Myöhässä

Ylihypetyt yhtyeet karmivat minua. Ne yhtyeet, joista saa lukea ja kuulla pari viikkoa, kunnes yhtye vaipuu maan alle. Tai mikä vielä pahempaa, yhtyeestä aletaan kirjoittaa yhä isommilla ja isommilla kirjaimilla, mitä nopeammin viikot kuluvat. Se ei tarkoita, että musiikki olisi huonoa, päinvastoin. Mutta näin hyvä musiikki tapetaan kuluttamalla monesti ja aivan turhaan.

Kings of Convenience ärsytti minua. Yhtyeeltä ei voinut välttyä. Kaikkialla intoiltiin tästä folk-painotteisesta kokoonpanosta. Aloin inhoamaan Kings of Conveniencea ennen kuin olin edes kuullut yhtäkään biisiä. Tuntui, että yhtyettä yritettiin pakkosyöttää minulle väkisin.

Kuitenkin vahingossa kuulin Kings of Conveniencen uusimman albumin kappaleita. Ne ovat loistavia: folkahtavia, kauniita, energisiä, monipuolisia! Mieskaksikolla on aivan oma erottuva saundinsa! (Aika suunnata levykauppaan!)

Kuitenkin makea ylistyspuhe kasaa yhtyettä kohtaan järkyttäviä odotuksia. Yleensä silloin kuuntelija pettyy. Ja voihan sitä antaa aikaa sulatella uusia musiikkikykyjä! Vampire Weekendin löytämiseen minulla meni 1,5 vuotta, mutta etnisillä saundeilla maustettu pop kuulostaa hyvältä vieläkin!

Ja eikös sitä sanota, että hyvä musiikki kestää aikaa?

M79

Kriitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka keksii parhaimman tai osuvimman vertailukohteen jollekin kovassa nosteessa olevalle bändille: laulaja on kuin nykyajan Frank Sinatra tai bändin musiikki on ottanut vaikutteita irlantilaisesta kansanmusiikista. Yleensä näitä vertauksia keksiessä kriitikoilla taitaakin itse pääasia unohtua ja vertaukset menevät yli ja reippaasti.

Vampire Weekendin, yhdysvaltalaisen nerokkaan popyhtyeen musiikkivaikutteiksi on leimattu afrikkalainen musiikki. Vampire Weekendia kuulemattomana nauroin tälle vertaukselle kunnolla. Eivät kai taas kriitikot liioittele?

Lainasin viime viikolla kyseisen yhtyeen debyyttilevyn kirjastosta. Kun myöhemmin kuuntelin albumia, levy kuulosti oudon tutulta, vaikken sitä ollut aiemmin kuullut lukuun ottamatta ”M79”-rallia. Sitten keksin. Vampire Weekendista mieleeni tuli hieno afrikkalaispop-kokoelma, ”Golden Afriquen”. Kyseinen visuaalisestikin hieno kahden cd:n paketti kattaa Afrikan legendaarisemmat muusikot Francosta Nybomaan. Löytyy kokoelmalta myös ainoa haitarikappale, josta oikeasti pidän (Camille Feruzin "Cha Cha Cha Bay").

Vau! Kriitikot olivat oikeassa!

Lahjapaketeista

Yllätyin iloisesti, kun avasin jouluaattona lahjapaketteja. Seitsemän hienon levyn ja discopallon joukosta löytyi U2! Todella loistava sattuma, koska tuohon bändiin minun on pitänyt tutustua jo aikoja sitten. Sain mukavasti tietoa bändistä uuden vuoden aattona. Vaikka yleensä en Yle Teemaa katso, kanavalla näytettiin puolelta öin mahtava dokkari bändistä. Bono valtavissa aurinkolaseissaan kertoi ”The Joshua Tree”-albumin levyttämisestä.
Toinen mukava levy oli ”Forrest Gump”-leffan soundtrack. Soundtrack on täynnä sellaisia pakollisia nimiä, joita kukaan musadiggari ei voi ohittaa. The Doors, Bob Dylan ja Simon & Garfunkel kuuluvat yleissivistykseen, vaikkei edes heidän musiikistaan pitäisi.
Kolmas hieno levy oli kaverini antama poltettu kokoelma, josta löytyi todella mahtavia minulle uusia bändejä, kuten The Smiths, Vampire Weekend, The Church ja Suede.
Kiitos lahjoista! Ne pelastavat monta huonoa päivää!