Lyhyesti

Aamuteeni meinasi mennä väärään kurkkuun, kun bongasin lehdestä lyhyen jutun laulajasta, jonka musiikkia olen viimeisen kuukauden aikana kuunnellut melkeinpä joka päivä aina kyllästymiseen asti. Itse asiassa kyseessä on taas artisti, joka kuuluu ryhmään ”Ne Pakolliset”. Legendaarinen laulaja ja sanoittaja Leonard Cohen saapuu Suomeen! Veikkaanpa, että 10. elokuuta Cohen vetää Hartwallin aivan täyteen. Ja veikkaanpa myös, että kun liput maanantaina 26. huhtikuuta tulevat aamulla yhdeksältä myyntiin, syntyy tuttuun tapaan kaaos, kun Menolipun puhelinlinjat ovat tukossa ihmisten rynniessä ostamaan lippuja. Eikä olisi mahdotonta, että Cohenin keikalle lippuja myydään vielä myöhemmin kovalla hinnalla nettihuutokaupoissa.

Pavement on punk

Vierailin levykaupassa erään ystäväni kanssa pari viikkoa sitten. Myyjä huudatti apaattisen näköisenä kaupan stereoista musiikkia järkyttävän lujalla ja ehkä sen takia me olimmekin ainoat asiakkaat. Mutta se musiikki: se kuulosti juuri sopivan röyhkeältä ja itsevarmalta! Kitarat pauhasivat rosoisesti sekä sopivan epävireisesti! Kun kysyin myyjältä esittäjän nimeä, hän osoitti indiebändi Pavementin levyä.

Kyseinen orkesteri aloitti toimintansa edellisen vuosikymmenen puolella ja nyt viimeinkin yhtye julkaisi kokoelmalevyn tuotannostaan. Viime päivät olen miettinyt, onko Pavementin kokoelma ”Quarantine the Past” ostamisen arvoinen. Kuitenkin bändin renkutukset ovat outoudessaan ja ärsyttävyydessään sopivan tarttuvia. Yhtyeen saundissa on kuultavissa kunnollinen punkasenne. Se viehätttää.

Busy Relaxin'

Kolme kevään varmaa merkkiä:

1. Pystyy kuuntelemaan rentoa ja letkeää (joskin aika yhdentekevää) surffipopmuusikko Jack Johnsonia parvekkeella.

2. Kaivaa levyhyllystä Buena Vista Social Clubin kokoelman ja alkaa haaveilla Kuuban matkasta.

3. Don Johnson Big Bandin sekahedelmäsoppa, johon on sekoitettu niin hiphoppia, elektronista, kuin jazziakin, löytää vakiopaikan stereoista.

PS. Iloisia kevätfiiliksiäni synkentää Basson mediauudistus. Jos Bassolehden hinta nousee uudistuessa karmivan isoon kymmeneen euroon, jos pääkirjoitusta ennen on neljätoista sivua mainoksia ja jos lehden sisältö on yhdentekevää paperintuhlausta ja piilomainosta, uudistus ei ole selvästikään onnistunut. Ja onko sitä Bassoradion ohjelmakarttaa pakko muutella koko ajan, juuri kun on tottunut uuteen ohjelmakarttaan? En kannata uudistumista uudistumisen vuoksi, vaikka se nyt onkin muodissa.

31 biisiä

Mitä löytöjä voikaan saada vajaalla kahdella eurolla! Nick Hornbyn kirjoittama musiikkia käsittelevä ”31 biisiä” (2004, suomentanut Heikki Karjalainen, WSOY) löytyi alennuslaarin pohjalta hintaan 1,90 €.

Hornby kirjoittaa teoksessaan kappaleista, jotka kaikki ovat omalla tavallaan tehneet häneen vaikutuksen ja analysoi samalla popmusiikkia terävästi. Nuo 31 biisiä ovat sidoksissa hänen elämäänsä kaikki hieman eri tavoin.

Nick Hornby poimii kirjaansa niin vanhempaa rockkia soittavan Teenage Fanclubin kuin 2000-luvun tunnelmallista elektronista musiikkia (vierastan ambient-termiä) soittavan Röyksoppin sekä The Patti Smith Groupin unohtamatta Bruce Springsteenia ja legenda Bob Dylania.

Kirjan luettuani aloin miettiä minun 31 biisiäni-listaa. Listalle pääsisi rapkokoonpano Fort Minor "Where´d you go" – biisillään, jonka nauhoitin muutama vuosi sitten radiosta kasetille ja sen seurauksena ostin levyn. Listalle tulisi tietysti myös Depeche Mode ja ainakin maailman parhaimman folkbiisin omistava Tracy Chapman ja funkpioneeri James Brown. Ehkä myös hollantilaisen Le len pophulluttelu "Skinny Jeans"-biisi, jonka olen ostanut Hollannissa ollessani. Kai jokaisella on Ne Kappaleet, jotka ovat ylitse muiden? Olisi kiva kuulla pääsisikö yksikään minun valitsemani biisi toisten listoille.

Nick Hornby kirjoittaa perusteellista tekstiä, mutta se kaipaisi editointia. Koomista sillä kirja on naurettavan lyhyt: 150 sivua ja siitäkin iso osa kuvia.

Ennakkoluuloja

Päätin uhmata henkistä musasnobiani. En ole kuunnellut James Bluntin ”Back to Bedlamia”, vaikka tuo albumi on ollut tarjolla aivan nenäni edessä pitkän aikaa. Ehkä pelkäsin, että alkaisin saamaan ahdistuskohtauksia puhki soitetun Wiseman-hitin aikana.
Eilen kuitenkin laitoin kyseisen kiekon soimaan. Yllätys, ei se ollutkaan niin paha. Ei ollenkaan. Kitarasaundit upposivat ja Bluntin värikäs lauluääni teki vaikutuksen. Vaikka biisit eivät olleet kuin keskitason sävellyksiä, albumin pystyi kuuntelemaan kahteenkin kertaan putkeen vaivatta. Wiseman-biisikin laittoi sormet naputtelemaan rytmiä. Joten kai puhkisoitettu popmusiikkikin voi yllättää?
Mutta kahta asiaa en vain ymmärrä: Miksi ihmeessä levyn kannessa on hullun apinan kuva? Entäs takakannen teksti ”This album contain lyrics of an adult nature”?