This Is A Game

Tässä piristävää kuunneltavaa perinteikkään soulin ja rock 'n' rollin ystäville. This Is A Game on ensimmäinen single laulaja ja kitaristi Nick Waterhousen maaliskuussa ilmestyvältä albumilta Holly.

Waterhouse saattaa olla tuttu nimi esimerkiksi losangelesilaisen Allah-Lasin faneille. Muusikko on nimittäin toiminut Allah-Lasin esikoisalbumin tuottajana, ja Innovative Leisure -levy-yhtiö on julkaissut Waterhouselta ja Allah-Lasilta myös yhteisen singlen. Miehen oma debyytti Time's All Gone ilmestyi vuonna 2012.

This Is A Game läpäisee kaikki retrosoulin vaatimukset: sähkökitara soi aivan kuin vanhalla surffirokkiäänitteellä, ja saksofoni ja sähköurut raikaavat vinhasti taustalla. Kappaleen kestokin on rhythm and bluesille tyypillinen, vajaa kolme minuuttia.

Parasta soulia juuri nyt

Jos olet seurannut kotimaisen The Soul Investigatorsin toimintaa, saatat muistaa Myron & E -lauluduon muutaman vuoden takaa. Myron Glasper ja Eric Cooke levyttivät suomalaisen soulpoppoon kanssa neljä funkahtavaa singleä (esimerkiksi kappaleet Cold Game ja It's A Shame) Timmionin toimesta.

Nyt materiaalia on kertynyt tarpeeksi kunnon albumia varten. Myron & E:n debyyttialbumi Broadway julkaistaan heinäkuun alussa kalifornialaisen Stones Throwin kautta. Vaikka Timmion onkin vaihtunut Stones Throwiin, on levyllä mukana monia tuttuja suomalaisia. Albumin tuottajana häärii Didier Selin, ja täyteläisen groovaavasta äänimaailmasta vastaa The Soul Investigators. Meriitit ovat siis kohdillaan.

Esimakua tästä albumista on tarjolla runsaasti. Toukokuun neljästoista päivä ilmestyi Los Angelesissa kuvattu tyylikäs mustavalkoinen musiikkivideo If I Gave You My Love. Biisin voi käydä myös lataamassa ennakkoon Stones Throwin nettisivuilta. Lisäksi kolme muuta raitaa ovat kuunneltavissa ja ostettavissa jo nyt iTunes Storesta. Riko siis säästöpossusi heti, sillä tänä vuonna ei retrosoul-diggareiden rahoja säästellä!

Retreat

Ilouutisia kaikille sielukkaan soulin ja voimaannuttavan funkin ystäville! Aikamme vetreimmän soullaulajan Sharon Jonesin kuudes albumi Give The People What They Want ilmestyy Daptonen kautta 6. elokuuta. Kymmenen raitaa sisältävällä levyllä Jonesin kanssa jammailee edellisiltä julkaisuilta tuttu kahdeksanhenkinen orkesteri The Dap-Kings ja taustalaulajat Saundra Williams ja Starr Duncan.

Käy kuuntelemassa levyn ensimmäinen single Retreat osoitteesta NPR.com. Kappaleen tarmokkaassa kertosäkeessä riittää fiilisteltävää loppuillaksi.

I Think You've Got Your Fools Mixed Up

Kokosin viime lokakuussa Spotifyhyn soittolistan vanhoista soul- ja rhythm and blues -suosikeistani. Louisianalainen soulkonkari Brenton Wood pääsi listalle upealla Gimme Little Sign -kappaleellaan, mutta tämä pehmeä-ääninen laulajanero ansaitsee enemmän tunnustusta tässä blogissa. Vuonna 1967 julkaistun Gimme Little Sign -singlen B-puolelta löytyy nimittäin Brenton Woodin paras kappale: kahden minuutin timantti I Think You've Got Your Fools Mixed Up. Kuuntele ja ihastu.

Charmikasta soulia Australiasta

Löysin sattumalta hienosta Soul Sides -blogista Cookin’ On 3 Burners -poppoon. Tämä mainio aussibändi esittää tyylipuhdasta soulia ja funkkia charmikkaasti ja tunteella, ja yhtye teki minuun jo heti ensimmäisellä kuuntelukerralla suuren vaikutuksen. Ujeltavia sähköurkuja soittaa Jake Mason, kitaraa Lance Ferguson ja rumpuja Ivan Khatchoyan. This Girl -kappaleen laulusolistina kuullaan taitavaa Kylie Auldistia, joka tunnetaan esimerkiksi The Bamboos -bändistä.

Never Too Much

Viime aikoina olen keskittynyt eritoten sielukkaiden soul- ja funk-levyjen keräilyyn - tai ainakin kirjaston soul-osaston tutkimiseen. Yksi uusista suosikeistani on kymmeniä miljoonia levyjä myynyt newyorkilainen kasarisoultähti Luther Vandross. Laulajakeikarin debyyttialbumi Never Too Much ilmestyi vuonna 1981. Seuraavana vuonna Vandross palkittiin Grammylla parhaimmasta R&B-esityksestä, ja hänet valittiin myös vuoden parhaimmaksi uudeksi artistiksi - ja aivan syystä.

Esikoisalbumin nimikkokappale Never Too Much on armoton hitti, jonka vahvasta kertosäkeestä, hunajaisista viulutaustoista ja hauskoista funk-kitaroista on helppo tykätä. 80-luvun alun katumuotia, aikansa huippumodernia studiotekniikkaa ja ghettoblastereita esittelevä musiikkivideokin on katsomisen arvoinen.

Soulkonkarit

Kokosin kuusitoista vanhaa soul- ja rhythm and blues -klassikkoa Spotifyhyn. Joukkoon pääsi muun muassa Rolling Stone -lehden mielestä kaikkien aikojen parhaimman brasilialaisen laulaja Tim Maian I Don't Know What To Do With Myself, trumpetisti Donald Byrdin ja laulaja Isaac Hayesin seesteinen yhteistuotos I Feel Like Loving You Today, huvittava sähköurkuinstrumentaali Wade In The Water, Grammy-voittaja Billy Paulin People Power ja Betty Everettin upea You're No Good.

Svengaavia kuunteluhetkiä!

Soulkonkarit-soittolista, 16 kappaletta

Tim Maia: I Don't Know What To Do With Myself
Betty Everett: You're No Good
Pete Wingfield: 18 With A Bullet
Brenton Wood: Gimme Little Sign
Arthur Alexander: Anna (Go To Him)
Donald Byrd: I Feel Like Loving You Today
Billy Paul: People Power
Brother Jack McDuff: Wade In The Water
Jimmie Gresham: Be Prepared To Pay
Bob & Earl: Harlem Shuffle
Bettye Swann: Don't Wait Too Long
Frankie Floyd: Boogie Chile
Etta James: I'd Rather Go Blind
The Dramatics: Whatcha See Is Whatcha Get
La Brenda Ben: Chaperone
Charles Sheffield: It's Your Voodoo Working

Willow Man

Suomalainen levymerkki Kojak Giant Sounds julkaisee uudelleen vanhoja rytmikkäitä tanssihittejä. Erityisesti levymerkki on keskittynyt lattaridiscoon ja funkkiin. Yksi suosikeistani on The Willow Bandin vuonna 1976 levyttämästä Willow Man -kappaleesta sovitettu uusi seitsemänminuuttinen versiointi. Tämä armoton trooppinen discopaahto ei jätä ketään kylmäksi.

 

Kairolainen funkjammailu

Nappasin lähikirjastoni palautushyllystä psykedeelistä funkkia esittelevän Psych Funk -kokoelman. Kaikki maailmankolkat ovat tasapuolisesti edustettuna tällä levyllä ja eksotiikkaa riittää. Uuden aallon ranskalainen syntikkasurinabändi Eskaton, venäläinen svengijengi The Melodiya Jazz Ensemble ja etelä-korealainen Kim Sun jäävät silti egyptiläisen kitarataituri Omar Khorshidin varjoon.

Itämaisen tulinen kitararalli Rakset El Fadaa (1974) käynnistyy hyytävällä sähkökitarasoololla, joka pöllyää kuin Saharan hiekka. Kuohuvan desert blues -osuuden jälkeen rytmisektio aloittaa rummutuksen rymisten ja kolisten ja tunkkainen syntikka kummittelee taustalla.

Vastustamatonta!

Last Night

Perjantain kunniaksi tein soittolistan, jonka voi kuunnella Spotify-musiikkipalvelun kautta. Soittolistassa on kymmenen menevää funk- ja soul-suosikkiani. Näillä kappaleilla viikonloppu lähtee hyvin käyntiin!

Last Night -soittolista, kymmenen kappaletta

Sharon Jones & The Dap-Kings: Nobody's Baby
Sharon Jones on ehdottomasti paras elossa oleva soullaulaja. Kappale löytyy naisen "100 Days, 100 Nights" -albumilta, joka on vuodelta 2007.

Alvin Cash: Twine Time
Alvin Cash taitaa todellisen funkirrottelun. "Twine Time" pääsi vuonna 1965 Yhdysvaltain kuuluisan R&B-listan neljännelle sijalle. Mutta kappale kuulostaa mahtavalta vieläkin!

Otis Redding: Respect
Aretha Franklin teki tästä kappaleesta kuuluisan, vaikka alun perin "Respectin" sävelsi ja esitti Otis Redding. Mutta ehkä Redding ei saanut tarpeeksi ylistystä kappaleesta, koska hän myi sen Aretha Franklinille. Minusta Otis Reddingin versio on kaikista sympaattisin.

Shirley Brown: I Can't Give You Up
Löysin Shirley Brownin "Woman to Woman" -levyn pölyisen levykaupan ylimmältä hyllyltä. Ostin levyn pelkästään kannen perusteella. Jo kannesta voi päätellä, että levy on täynnä riipaisevaa soulia.

The Mar-Keys: Last Night
Instrumentaalibändi The Mar-Keysia ei saa suinkaan väheksyä. Bändin kappaleissa on nimittäin upeita jippoja. "Last Night" on kuin pitkä perjantai-ilta, se ei lopu koskaan.

Archie Bell & The Drells: Tighten Up
Kun puhutaan Atlantic-levy-yhtiön helmistä, unohdetaan helposti Archie Bell. Ja se on suorastaan hävettävää!

Robert Randolph & The Family Band: I Need More Love
Robert Randolphin resepti on monipuolinen: gospelia, coyntrya, rautalankarokkia ja funkia.

The Coasters: Li'l Egypt
"Li'l Egypt" on leikkisä ja kekseliäisyydessään huvittava kappale.

James Brown: There It Is
Soittolista ei olisi täydellinen ilman kiistatonta funkin kuningasta, James Brownia.

Smokey Wilson: Low Rider
Rouheaa kitaravinguttelua, vahvaa tulkintaa. Tähän on hyvä lopettaa.

Eivät ne elämää suuremmat levyt

Lehtien mainospalstojen uusi valloittaja on Robert Dimeryn kirja “1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään”. Kirjan nimi kertookin kaiken. Niin kuin arvata saattaa, 1001:n levyn joukosta löytyvät The Beatlesit, The Who ja muut populaarikulttuurin kivijalat. Kirjan on suomentanut ja toimittanut maineikas rockin tuntija Jake Nyman, joka on itsekin kasaillut albumilistauskirjoja.

Minua ärsyttävät tälläiset kirjat. Miksi itsestäänselviä klassikkoyhtyeitä pitää listailla ja samalla varmistaa, että yhtyeiden jo valmiiksi puhkikulutetut nimet alkavat ärsyttää vielä enemmän?

Nyt Beatleseiden kuuntelemisestakin tehdään pakkopullaa. Pakollinen paha, joka on suoritettava, kun kuivakkaat musiikkilistaukset niin kehottavat.

Minä lukisin paljon mielummin levyistä, jotka eivät ole vielä suuren yleisön klassikkoja. Sitä paitsi ei hyvän levytyksen tarvitse olla elämää suurempi. Soullaulaja Sharon Jonesin ja taustaorkesteri The Dap–Kingsin “100 Days, 100 Nights”-levytys (2007) kuulostaa mahtavalta. Laulajan ääni on juuri sopivan kermainen, funkkitara rämpyttää, torvet soivat ja taustalaulajat naukuvat taustalla. Silti “100 Days, 100 Nights” oletettavasti unohtuu seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä, ehkä jo kymmenen tai kahden. Ja se on aivan okei. Ei hyvän levyn tarvitse päästä legendaarisimpien albumien top 100 -listaukseen. Sharon Jones kuulostaa mainiolta nyt, ja se riittää minulle.

Country on paha sana - funk hyvä

Kevät huijaa minua joka vuosi. Luulen, että aurinkoinen kevät on vihdoinkin tullut ja alan kaivaa kaapeista huppareita. Mutta silloin aurinko katoaa kuin salamaniskusta ja alkaa sataa oikein kunnolla!

No, tähän auttaa vain kunnon funk! Juttelin erään ystäväni kanssa musiikista ja aikamme juteltuamme hän häpeillen tunnusti pitävänsä countrysta. Heti perään hän suurena rockfanaatikkona lisäsi pitävänsä vain uudemmasta rockpainotteisesta coyntrysta.

Myöhemmin hän antoi minulle poltetun cd:n. Robert Randolph ja The Family Band luki kannessa. ”Se on hieno sekoitus terävää funkkia, kunnon rockirroittelua ja no – countrya.

Sateisina päivinä laitan aina kyseisen levyn soimaan (niin kuin tänään). Jo yksi raita onnistuu muuttamaan harmaan sateisen päivän energisen aurinkoiseksi.

Hyvän keikan hinta

Mikä on lempiäänesi, kysyttiin eräältä DJ:ltä haastattelussa.
- Tietysti James Brownin funkkiljaisu! hän vastasi.

Tästä innostuneena kaivoin jälleen James Brownin levyt esiin ja laitoin ne soimaan. Koska vaikka musiikkimakuni vaihtelee, James Brown pysyy aina suosikeissani.

James Brown ei päästänyt ketään helpolla, vähiten itseään. Levyllä hänen yhtyeensä soittaa nopeatempoisia funkbiisejä tarkasti ja terävästi, vaikka biisien rytmit ovat niin vaikeita. Funkkitara ja basso paukuttavat rytmiä taustalla rosoisesti. Vaikka James Brown oli melkein kohtuuton bändin soittovaatimusten suhteen, hän itsekin hoitaa hommansa hienosti There it is – albumilla. Käheät funkrääkäisyt ja-laulut antavat hienosti väriä hyville biiseille.

Vannoutuneena Brown-fanina minulta löytyy myös DVD:nä livetaltiointi vanhalta keikalta. Kuinka hienosti James Brown tanssiikaan! Bändi soittaa takana hätkähdyttävän nopeasti, yleisö kirkuu, taustalaulajat laulavat.

Eräässä musadokkarissa Brownin keikoilla ja levyillä puhallinsoitinta soittanut mies paljasti, että hyvän keikan hinta oli suuri. Jos Brown kuuli, että jokin soitin lähti hiemankin myöhässä soittoon tai ei yltänyt parhaimmalle tasolle, puolet palkasta lähti heti pois. Brownilla oli myös valtava määrä salaisia merkkejä keikkoja varten. Yksi kädenliike tarkoitti kertosäkeen toistoa, toinen sooloa, kolmas biisin lopettamista. Soittajat saivatkin olla aina varuillaan, koskaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Samassa musadokkarisa myös laulaja entinen vaimo muisteli kiertue-elämää. Vaikka keikkoja tehtiinkin valtavia määriä, James Brown valmistautui aina niihin samalla tavalla. Pesi hampaansa. There it is!

Kuuntele täältä.

What´s going on

Mikä onkaan suurempi klisee, kuin laulaja, joka ammentaa musiikkinsa sielukkuuden rankasta lapsuudestaan?

Ei ehkä mikään, mutta Marvin Gayen musiikin kohdalla tuo toimii. Tähden kiireettömässä soulissa kuuluu kaipuu ja suru. Pääasia on se, etteivät hänen esityksensä ole ilmeettömiä. Se koskettaa.

Marvin Gayen äänimaailman rikkainta antia ovat monipuoliset lyömä- ja puhallinsoittimet, surumieliset orkesteritaustat ja huolella tehdyt biisit. Funkata suosittelee: ota lasillinen teetä, laita Marvin Gayen "What´s going on"-albumi soimaan ja kuuntele.

Marvin Gayen pitkäaikaisen ystävän David Ritzin kirjoittama elämäkerta tuosta legendaarisesta Motown-tähdestä on hiljattain ilmestynyt myös suomeksi.