Tuntomerkkeihin voisi vielä lisätä sen, että näiden tuotteistettujen artistien takana on näkymättömämpiä huipputuottajia. Hyvä esimerkki on ruotsalainen Robyn, jonka studiossa häärii dubstepmies Diplo. (Robyn julkaisi jo edellisen vuosisadan puolella musiikkia, mutta hänen 90-luvun tuotoksiaan ei liiemmin muistella.)
Toinen esimerkki on syntikkapopyhtye La Roux, joka luottaa keulakuvalaulajaansa Eleanor Jacksoniin, vaikka yhtyeen musiikista enemmänkin vastaa näkymättömämpi tuottaja Ben Langmaid.
Ja näitähän riittää. Nyt vain herää kysymys, kuka on syyllinen räväköiden elektronaispopparien ylitarjontaan? Ettei vain Lady Gaga?
Robyn on ehkä vähän huono esimerkki, kun Robyn julkaisee levynsä oman levy-yhtiön kautta ja Diplokin hääri vain yhdessä biisissä.
VastaaPoistaPopissa on aina ollut tiettyjä jaksoja, milloin joku tietty juttu on enemmän muodissa kuin toinen. 90-luvulla oli tyttö- ja poikabändit, joita ei enää näy missään. Nyt on sooloartistit ja ehkä juuri Lady Gagan sukseen myötä muutkin naisartistit ovat saaneet enemmän näkyvyyttä ja suosiota. Nykyiset naispopparit ovat myös huomattavasti potentiaalisempia crossover-suosioon kuin aiemmin. La Rouxkin on sekä indieheppujen, että Sedula-pissisten suosiossa.
No Robyn ei ole kyllä pahimmasta päästä. Listaan voisi lisätä vaikka Kelly Rowlandin, joka sopii hyvin tylsään pop-muottiin. Ja Spotifyhan top-listat ovat täynnä näitä tuotteistettuja toisiltaan kuulostavia naisartisteja.
VastaaPoistaToki joukosta löytyy varmasti poikkeuksiakin, mutta ne hukkuvat helposti ylitarjontaan.