Japanin ihmemaassa jopa levitoidaan

Kuva täältä.

Tokiolaisen Natsumi Hayashin valokuvablogi Yowayowa Camerasta on nopeassa ajassa tullut maailmanluokan ilmiö. Hänen kuvansa ovat levinneet kännykkäsovelluksiin, satoihin blogeihin, kalentereihin, t-paitoihin, nettijätti Yahoon etusivulle ja arvostettujen aikakauslehtien juttuihin.

Hayashi itse nimittää otoksiaan levitaatiokuviksi. Kuvissa hän liikkuu ympäri kaupunkia, mutta ilmassa kuin leijuen. Valokuvat ovat toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja värikkäämpiä. Hän leijuu tyhjässä huvipuistossa, kadulla, puistossa tai vaikkapa juna-asemalla. Kaikissa kuvissa on vahva, taianomainen tunnelma. Tokio on muuttunut Liisan ihmemaaksi.

Vaikka ilmassa heiluminen näyttää kuvissa uskomattoman helpolta ja kevyeltä, totuus on toinen. Koska kuvia ei ole käsitelty tietokoneella, kuvaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea notkeita jalkalihaksia. Joskus onnistunutta kuvaa varten tarvitaan satoja epäonnistuneita hyppyjä ja otoksia. Kuvat hän on ikuistanut automaattilaukaisimen avulla.

Tämä mahtava valokuvablogi saattaa kiinnostaa myös kissaihmisiä. Levitaatiokuvien sekaan eksyy nimittäin silloin tällöin kuvia Hayashin kahdesta kissasta!

Trendikäs mainostemppu - Bronco EP

Nykyään ei ole tavatonta, että kappaleet jäävät musiikkivideoidensa varjoon. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida, kun alkaa miettiä, kumpi tuli ensin: video vai kappale.

Reilun kuukauden ajan olen sulatellut Femme En Fourrurea. Se on ainakin omasta mielestään viileä. Helsinkiläinen kahden hengen pumppu tekee tummaa elektronista musiikkia, jossa kuuluvat nakuttavat house-biitit ja teatraaliset bassot. Rytmi on painostava ja synkkä. Kuitenkin kappaleissa on jotain selittämättömän vänkää ja hypnoottista.

Vaikka elektroniset kokeilut tuppaavat menemään ja tulemaan, Femme En Fourrure ei ole muotilehtiperspektiivistä katsottuna mikään ohimenevä ilmiö. Yhtye on julkaissut kasan singlejä ja tukun remikseja. Nimen takana oleva kaksikko on heittänyt myös dj-keikkoja. Mutta nyt puhutaankin trendeistä. Tavallisen musiikinkuluttajan näkökulmasta Femme En Fourrure on projekti, joka saa kappaleisiinsa nähden liian paljon huomiota.

Pumppu julkaisi maaliskuussa Bronco-levy, josta löytyy nimikkokappaleen lisäksi kolme muuta versiota kappaleesta ja vahvasti houseen nojaava Smear. En sano, että Bronco olisi vetämätön kappale, mutta väitän, ettei duo saa pidettyä kuuntelijakuntaansa koossa vain parin kappaleen voimin. Levyn julkaisi suomalaiseen klubimusiikkin erikoistuva Top Billin.

Tyylikkäitä mainoksia tehtaileva suomalainen Cocoa teki Bronco-kappaleeseen tyrmäävän ja laadukkaan musiikkivideon. Päähenkilö, häikäilemätön kolmekymppinen mies, lähtee laukkaamaan Helsingin villiin yöhön. Trendipellet voivat bongailla absurdilta filmiltä tuttuja paikkoja: ruudussa vilahtaa ainakin Playground-klubi ja levykauppa Stupido.

Femme En Fourrure ei suhtaudu musiikkiin liian ryppyotsaisesti, ja hyvä niin. Musiikissa kuitenkin kuuluu todistelun tarve ja se haiskahtaa laskelmoidun kaupalliselta. Femme En Fourruren musiikkivideoita katsellessa odottaa, milloin Dieselin tai jonkin muun pinnalla olevan vaatemerkin logo pomppaa ruutuun. Ja kappas kappas, Diesel on ollut väsäämässä Blump Bisquit -kappaleen videota. Onko kyseessä vain viileän yhtyeen nimissä toteutettu viileän laskelmoitu mainostemppu?

Delorean kerää sympatiapisteitä

Delorean - "Real Love" from Arts & Crafts México on Vimeo.

On se nyt kumma, että nykyään yhtyeitä brändätään eläimien avulla! Ehkä tarkoituksena on nostaa keskentekoisten nettibändien sympatiapisteitä, mutta minua tämä ilmiö karmii. Nimittäin: eläimet eivät ole hyvän musiikin tae, vaikka lemmikkejä kuinka rakastaisi.

Delorean on yhtye, joka kerjää sympatiaa kivoilla koirilla. Kappale on tarkoitettu uima-allasbileiden taustamusiikiksi. Yhtye on Ben Chappelin ja Aaron Brownin projekti. Kokoonpano on jo julkaissut Real Love -nimisen levynkin.

Kun kohta koira- ja kissa-aiheisista musiikkivideoista tulee ylitarjontaa, pitää luovien ohjaajien keksiä jokin muu eläin poseeraamaan. Lampaatkin ovat jo vessapaperimainoksissa, ja kameli poseeraa Wilcon uusimman albumin kannessa, joten jäljelle jää täplikäs lehmä! Rauhallinen, fiksu ja tyylikäs eläin kaikin puolin.

Guns Don't Kill People: Lazers Do

Jos seuraa vähänkin tanssimusiikkiskeneä, ei voi välttyä Major Lazerilta. Major Lazer esiintyi yliarvosteluilla Flow-festareilla Suvilahdessa viime kesänä. Huipputuottaja Diplon ja Switchin lanseeraama projekti yhdistelee nopeatempoista dancehallia ja elektronista kovabassoista dubsteppiä hämmästyttävän energisesti.

”Guns Don't Kill People: Lazers Do” –albumi koostuu erilaisista vierailijoista. Levyn ässäkortti on puhdas häröily ja tarttuvat rytmit. Albumin kansi on karikatyylineen provosoiva ja siitä selviää sekin, että Major Lazer panostaa visuaalisuuteen. Major Lazer on kuvitteellinen sarjakuvahahmo, joka pelastaa maailmaa ja tanssii ankarasti.

Bongasin keväällä jo yhtyeen loistavan “Can’t Stop Now” –kappaleen, joka kuulostaa perinteisemmältä reggaelta kuin albumin muut kappaleet. Vaikka albumilta löytyy floppejakin, joissa luotetaan enemmän hämmentämiseen ja laservaloilla leikkimiseen kuin itse säveleen ja rytmiin, mahtuu levylle silti tarttuvaa musiikkia.

En vieläkään täysin uskalla myöntää itselleni, että pidän tästä yhtyeestä. Musiikki on rajua, paikoitellen ärsyttävää, sekavaa, hämmentävää ja myötähäpeää tuottavaa. Major Lazer on jo niin överiksi vedettyä, että siitä jopa pitää. Major Lazerilla on hetkensä.

En halua edes kuvitella minkälainen meininki on Major Lazerin keikoilla. Suosittelen, ettei albumia kannata ottaa liian vakavasti. Siten pääsee helpommalla.

Eivät ne elämää suuremmat levyt

Lehtien mainospalstojen uusi valloittaja on Robert Dimeryn kirja “1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään”. Kirjan nimi kertookin kaiken. Niin kuin arvata saattaa, 1001:n levyn joukosta löytyvät The Beatlesit, The Who ja muut populaarikulttuurin kivijalat. Kirjan on suomentanut ja toimittanut maineikas rockin tuntija Jake Nyman, joka on itsekin kasaillut albumilistauskirjoja.

Minua ärsyttävät tälläiset kirjat. Miksi itsestäänselviä klassikkoyhtyeitä pitää listailla ja samalla varmistaa, että yhtyeiden jo valmiiksi puhkikulutetut nimet alkavat ärsyttää vielä enemmän?

Nyt Beatleseiden kuuntelemisestakin tehdään pakkopullaa. Pakollinen paha, joka on suoritettava, kun kuivakkaat musiikkilistaukset niin kehottavat.

Minä lukisin paljon mielummin levyistä, jotka eivät ole vielä suuren yleisön klassikkoja. Sitä paitsi ei hyvän levytyksen tarvitse olla elämää suurempi. Soullaulaja Sharon Jonesin ja taustaorkesteri The Dap–Kingsin “100 Days, 100 Nights”-levytys (2007) kuulostaa mahtavalta. Laulajan ääni on juuri sopivan kermainen, funkkitara rämpyttää, torvet soivat ja taustalaulajat naukuvat taustalla. Silti “100 Days, 100 Nights” oletettavasti unohtuu seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä, ehkä jo kymmenen tai kahden. Ja se on aivan okei. Ei hyvän levyn tarvitse päästä legendaarisimpien albumien top 100 -listaukseen. Sharon Jones kuulostaa mainiolta nyt, ja se riittää minulle.

Perimmäinen kysymys

Klassinen kysymys kuuluu: mitä kaikkea voi päätellä ihmisen musiikkimausta?

Journalisti-lehti (15/2010) kertoo vastauksen. Lehden jutussa kirjoitetaan texasilaisesta psykologian apulaisprofessorista, Sam Goslingista, joka on kirjoittanut aiheesta jopa kirjan ”What your stuff says about you”. Tiukkojen tutkimusten perusteella selvisi, että esimerkiksi ihmisen makuuhuoneesta voidaan päätellä jo henkilön sukupuoli, ikä, kiinnostuksen kohteet, arvot ja tottumukset.

Sam Gosling on myös luokitellut musiikin kuuntelijat ryhmiin! Sam Gosling esimerkiksi väittää, että jazzin ja bluesin kuuntelijat ovat tunne-elämältään vakaita, he eivät harrasta urheilua ja he eivät ole varakkaita.

Indien ja rockin kuuntelijat ovat vuorostaan sosiaalisesti dominoivia ja urheilullisia ihmisiä. Coyntryn kuuntelijat taas ovat artikkelin mukaan tunnollisia, mutta eivät kovinkaan avoimia uusille kokemuksille. He ovat myös poliittisesti konservatiivisia.

Kuulostaa melko kliseiseltä. Ovatko popin kuuntelijat sitten sosiaalisia atleetikkoja, jotka kärsivät tinnituksesta?

Tykkää/Tökkää/En tykkääkään

Kun ennen muusikkoja fanitettiin ja hehkutettiin netissä, nykyään asia on päinvastoin.
Kansakunnan synnistämme, Naamakirjasta löytyy nyt kaiken muun turhuuden lisäksi uusi ilmiö: artistien vihaaminen. Ymmärrän hyvin miksi monet haluavat kertoa koko maailmalle lempiartisteistaan, mutta miksi toisin päin?

Tälläiset vihayhteisöt ovat levinneet netissä ihmeellisen nopeasti. Koomista tässä on se, että niillä alkaakin olla melkein yhtä paljon kannatusta kuin artistin fanitusyhteisöillä. Kuluneena esimerkkinä mainittakoon teinilaulaja Justin Bieber. Ja lupaan, että alan kiljua, jos joku puhuu tästä autotune-efektin ystävästä vielä lisää.

Mutta miten ihmeessä joku jaksaa tuhlata energiaansa ja aikaansa vihaamalla artistia, josta tekee samalla synonyymin kaikelle huonolle musiikille? Maailma on täynnä hyvää musiikkia! Minusta näihin vihasivustoihin littyminen kertoo vakavasta tylsyydestä ja laiskuudesta.

Toki populaarikulttuurin ivaaminen on ennen muuta ällistyttävän hauskaa (siitä mielenkiintoinen esimerkki on listahittikappaleiden musiikkivideoista parodioita tekevä Key of Awesome), mutta rajansa kaikella.

Mutta ainakin Justin Bieber on saanut Naamakirjan ansiosta paljon ilmaista julkisuutta, ja siitä varmastikin ollaan levy-yhtiössä tyytyväisiä!

Dancehall Queen

No onpa omaperäistä. Kaikkialta puskee tänä päivänä esille brändättyjä elektropopparinaisia, jotka pukeutuvat räväköihin vaatteisiin ja laulavat kovien bassojen päälle.

Tuntomerkkeihin voisi vielä lisätä sen, että näiden tuotteistettujen artistien takana on näkymättömämpiä huipputuottajia. Hyvä esimerkki on ruotsalainen Robyn, jonka studiossa häärii dubstepmies Diplo. (Robyn julkaisi jo edellisen vuosisadan puolella musiikkia, mutta hänen 90-luvun tuotoksiaan ei liiemmin muistella.)

Toinen esimerkki on syntikkapopyhtye La Roux, joka luottaa keulakuvalaulajaansa Eleanor Jacksoniin, vaikka yhtyeen musiikista enemmänkin vastaa näkymättömämpi tuottaja Ben Langmaid.

Ja näitähän riittää. Nyt vain herää kysymys, kuka on syyllinen räväköiden elektronaispopparien ylitarjontaan? Ettei vain Lady Gaga?

Claptonkin on vain ihminen

Eräs tuttu on täysin hurahtanut Eric Claptonin musiikkiin. Paitsi että hän voi keskustella kenen tahansa kanssa tai milloin tahansa (vaikkapa kahdeksalta aamulla) Claptonin nerokkuudesta jopa tuntitolkulla, hän on metsästänyt divareista kitaristin alkuperäiset albumit. Hänen kokoelmastaan löytyvät useimmat Derek & The Dominosin ja Cream-bändin levyt sekä livetaltioinnit. Kokoelmaansa hän päivittää säännöllisesti, sekä tietysti Claptoniin perehtyneenä hän on lukenut kattavan määrän tietoa muusikosta.

On tietysti hienoa, jos ihminen löytää yhden musiikillisen fanittamisen kohteen. Tälläiset yhden artistin kannattajat voidaan lokeroida. Tässä pari tuntomerkkiä:

1. Hänen kanssaan ei voi keskustella muusta musiikista.

2. Hän on aina oikeassa ihailemansa artistin suhteen. Ainakin omasta mielestään.

3. Hän ei tajua, jos joku ei jaksa kuunnella hänen ylistyspuhettaan tai musiikkipropagandaansa.

4. Hänen mielestään muu musiikki on järkyttävää stereotyyppista paskaa. Itse asiassa se ei ole hänen mielestään edes musiikkia.

Mutta hei, eikö sitä musiikkivalikoimaa voisi aina myös vähän laajentaa? Vaikka James Browniin tai ihan vaikka akustiseen surffimusiikkiin? Silloin paitsi laajentaa omaa tietämystään, tekee myös hyvän teon muita ihmisiä kohtaan!

Snobittelua

Huomasin tuossa eilen, että melkein pelottavalla kiihkolla olen tentannut kaverien ja kaiken maailman puolituttujen musiikkimakuja. Yleisin vastaus tuohon kysymykseen on ollut ”No mä kuuntelen kyllä tosi laajasti musaa!”.
Eihän tuollaisesta ympäripyöreästä vastauksesta mitään irti saa (paitsi ehkä sen, ettei tenttauksen uhri ole välttämättä hullu musafanaatikko)! No, ei siinä auta muu kuin alkaa luetella eri genrejä.
- Pidätkö popista?
- No en mä oikein.
- Rockista, metallista tai reggaesta?
- No ei oo mun makuu.
- Entäs blues, folk, soul tai elektroninen?
- Emmä kai.
- Iskelmä?
- No en tietenkään!
- No mistä sä pidät?
- No Michael Jacksonin Billie Jean on kyllä ihan hyvä...

Arrgh! Mitä tästä opin? Kuolema myy. Myönnän kyllä aivan suoraan, että Michael Jackson kuuluu legendaarisemmat artistit – listalle ja vielä aikapa kärkisijoille. Ihan syystä, onhan Jackson tehnytkin aivan törkeän hyviä biisejä. Mutta silti. Onko sitä pakko hehkuttaa kaikkialla?

Valitusta, valitusta

Valitettavasti joudun joka aamu matkustamaan bussilla. Ja valitettavasti olen aamuisin todella äreä, valmis tappamaan katseella jonkun viattoman joka uskaltaa pilata minun aamurutiinini.
”Sun takki haisee ihan kinkulta!” tyttö kiljui takanani bussissa.
”Aha.” toinen tyttö huusi takaisin fiksusti.
”Varmaan koko bussi haistaa ton!” tyttö kommentoi.
”No kun mä hengailin Jyrkin kanssa ja se haisee aina kinkulta!” toinen tyttö puolustautui kovaan ääneen.
Taas yksi hyvä syy ottaa iPod bussiin mukaan: välttyy kuulemasta outoja keskusteluja, eikä tarvitse pidätellä naurua tai laskea kymmeneen takana istuvien huutajien juttujen takia.
Mutta silti en älyä, miksi ihmeessä iPodia pitää kuunnella joka paikassa tai ainakin esittää kuuntelevansa. Kyllä, tiedän että kuulokkeet ovat kuin trendikäs asu, mutta silti: onko järkeä huudattaa aamulla haudanhiljaisessa bussissa listahittipaskaa niin, että varmasti kuskikin kuulee ja kääntää radiota vielä lujemmalle? Matkustajat kärsivät, kun joutuvat kuuntelemaan samaan aikaan Lady Gagaa ja kansanmusiikkia. Onko pakko kilpailla sillä kuka huudattaa musaa kovimmalla ja kenellä alkaa ensimmäisenä tinnittää? Jos kerta julkisilla paikoilla on niin kova melu, ettei soittimen musiikkia kuule, onko pakko edes yrittää kuunnella musaa? Eikö voisi olla vaikka ihan hiljaa?
Ja miksi ihmeessä puhutaan erikseen iPodeista ja sitten niistä mp3-soittimista?

Taisin herätä väärällä jalalla. Ehkä aamuherätyksiäni helpottaisi herätyskello, joka herättää soittamalla valitsemasi biisin. Sellaisiakin on olemassa.

Syntikka on in

Syntikka on nyt in. On Villa Nahia, Tv Offia, Zebra & Snakea ja vaikka mitä. Kriitikot ylistävät tai ainakin Rumba (2/10).

Vaikka tietysti pitäisi pysytellä muodin mukana ja hehkutella syntikkakaksikoita jokaisessa postauksessa, minua jotenkin karmii tuo uusi sähköpiano plus pari jännää rikottua biittiä, tiukka basso ja karismaattinen laulu - yhdistelmä.

Minullahan ei ole varaa sanoa, mutta musiikin tekeminen on nyt helpompaa kuin koskaan: kuka tahansa voi tehdä oman biisinsä Macbookin Garage Bandilla. Jos ei osaa laulaa, niin ei se mitään. Voihan sitä ääntä muuttaa ja valmiitkin taustat löytyvät. Ehkä tämän väittämän takia en osaa suhtautua noihin kokeileviin syntikkakykyihin oikein kunnolla.

Tai ehkä olen vain liian rajoittunut tai musiikki pitää kuunnella muualta kuin Myspacesta samalla netissä surffaillen. Ainakin Villa Nahin livekeikkoja on ylistetty aika kivasti. Valitettavasti ikä ei riitä vielä noille keikoille, mutta onneksi netti on pyöritellyt veistä haavassa. Draamattiset valot välkkyvät, eturivin ihmiset ovat huumassa, mies paukuttaa sampleria ja toinen hyppii mikki kädessä syntikan vieressä....

Taidan pysytellä pelkässä Depech Modessa. Se on aina hyvä.

Le corps mince-joku

Sitä on hehkutettu. Sitä on kehuttu. Sitä on odotettu. Se on saanut valtavasti palstatilaa lehdissä ja aikansa edellä olevissa musiikkiblogeissa. Mikä muukaan on kyseessä kuin kotimainen elektronisen popin uusi tulokas Le Corps Mince De Francoise.
Kyseisen tyttötrion Myspace-sivuilla heidän musiikkiaan on kohta kuunneltu ällistyttävät 793 000 kertaa. Itse asiassa Le corps-jotain onkin ponnistanut julkisuuteen netin kautta. Siis aika hyvä esimerkki netin tärkeydestä.
Le corps mince de francoise on onnistunut luomaan rauhassa hyvän imagon itselleen ja yhtye yrittääkin valloittaa kansainvälisiä markkinoita. Ongelmana on ollut kauan oikean levy-yhtiön löytäminen, mutta vihdoinkin yhtyeen single on julkaistu levynä!
Vaikka single ”Something Golden” ja siitä tehdyt neljä remiksausta ovatkin varmasti kuumaa kamaa, en aio hankkia tuota singleä itselleni. Vaikka tuota uutta singleä on kehuttu taivaisiin asti (yhtye voitti muun muassa Tulevaisuuden tusina-äänestyksen musiikkilehti Rumbassa) , odottelen vielä rauhassa albumin julkaisua. Minusta nimittäin ”Something Golden” ei ole lähelläkään hyvää hittiä! Myönnän kyllä, että yhtye on omalla bilepopgenrellään hyvin onnistunut, mutta bändin muissa biiseissä on enemmän singleainesta.
Jään odottelemaan levyä. Jos sitä ikinä tulee.

http://www.myspace.com/lecorpsmincedefrancoise

Ei taas sitä Cheekiä!

Olen joutunut kuuntelemaan koko syksyn hehkutusta suomiräppäri Cheekistä. Ja kai siihen on syytä: Cheekhän on myynyt levyjä aika mukavasti, on saanut paljon huomiota lehdissä sekä televisiossa ja mikä parasta, monet, erityisesti nuoret oikeasti pitävät hänen tarttuvista hiteistään.
Mutta minä en vain kestä Cheekiä! Hänen saundinsa on aivan liian tarkkaan hiottua, hänen biisinsä kaipaavat rosoisuutta ja räväkkyyttä. Cheekin biisit ovatkin aivan liian yksinkertaisia perusteelliseen kuunteluun, mutta sopivia juhlimiseen, kun sitä Pommacia on kitattu jo sopivasti.
Vaikka en ole mikään hiphopin ja rapin suurkuluttaja, on pari kotimaista räppäystä jäänyt mieleen.
MC Ruudolfin ”Tööttää” on täynnä loistavaa riimittelyä hienon rytmin taustalla.
Nikon & Tapsan biiseissä on usein hauskoja soulsampleja ja riimittelykin on kunnossa.
Ennen kuin Cheek-fani klikkaat tämän blogin vihaisena kiinni, tsekkaapa nämä.

http://www.myspace.com/nikojatapsa ja http://www.myspace.com/mcruudolf