Pupukarhun alamäki

En tiedä onko vaatimustasoni alhainen, onko minulla vain outo huumorintaju vai ovatko kaikki muut suomalaiset tosikkoja, mutta minusta Elias Koskimiehen käsikirjoittama ja ohjaama "Likainen pommi" on oikeasti hauska. Siis se elokuva, jota Nyt-liite ja Suomen kuvalehti haukkuvat kilpaa. Elokuva, joka vedettiin vähin äänin pois elokuvateattereista katsojavajeen takia.

No myönnetään. Ehkei "Likaisen pommin" juoni pysy aivan loppuun asti kasassa, mutta voisiko sitä edes vaatia? Puolentoista tunnin aikana ehditään ivailla nimittäin räkänokkaisille teineille, jalkapalloilijoille, musiikkibisnekselle, homoille ja heteroille, räppäreille, superfoodille ja jopa suomalaiselle työkulttuurille.

Toinen toistaan räiskyvimpien roolihenkilöiden sekaan meinaa hukkua Pupukarhu, vakavailmeinen räppäri, joka hokee "pimeys on diippii, ihan liian diippii". Vaikka Pupukarhu vilahtaa elokuvassa vain ohimennen, minusta tuli heti tämän riimitaiturin fani. Elokuvan nähtyäni löysin Youtubesta kokonaisuudessaan "Hey Mama" -kappaleen musiikkivideon ja olen katsonut sen yhä uudelleen ja uudelleen yhtä vaikuttuneena joka kerralla.

Mikään ei ole kauniimpaa kuin iso mies, joka räppää äidistään.

Antonie van Leeuwenhoekista ja muista rantaleijonista

1600-luvulla eläneellä hollantilaisella tieteilijä Antonie van Leeuwenhoekilla ja barcelonalaisella Beach Beach -rockyhtyeellä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan mitään yhteistä. Leeuwenhoek keskittyi solubiologiaan ja Beach Beach taas keskittyy... riekkumiseen ja rockkukkoiluun. Huumorintajua ainakin yhtyeellä on: Beach Beach on nimennyt yhden kappaleistaan Leeuwenhoekin mukaan.

Kolmihenkinen yhtye luonnehtii musiikkiaan trooppiseksi punkiksi. Heleät ja päräyttävät kitarariffit, rumpujen intohimoinen hakkaaminen ja sinnepäin laulaminen hurmasivat ainakin minut hetkessä.

Beach Beachin Leeuwenhoek +3 -levyn voi ladata ilmaiseksi yhtyeen nettisivuilta. Ladatessa voi miettiä, tykkäsikö myös Leeuwenhoek rantaelämästä.

Milloin tää loppuu?

Ei ole ihan huuhaata väittää, että musiikin voi nähdä. Lontoolainen Still Corners saa minut nimittäin ajattelemaan elokuvia. Voin aivan hyvin kuvitella, että Still Cornersin uusi single Cuckoo soisi Finnkinon salissa surumielisen elokuvan alussa. Yleisö kuuntelisi aivan hiljaa, alemmalla rivillä istuvalta naiselta jäisivät popparit syömättä. Viiksekäs mies takarivissä ei yskisi tai kirjoittaisi tekstiviestiä. Eikä kukaan kysyisi kovaan ääneen "Milloin tää loppuu?"

Elokuvan huikeata loppukohtausta säestäisi saman yhtyeen Endless Summer. Kun kappale pääsisi täyteen vauhtiin minuutin ja viiden sekunnin kohdalla, kuva pimenisi ja lopputekstit täyttäisivät kankaan. Kukaan katsojista ei ryntäisi EXIT-oven luokse takki olalla. Sen sijaan kaikki katsojat, myös se alemman rivin nainen, katsoisivat elokuvan aivan rauhassa loppuun asti. Ja fiilistelisivät Still Cornersia.

Still Cornersin debyyttialbumi julkaistaan Sub Popin kautta lokakuussa.

Ensisoinnusta asti

Valokuva © Diana Healey Photography

Aina joskus tajuntaan iskee kappale, joka tekee vaikutuksen heti, ensimmäisen tahdin aikana. Siihen tarvitaan rämpyttävä kitara, vahva karismaattinen ääni ja hitusen dramaattista menoa. House of Wolvesin "50's" on sellainen biisi.

Rey Villalobos on valinnut musiikkiprojektillensa huonon nimen. Google-haku tarjoaa ensimmäiseksi hakusanalla House of Wolves poprockyhtye My Chemical Romancen kappaletta. House of Wolvesin musiikki on kuitenkin kaukana teinirockyhtyeen kylmästä saundista. Rey Villalobos on ottanut mallia klassisista laulaja-lauluntekijöistä (ja runotytöistä), jotka pärjäävät pelkällä kitaralla ja äänellä.

Levy ilmestyy kesäkuussa, mutta sen voi kuunnella etukäteen Bandcamp-palvelusta. "Fold In The Wind" -albumin on miksannut John Askew, joka on tuottanut muun muassa The Dodosin "No Color" -levyn.

Hyvä kappale kasaa valtavia paineita albumia kohtaan. "50's"-kappaleen häikäisemänä "Fold In The Wind" -albumin muut raidat vaikuttavat mitäänsanomattoman pitkiltä ja liialliseen runopoikailuun sortuneilta.

Mutta onneksi upean kappaleen voi kuunnella monta kertaa peräkkäin.

Trendikäs mainostemppu - Bronco EP

Nykyään ei ole tavatonta, että kappaleet jäävät musiikkivideoidensa varjoon. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida, kun alkaa miettiä, kumpi tuli ensin: video vai kappale.

Reilun kuukauden ajan olen sulatellut Femme En Fourrurea. Se on ainakin omasta mielestään viileä. Helsinkiläinen kahden hengen pumppu tekee tummaa elektronista musiikkia, jossa kuuluvat nakuttavat house-biitit ja teatraaliset bassot. Rytmi on painostava ja synkkä. Kuitenkin kappaleissa on jotain selittämättömän vänkää ja hypnoottista.

Vaikka elektroniset kokeilut tuppaavat menemään ja tulemaan, Femme En Fourrure ei ole muotilehtiperspektiivistä katsottuna mikään ohimenevä ilmiö. Yhtye on julkaissut kasan singlejä ja tukun remikseja. Nimen takana oleva kaksikko on heittänyt myös dj-keikkoja. Mutta nyt puhutaankin trendeistä. Tavallisen musiikinkuluttajan näkökulmasta Femme En Fourrure on projekti, joka saa kappaleisiinsa nähden liian paljon huomiota.

Pumppu julkaisi maaliskuussa Bronco-levy, josta löytyy nimikkokappaleen lisäksi kolme muuta versiota kappaleesta ja vahvasti houseen nojaava Smear. En sano, että Bronco olisi vetämätön kappale, mutta väitän, ettei duo saa pidettyä kuuntelijakuntaansa koossa vain parin kappaleen voimin. Levyn julkaisi suomalaiseen klubimusiikkin erikoistuva Top Billin.

Tyylikkäitä mainoksia tehtaileva suomalainen Cocoa teki Bronco-kappaleeseen tyrmäävän ja laadukkaan musiikkivideon. Päähenkilö, häikäilemätön kolmekymppinen mies, lähtee laukkaamaan Helsingin villiin yöhön. Trendipellet voivat bongailla absurdilta filmiltä tuttuja paikkoja: ruudussa vilahtaa ainakin Playground-klubi ja levykauppa Stupido.

Femme En Fourrure ei suhtaudu musiikkiin liian ryppyotsaisesti, ja hyvä niin. Musiikissa kuitenkin kuuluu todistelun tarve ja se haiskahtaa laskelmoidun kaupalliselta. Femme En Fourruren musiikkivideoita katsellessa odottaa, milloin Dieselin tai jonkin muun pinnalla olevan vaatemerkin logo pomppaa ruutuun. Ja kappas kappas, Diesel on ollut väsäämässä Blump Bisquit -kappaleen videota. Onko kyseessä vain viileän yhtyeen nimissä toteutettu viileän laskelmoitu mainostemppu?

Virolaisista ovenrivoista

Vaikka Turku edustaa Suomea kulttuuripääkaupunkina, kannattaa silti katsoa rapakon taakse. Tallinnassa on tarjolla paljon kiinnostavia (ja edullisia) kulttuuritapahtumia.

Vierailin Tallinnassa marraskuussa. Kaupungin yksi kiinnostavimmista nähtävyyksistä on nykytaiteen museo Kumu. Sinne on helppo rämisytellä värikkäällä ratikalla. Kumu jo rakennuksena on näkemisen arvoinen: outo ja varmasti vihreästä puistoalueesta hyvin erottuva metallikumpu. Kumusta löytyy vaihtelevia näyttelyitä taiteen eri saroilta ja Kumua voikin verrata Helsingin Kiasmaan.

Kumussa oli näytillä vaikuttava Väliseesti foto -näyttely. Valokuvanäyttelyn punainen lanka oli esitellä ulkovirolaisten, vähemmän tunnettujen valokuvaajien otoksia vuosikymmenien ajoilta. Kuvat sivusivat paitsi Viron historiaa, myös kiteyttivät muuta maailmanmenoa: Berliinin muurien murtumista, Amerikkalaista unelmaa virolaisen muuttajan näkökulmasta ja Neuvostoliiton aikaista elämää.



Museon kaupasta näyttelyn valokuvista koostetun kirjan lisäksi mukaan tarttui yksi ehkä turhimmista mutta samalla mielenkiintoisimmista kirjoista, mitä olen nähnyt. "Ava – Open" (Ene Kull, Risto Paju) on täynnä valokuvia ovista ja ovenrivoista. Vaikka Suomessa kukoistaa tylsien ja harmaiden ovenripojen ylivalta, Virossa asia on toisin. On värikkäitä, puisia, koristeellisia, pelkistettyjä, kuluneita ja leikkisiä ovenripoja. Kirjan löydettyäni olen alkanut katsella ovia aivan uusin silmin – mitä kaikkea ovenripa kertookaan ihmisestä tai talosta! Lintujen tai muiden eläimien bongaus on suosittu ja perinteinen ajanviete. Nykyään urbaanit ihmiset bongailevat rekisterikilpiä ja lentokoneita, joten miksei ovenripojakin voisi metsästää?

Vuodet vierivät, Ibrahim Tatlises ei

Kun länsimainen musiikki alkaa tympiä, avuksi rientää Ibrahim Tatlises. Tämä iäkäs turkkilainen popmuusikko osaa asiansa. Miehen musiikki tanssittaa, ärsyttää, naurattaa ja koskettaa - eli tekee kaiken sen mitä hyvältä popmusiikilta vaaditaan.
Pop on nykyään aivan suotta kirosana. Aina ei tarvita norjalaista vintageprogerockia siihen, että saa naapurit hyppimään seinille - Ibrahim Tatlises riittää.

Miehen musiikkivideot ovat taidetta. Eräässä videossa Ibrahim pelaa biljardia suuret aurinkolasit silmillään kymmentä nuorta naista vastaan - ja voittaa kaikki. Spotifysta löytyy kokonaiset kymmenen Tatlisesin albumia alkaen vuodesta 1985 ja loppuen vuoteen 2009. Uudenvuodenbileistä ei siis aivan heti musiikki lopu.

Mutta sukulaistani lainaten, "onhan se aikamoista jollotusta".

Tätä pitää juhlia!

Tänään Funkata-blogi täyttää vuoden! Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen tekstin blogiini. Se käsitteli James Brownia, jos ei maailman parasta laulajaa, niin ainakin tämän blogin blogatuinta muusikkoa. Ensimmäisen kirjoituksen jälkeen tekstejä on ilmestynyt 65. Minusta siitä sietää olla ylpeä!

Vaikka ulkoasu on muuttunut pariinkin otteeseen, idea on pysynyt samana. Että kirjoittaisin hyvästä ja joskus huonostakin musiikista ja ylipäätänsä populaarikulttuurista. Musiikkijuttujen sekaan on eksynyt yksi (1) valokuvausta käsittelevä kirjoitus ja ehkä toinenkin tulee.

Kommentteja ja palautetta sähköisesti ja suullisestikin on aina kiva saada. Kiitos siis kaikille kommentoijille ja lukijoille vuodesta!

Mahna Mahna

En voi sanoa, että kulttimaineesta nautiskeleva The Muppet Show merkitsisi minulle jotain. Olen siihen liian nuori. Parin sattuman kautta ajauduin kuitenkin katsomaan videoklippiä netistä. Kaksiminuuttinen video kiteyttää hienosti yhteen sen, mistä hyvässä popkappaleessa on kysymys.

Kertosäkeen pitää olla juuri sopivan ärsyttävä ja tarttuva. Sellainen, jota voi hyräillä vaikkapa bussimatkalla. Yleensä yksinkertainen on parasta. Kappaleen esittäjän kannattaa olla karismaattinen korisija (tässä tapauksessa kähisevä käsinukke). Historiakin osoittaa, että kähisijät ovat pärjänneet albumilistoilla hyvin. Artistin brändäys on myös tärkeää: tyylikäs lavaesiintyminen taustalaulajineen ja isoine aurinkolaseineen vahvistaa rokkari-imagoa.

Yksinkertaisesti videolta löytyvät kaikki tarvittavat elementit mainioon poprenkutukseen. Eihän videota voi edes inhota, vaikka kuinka yrittäisi!

Hyvää hissimusiikkia!

Hissimusiikki on jo käsitteenä outo. Tarkoittaako se yhdentekevää musiikkia, jonka tarkoitus on sulautua seinään ja herättää mahdollisimman vähän ajatuksia ja tunteita?

Norjalaisen elektronisen duon Röyksoppin musiikkia on kuvailtu hissimusiikiksi. Jos kuulisin Melody A.M. –albumin Finnairin koneessa kiitoradalla tai kaupan kassalla ostovimmaa lisäämässä, ahdistuisin. Melody A.M. vaatii nimittäin perusteellista kuuntelua. Musiikki on dramaattista ja se toimisi hyvin elokuvien ääniraidoilla.

Röyksoppin musiikki luokitellaan usein ambientiksi, millä ainakin minun korvissani on negatiivinen kaiku, muttei yhtyeen ymmärtäminen vaadi pilvenpössyttelyä.

Levyä on haukuttu tylsäksi, mutta se on kaikkea muuta. Esimerkiksi maaginen “Poor Leno” on vauhdikas sumuisen rytmin ja taustalla etäisesti soivan discokitaran takia. Pahaenteisen taianomaiset ja rauhallisesti kehittyvät äänimaailmat, varjoiset ja jopa painostavat rytmit ja melodiat ovat järistyttävää kuunneltavaa.

Parhaimmillaan levy toimisi liikkuvan kuvan yhteydessä. Ehkä joku toinenkin on ajatellut samalla tavalla, koska Finnkinon tunnusmusiikki kuulostaa aivan “So Easyn” kilkuttelulta.

Röyksoppin "Senior" ilmestyi tänä syksynä.

Perimmäinen kysymys

Klassinen kysymys kuuluu: mitä kaikkea voi päätellä ihmisen musiikkimausta?

Journalisti-lehti (15/2010) kertoo vastauksen. Lehden jutussa kirjoitetaan texasilaisesta psykologian apulaisprofessorista, Sam Goslingista, joka on kirjoittanut aiheesta jopa kirjan ”What your stuff says about you”. Tiukkojen tutkimusten perusteella selvisi, että esimerkiksi ihmisen makuuhuoneesta voidaan päätellä jo henkilön sukupuoli, ikä, kiinnostuksen kohteet, arvot ja tottumukset.

Sam Gosling on myös luokitellut musiikin kuuntelijat ryhmiin! Sam Gosling esimerkiksi väittää, että jazzin ja bluesin kuuntelijat ovat tunne-elämältään vakaita, he eivät harrasta urheilua ja he eivät ole varakkaita.

Indien ja rockin kuuntelijat ovat vuorostaan sosiaalisesti dominoivia ja urheilullisia ihmisiä. Coyntryn kuuntelijat taas ovat artikkelin mukaan tunnollisia, mutta eivät kovinkaan avoimia uusille kokemuksille. He ovat myös poliittisesti konservatiivisia.

Kuulostaa melko kliseiseltä. Ovatko popin kuuntelijat sitten sosiaalisia atleetikkoja, jotka kärsivät tinnituksesta?

Kauas pois

Kotimainen reggaeartisti Puppa J ja laulaja Yona ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja tuloksena on Liljan Loisto -niminen reggaeyhtye. Liljan Loiston syyskuussa ilmestyneen albumin idea on yksinkertainen: Karjala-aiheisia nostalgialauluja reggaekompilla.

Hauska idea, mutta olisi mielenkiintoista tietää, mitä Karjalasta evakkoon lähtenyt sukupolvi ajattelee siitä, että Karjalaa verrataan mm. Hesarin Liljan Loistoa käsittelevässä jutussa (4.9.2010) reggaesanoittajien rakastamaan Etiopiaan!

Tykkää/Tökkää/En tykkääkään

Kun ennen muusikkoja fanitettiin ja hehkutettiin netissä, nykyään asia on päinvastoin.
Kansakunnan synnistämme, Naamakirjasta löytyy nyt kaiken muun turhuuden lisäksi uusi ilmiö: artistien vihaaminen. Ymmärrän hyvin miksi monet haluavat kertoa koko maailmalle lempiartisteistaan, mutta miksi toisin päin?

Tälläiset vihayhteisöt ovat levinneet netissä ihmeellisen nopeasti. Koomista tässä on se, että niillä alkaakin olla melkein yhtä paljon kannatusta kuin artistin fanitusyhteisöillä. Kuluneena esimerkkinä mainittakoon teinilaulaja Justin Bieber. Ja lupaan, että alan kiljua, jos joku puhuu tästä autotune-efektin ystävästä vielä lisää.

Mutta miten ihmeessä joku jaksaa tuhlata energiaansa ja aikaansa vihaamalla artistia, josta tekee samalla synonyymin kaikelle huonolle musiikille? Maailma on täynnä hyvää musiikkia! Minusta näihin vihasivustoihin littyminen kertoo vakavasta tylsyydestä ja laiskuudesta.

Toki populaarikulttuurin ivaaminen on ennen muuta ällistyttävän hauskaa (siitä mielenkiintoinen esimerkki on listahittikappaleiden musiikkivideoista parodioita tekevä Key of Awesome), mutta rajansa kaikella.

Mutta ainakin Justin Bieber on saanut Naamakirjan ansiosta paljon ilmaista julkisuutta, ja siitä varmastikin ollaan levy-yhtiössä tyytyväisiä!

Claptonkin on vain ihminen

Eräs tuttu on täysin hurahtanut Eric Claptonin musiikkiin. Paitsi että hän voi keskustella kenen tahansa kanssa tai milloin tahansa (vaikkapa kahdeksalta aamulla) Claptonin nerokkuudesta jopa tuntitolkulla, hän on metsästänyt divareista kitaristin alkuperäiset albumit. Hänen kokoelmastaan löytyvät useimmat Derek & The Dominosin ja Cream-bändin levyt sekä livetaltioinnit. Kokoelmaansa hän päivittää säännöllisesti, sekä tietysti Claptoniin perehtyneenä hän on lukenut kattavan määrän tietoa muusikosta.

On tietysti hienoa, jos ihminen löytää yhden musiikillisen fanittamisen kohteen. Tälläiset yhden artistin kannattajat voidaan lokeroida. Tässä pari tuntomerkkiä:

1. Hänen kanssaan ei voi keskustella muusta musiikista.

2. Hän on aina oikeassa ihailemansa artistin suhteen. Ainakin omasta mielestään.

3. Hän ei tajua, jos joku ei jaksa kuunnella hänen ylistyspuhettaan tai musiikkipropagandaansa.

4. Hänen mielestään muu musiikki on järkyttävää stereotyyppista paskaa. Itse asiassa se ei ole hänen mielestään edes musiikkia.

Mutta hei, eikö sitä musiikkivalikoimaa voisi aina myös vähän laajentaa? Vaikka James Browniin tai ihan vaikka akustiseen surffimusiikkiin? Silloin paitsi laajentaa omaa tietämystään, tekee myös hyvän teon muita ihmisiä kohtaan!

M79

Kriitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka keksii parhaimman tai osuvimman vertailukohteen jollekin kovassa nosteessa olevalle bändille: laulaja on kuin nykyajan Frank Sinatra tai bändin musiikki on ottanut vaikutteita irlantilaisesta kansanmusiikista. Yleensä näitä vertauksia keksiessä kriitikoilla taitaakin itse pääasia unohtua ja vertaukset menevät yli ja reippaasti.

Vampire Weekendin, yhdysvaltalaisen nerokkaan popyhtyeen musiikkivaikutteiksi on leimattu afrikkalainen musiikki. Vampire Weekendia kuulemattomana nauroin tälle vertaukselle kunnolla. Eivät kai taas kriitikot liioittele?

Lainasin viime viikolla kyseisen yhtyeen debyyttilevyn kirjastosta. Kun myöhemmin kuuntelin albumia, levy kuulosti oudon tutulta, vaikken sitä ollut aiemmin kuullut lukuun ottamatta ”M79”-rallia. Sitten keksin. Vampire Weekendista mieleeni tuli hieno afrikkalaispop-kokoelma, ”Golden Afriquen”. Kyseinen visuaalisestikin hieno kahden cd:n paketti kattaa Afrikan legendaarisemmat muusikot Francosta Nybomaan. Löytyy kokoelmalta myös ainoa haitarikappale, josta oikeasti pidän (Camille Feruzin "Cha Cha Cha Bay").

Vau! Kriitikot olivat oikeassa!

Pohja

Miksi Keane? Miksi päätit julkaista vielä vuonna 2010 uuden albumin? "Under The Iron Sea"-albumisi oli loistava! Siinä oli särmää, sopivasti pianoa ja tunnelmaa sekä hyviä kertosäkeitä. Sitten päätit julkaista "Perfect Symmetryn", joka olikin melkein kertakäyttökamaa paria biisiä lukuunottamatta. Tietysti syntikoissa tai rumpukoneissa ei ole mitään pahaa, mutta ne eivät sovi haikeaan brittipoppiin! Mutta nyt, päätit sitten julkaista uuden albumin, "Night Trainin"? "Stop For a Minute" singlelohkaisukin on vain ihan hyvä, mutta laulaja Tom Chaplin, etkö ole oppinut, ettet voi keikkua luontevasti musiikkivideossa, joka sijoittuu baariin?

Nyt bändisi alkaa kuulostamaan laimealta Snow Patrolilta. Hyi.

Country on paha sana - funk hyvä

Kevät huijaa minua joka vuosi. Luulen, että aurinkoinen kevät on vihdoinkin tullut ja alan kaivaa kaapeista huppareita. Mutta silloin aurinko katoaa kuin salamaniskusta ja alkaa sataa oikein kunnolla!

No, tähän auttaa vain kunnon funk! Juttelin erään ystäväni kanssa musiikista ja aikamme juteltuamme hän häpeillen tunnusti pitävänsä countrysta. Heti perään hän suurena rockfanaatikkona lisäsi pitävänsä vain uudemmasta rockpainotteisesta coyntrysta.

Myöhemmin hän antoi minulle poltetun cd:n. Robert Randolph ja The Family Band luki kannessa. ”Se on hieno sekoitus terävää funkkia, kunnon rockirroittelua ja no – countrya.

Sateisina päivinä laitan aina kyseisen levyn soimaan (niin kuin tänään). Jo yksi raita onnistuu muuttamaan harmaan sateisen päivän energisen aurinkoiseksi.

Ennakkoluuloja

Päätin uhmata henkistä musasnobiani. En ole kuunnellut James Bluntin ”Back to Bedlamia”, vaikka tuo albumi on ollut tarjolla aivan nenäni edessä pitkän aikaa. Ehkä pelkäsin, että alkaisin saamaan ahdistuskohtauksia puhki soitetun Wiseman-hitin aikana.
Eilen kuitenkin laitoin kyseisen kiekon soimaan. Yllätys, ei se ollutkaan niin paha. Ei ollenkaan. Kitarasaundit upposivat ja Bluntin värikäs lauluääni teki vaikutuksen. Vaikka biisit eivät olleet kuin keskitason sävellyksiä, albumin pystyi kuuntelemaan kahteenkin kertaan putkeen vaivatta. Wiseman-biisikin laittoi sormet naputtelemaan rytmiä. Joten kai puhkisoitettu popmusiikkikin voi yllättää?
Mutta kahta asiaa en vain ymmärrä: Miksi ihmeessä levyn kannessa on hullun apinan kuva? Entäs takakannen teksti ”This album contain lyrics of an adult nature”?

Snobittelua

Huomasin tuossa eilen, että melkein pelottavalla kiihkolla olen tentannut kaverien ja kaiken maailman puolituttujen musiikkimakuja. Yleisin vastaus tuohon kysymykseen on ollut ”No mä kuuntelen kyllä tosi laajasti musaa!”.
Eihän tuollaisesta ympäripyöreästä vastauksesta mitään irti saa (paitsi ehkä sen, ettei tenttauksen uhri ole välttämättä hullu musafanaatikko)! No, ei siinä auta muu kuin alkaa luetella eri genrejä.
- Pidätkö popista?
- No en mä oikein.
- Rockista, metallista tai reggaesta?
- No ei oo mun makuu.
- Entäs blues, folk, soul tai elektroninen?
- Emmä kai.
- Iskelmä?
- No en tietenkään!
- No mistä sä pidät?
- No Michael Jacksonin Billie Jean on kyllä ihan hyvä...

Arrgh! Mitä tästä opin? Kuolema myy. Myönnän kyllä aivan suoraan, että Michael Jackson kuuluu legendaarisemmat artistit – listalle ja vielä aikapa kärkisijoille. Ihan syystä, onhan Jackson tehnytkin aivan törkeän hyviä biisejä. Mutta silti. Onko sitä pakko hehkuttaa kaikkialla?

Valitusta, valitusta

Valitettavasti joudun joka aamu matkustamaan bussilla. Ja valitettavasti olen aamuisin todella äreä, valmis tappamaan katseella jonkun viattoman joka uskaltaa pilata minun aamurutiinini.
”Sun takki haisee ihan kinkulta!” tyttö kiljui takanani bussissa.
”Aha.” toinen tyttö huusi takaisin fiksusti.
”Varmaan koko bussi haistaa ton!” tyttö kommentoi.
”No kun mä hengailin Jyrkin kanssa ja se haisee aina kinkulta!” toinen tyttö puolustautui kovaan ääneen.
Taas yksi hyvä syy ottaa iPod bussiin mukaan: välttyy kuulemasta outoja keskusteluja, eikä tarvitse pidätellä naurua tai laskea kymmeneen takana istuvien huutajien juttujen takia.
Mutta silti en älyä, miksi ihmeessä iPodia pitää kuunnella joka paikassa tai ainakin esittää kuuntelevansa. Kyllä, tiedän että kuulokkeet ovat kuin trendikäs asu, mutta silti: onko järkeä huudattaa aamulla haudanhiljaisessa bussissa listahittipaskaa niin, että varmasti kuskikin kuulee ja kääntää radiota vielä lujemmalle? Matkustajat kärsivät, kun joutuvat kuuntelemaan samaan aikaan Lady Gagaa ja kansanmusiikkia. Onko pakko kilpailla sillä kuka huudattaa musaa kovimmalla ja kenellä alkaa ensimmäisenä tinnittää? Jos kerta julkisilla paikoilla on niin kova melu, ettei soittimen musiikkia kuule, onko pakko edes yrittää kuunnella musaa? Eikö voisi olla vaikka ihan hiljaa?
Ja miksi ihmeessä puhutaan erikseen iPodeista ja sitten niistä mp3-soittimista?

Taisin herätä väärällä jalalla. Ehkä aamuherätyksiäni helpottaisi herätyskello, joka herättää soittamalla valitsemasi biisin. Sellaisiakin on olemassa.