy samaistumaan tähän animaatioon.
Lopputeksteissä tekijät kiittävät perheidensä lisäksi ironisesti kahvia. Se taitaakin olla elokuva-alan parhain sponsori ja innoittaja.
Aina joskus tajuntaan iskee kappale, joka tekee vaikutuksen heti, ensimmäisen tahdin aikana. Siihen tarvitaan rämpyttävä kitara, vahva karismaattinen ääni ja hitusen dramaattista menoa. House of Wolvesin "50's" on sellainen biisi.
Rey Villalobos on valinnut musiikkiprojektillensa huonon nimen. Google-haku tarjoaa ensimmäiseksi hakusanalla House of Wolves poprockyhtye My Chemical Romancen kappaletta. House of Wolvesin musiikki on kuitenkin kaukana teinirockyhtyeen kylmästä saundista. Rey Villalobos on ottanut mallia klassisista laulaja-lauluntekijöistä (ja runotytöistä), jotka pärjäävät pelkällä kitaralla ja äänellä.
Levy ilmestyy kesäkuussa, mutta sen voi kuunnella etukäteen Bandcamp-palvelusta. "Fold In The Wind" -albumin on miksannut John Askew, joka on tuottanut muun muassa The Dodosin "No Color" -levyn.
Hyvä kappale kasaa valtavia paineita albumia kohtaan. "50's"-kappaleen häikäisemänä "Fold In The Wind" -albumin muut raidat vaikuttavat mitäänsanomattoman pitkiltä ja liialliseen runopoikailuun sortuneilta.
Mutta onneksi upean kappaleen voi kuunnella monta kertaa peräkkäin.
Suosikkielokuvateatterini on ehdottomasti Kansallisen audivisuaalisen arkiston pitämä Orion. Se sijaitsee keskellä kaupunkia, mutta on paljon miellyttävämpi kuin Tennispalatsi, ja mikä tärkeintä, paljon pienempi. Liput ovat huomattavasti halvempia, ja koululaisbudjetille se on hyvä. Orion keskittyy näyttämään vaihtoehto-elokuvia ja klassikoita, joita ei näe Finnkinon saleissa. Orion ei ole kaupallinen yritys, joten elokuvien edessä ei ole puuduttavia mainoksia. Orion on siis kaikin puolin upea keksintö!
Tänä kesänä Orionin yksi pääteemoista on Woody Allenin elokuvat. Parin kuukauden aikana elokuvateatterissa nähdään miehen kuuluisimmat filmit. Vuonna 1935 syntynyt Allen aloitti viihdeuransa nuorena. Koululaisena hän kauppasi vitsejänsä koomikoille ja kolumnisteille. Woody Allen ajautui ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Lisäksi Allen esiintyi monissa elokuvissaan itse pääroolissa.
Tämä ohjaaja on ennen muuta tuottelias. Vuodesta 1969 asti hän on tehnyt elokuvia kovaa vauhtia ja tekee vieläkin. Tarinat ovat sympaattisia, hauskoja ja surullisia. Allen käyttää musiikkia taitavasti elokuvissansa hyväkseen. Esimerkiksi "Unikeko" alkaa komeasti vanhalla jazzilla. Allen soittaa itse klarinettia ja on kiihkeä jazz-harrastaja.
Orion näyttää ensi tiistaina vuonna 1973 valmistuneen "Unikeon"(Sleeper). Se on äärettömän hauska scifi-parodia miehestä, joka herää tulevaisuudessa foliopaperiin käärittynä. Allen näyttelee itse pöllämystynyttä päähenkilöä Milesia, joka hoopoilee tulevaisuudessa virkavalta perässänsä. Elokuvassa Yhdysvalloista on tullut valvontayhteiskunta, jossa tavallisen ihmisen pitää miettiä kahteen kertaan mitä päästää suustansa. Yhteiskunta on jakautunut kahteen kastiin: niihin, jotka raatavat ja niihin jotka kahdeksan tuntia päivässä laiskottelevat.Varakkaat ihmiset ovat turtuneet laiskuuteen ja työnteosta on tullut heidän mielessään tabu. Robotit hoitavat epämiellyttävät työt.
Elokuvan maailma on viimeisen päälle hiottu. Katsoja voi vain ihmetellä, miten kaikki tulevaisuuden koneet ja talot on saatu tehtyä.
"Unikeko" Orionissa tiistaina 24.5. 19.00 ja perjantaina 27.5. 21.00.
Tuottajana, sanoittajana ja laulajana työskentelevästä Bruno Marsista tulee heti mieleen Jack Johnson. Molemmat miehet ovat syntyneet Havaijilla. Kyseiset muusikot tekevät rentoa kitarasurffipoppia ja ovat pärjänneet hyvin musiikkilistoilla.
Mutta suurin syy sille, miksi yhdistän Bruno Marsin ja Jack Johnsonin toisiinsa, ovat apinat! Jack Johnson vastaa "Utelias Vili" -lastenelokuvan musiikista (elokuvasta en tiedä mitään, mutta Utelias Vili -kuvakirjat ovat herttaisia). Vili-apinasta kertova elokuva ilmestyi 2006 ja samana vuonna Jack Johnsonin ura lähti nousukiitoon. Bruno Marsin hyväntuulisessa "The Lazy Song" -musiikkivideossa ruutupaitaiset apinat hölmöilevät ja viheltelevät.
Päivän soundtrack toimii erityisesti nostalgianjanoisille.
The Seekers tuli tunnetuksi 60-luvulla kauniista moniäänisistä folk- ja gospelkappaleistansa. Hippiajan loistossa paistatellut The Mamas & The Papas muistetaan edelleen helmistä, kuten "California Dreamin' ". Bodies of Water ottaa näistä nimistä mallia. Yhtye ei ole kuitenkaan pelkkä näköispainos tai persoonaton kopio maatuvista yhtyeistä.Bändi soittaa kaunista ja kuulasta popmusiikkia, jota on maustettu reilusti folkilla, pop-psykedelialla ja samettisella laululla.
Bodies of Water: Open Rhythms
Yhtyeen sielun muodostaa nuori aviopari David ja Meredith Metcalf. Bodies of Water on julkaissut aiemmin kaksi levyä ja uusin, "Twist Again" julkaistaan 21.kesäkuuta. Soittimien kirjo on laaja tässä bändissä ja se viehättääkin eniten.
Ja hitto vieköön, odotan tuota levyä valtavasti! "Triplets" on napakka esimerkki, miksi levy on odottamisen arvoinen!
Nykyään ei ole tavatonta, että kappaleet jäävät musiikkivideoidensa varjoon. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida, kun alkaa miettiä, kumpi tuli ensin: video vai kappale.
Reilun kuukauden ajan olen sulatellut Femme En Fourrurea. Se on ainakin omasta mielestään viileä. Helsinkiläinen kahden hengen pumppu tekee tummaa elektronista musiikkia, jossa kuuluvat nakuttavat house-biitit ja teatraaliset bassot. Rytmi on painostava ja synkkä. Kuitenkin kappaleissa on jotain selittämättömän vänkää ja hypnoottista.
Vaikka elektroniset kokeilut tuppaavat menemään ja tulemaan, Femme En Fourrure ei ole muotilehtiperspektiivistä katsottuna mikään ohimenevä ilmiö. Yhtye on julkaissut kasan singlejä ja tukun remikseja. Nimen takana oleva kaksikko on heittänyt myös dj-keikkoja. Mutta nyt puhutaankin trendeistä. Tavallisen musiikinkuluttajan näkökulmasta Femme En Fourrure on projekti, joka saa kappaleisiinsa nähden liian paljon huomiota.
Pumppu julkaisi maaliskuussa Bronco-levy, josta löytyy nimikkokappaleen lisäksi kolme muuta versiota kappaleesta ja vahvasti houseen nojaava Smear. En sano, että Bronco olisi vetämätön kappale, mutta väitän, ettei duo saa pidettyä kuuntelijakuntaansa koossa vain parin kappaleen voimin. Levyn julkaisi suomalaiseen klubimusiikkin erikoistuva Top Billin.
Tyylikkäitä mainoksia tehtaileva suomalainen Cocoa teki Bronco-kappaleeseen tyrmäävän ja laadukkaan musiikkivideon. Päähenkilö, häikäilemätön kolmekymppinen mies, lähtee laukkaamaan Helsingin villiin yöhön. Trendipellet voivat bongailla absurdilta filmiltä tuttuja paikkoja: ruudussa vilahtaa ainakin Playground-klubi ja levykauppa Stupido.
Femme En Fourrure ei suhtaudu musiikkiin liian ryppyotsaisesti, ja hyvä niin. Musiikissa kuitenkin kuuluu todistelun tarve ja se haiskahtaa laskelmoidun kaupalliselta. Femme En Fourruren musiikkivideoita katsellessa odottaa, milloin Dieselin tai jonkin muun pinnalla olevan vaatemerkin logo pomppaa ruutuun. Ja kappas kappas, Diesel on ollut väsäämässä Blump Bisquit -kappaleen videota. Onko kyseessä vain viileän yhtyeen nimissä toteutettu viileän laskelmoitu mainostemppu?
Viime viikolla nettiin putkahti Blake Millsin "Hey Lover" -kappaleen musiikkivideo. Video on juuri sellainen kuin laulaja: kotikutoinen, veikeä ja tyylikäs.
Rakeisten VHS-kasettien tyyliä jäljittelevä video sijoittuu ankeaan Amerikkaan: isoja parkkipaikkoja, pelikoneita, harmaita lentokenttiä. Cowboy haahuilee ympäri betoniviidakkoa ja soittaa kaihoisasti kitaraa. Tahallisen kököt tehosteet ja kotivideoestetiikka sopivat kappaleeseen täydellisesti. Videon on ohjannut Nick Darmstaedter.
Blake Millsin "Break Mirrors" -levy on kuunneltavissa kokonaan osoitteessa Blakemillsonline.com
