3TB Records ja Helmi Levy ovat julkaisseet aivan äskettäin Muuan Miehen ja Bongo Rockin yhteisen vinyylisinglen. Ainakaan letkeyden puutteesta ei tätä singleä voi syyttää, sillä molemmista kappaleista löytyy Jamaikan potkua ja fiilistä. Levytys on siis todellinen pakkohankinta.
A-puolen Tyttöni tumma on Ismo Puhakan johtaman Muuan Miehen humppa, jossa syntikka ujeltaa mukavan pölyisesti, ja muutenkin meininki on melko retro. Kuuntele biisi täällä. B-puolen Ei lomaa on sekin hyväntuulinen reggaehöpsöily. Viime aikoina paljon esillä olleen Reino Nordinin ja DJ Herkuleksen muodostaman Bongo Rockin kappale on varustettu jykevillä bassolinjoilla, raikkailla torvitaustoilla ja ihastuttavan simppelillä kertosäkeellä.
Tämän tuotoksen ystäville kerrottakoon, että Bongo Rockin esikoisalbumi Alkuun ja uudestaan julkaistaan loppuvuodesta. Tarkkaa julkaisupäivämäärää ei ole kuitenkaan vielä kerrottu. Sen sijaan Muuan Miehen Mä olen iloinen -levy ilmestyy jo ensi perjantaina, eli 27. syyskuuta.
Dubin kiistaton kuningas on edesmennyt jamaikalainen reggaetuottaja ja
-muusikko Augustus Pablo. Rastapäinen reggaemaakari tunnetaan parhaiten muovisesta melodikastaan, minkä hypnoottisen kitkerää ujellusta on vaikea vastustaa.
Tässä upea kuusitoistaminuuttinen konserttitaltiointi vuodelta 1986, joka sopii perjantain alkuun kuin nakutettu. Augustus Pablo soittaa taitavan Soul Syndicate -poppoon kanssa moneen kertaan versioidut kappaleet East of the River Nile, Java ja Day Before the Riot. Peace!
Unohda jo Jukka Poika ja kuuntele Resonatorsia! Yhdeksän brightonilaisen päivänpelastajan reggaekombo levittää uudella singlellään Surrender reilusti hyvää mieltä ja huojuvia reggaerytmejä. Raikkaiden torvi- ja vokaaliosuuksien tähdittämä "Surrender" löytyy Resonatorsin marraskuussa julkaistavalta levyltä. Tästä albumista povaan vuoden letkeintä!
On bändejä, jotka kuulostavat hyvältä levyllä, mutta joiden luulet kuulostavan huonolta keikoilla ja bändejä, jotka kuulostavat hyviltä keikoilla, mutta joiden luulet kuulostavan huonolta levyllä. Sitten on brightonilainen Resonators, tuo ihana yhdeksänhenkinen dub-orkesteri.
Resonatorsin vuonna 2010 kauppohin pongahtanut omakustannelevy vakuutti kaiken maailman kriitikot ja samalla minutkin. Letkeässä reggaepaahdossa, samettisissa lauluosuuksissa (Fayen ja Kassian äänet sopivat yhteen kuin juusto ja näkkileipä), keinuvissa dub-rytmeissä ja leikkisissä puhallinsoittimissa on tunnelmaa.
Nyt olen vakuuttunut myös siitä, että Resonators on erinomaisessa livekunnossa. Siitä ensimmäinen todiste on joulukuussa päivänvalon nähnyt kolmiraitainen livelevy Live EP. Se on äänitetty Brightonin keikalla Englannista. EP:llä orkesteri irrottelee ja hulluttelee vapautuneesti ja kappaleissakin tuntuu olevan enemmän potkua ja tunnelmaa kuin loppuun asti viilatuissa albumiversioissa.
Toisena esimerkkinä toimikoon oheinen video Secret Garden Partysta, jossa bändi esiintyi viime vuonna. Todelliset pippalot, sanoisin.
Joka tapauksessa livelevyn voi napata Bandcampista haluamallaan hinnalla tai vaikkapa ilmaiseksi. Reggae on parhaimmillaan livenä, väitän täältä läppärin äärestä.
Sytyn yleensä uusin levyihin hitaasti. Joten on hyvin mahdollista, että löydän vuoden 2010 parhaimmat albumit vasta vuoden päästä joulukuussa. Tässä on kuitenkin luettelo albumeista, jotka vakuuttivat minut jo viime vuoden puolella.
Teflon Brothers eli Pyhimys, Heikki Kuula ja Voli ovat tehneet vuoden hauskimman raplevyn. Miehet luonnehtivat musiikkiaan netissä bossanovavaikutteiseksi puhelauluksi. Räppärit ovat ottaneet itselleen tunnelmaan sopivat taiteilijanimet: Hector Gucci, Miguel Santos ja Jan Salanick ovat hillittömän hauskoja, mutta samaan aikaan he ottavat musiikin teon vakavasti. Teflonit tunnustavat rakastuneensa Terhi Kokkoseen, lähettävät postikortin Basso-median toimitusjohtaja Jan Zapasnikille , lähtevät rannalle soittamaan kitaraa ja pohtivat rakkauden solmuja. Levy vihellyttää vielä kolmannella kuuntelukerrallakin.
Paleface: Helsinki-Shangrila
Paleface todisti, että yhteiskunnalliselle hiphopille on tilaa Suomessa. Karri Miettisen riimit ovat teräviä ja iskelmästä, maailman- ja kansanmusiikista kaikuja ammentava saundi on svengaavaa. Palefacen lisäksi studiossa ovat häärineet niin jazz-virtuoosi Timo Lassy, soulmestari Didier kuin tuottajaihme Jori Hulkkonenkin. He ovat varmasti osasyyllisiä monipuoliseen äänimaailmaan.
Beach House: Teen Dream
Beach House maalailee syntikan ja pehmeän rumpukoneen avulla haikeita tunnelmia jäljittelemättömästi. Vaikka levy on hidastempoinen, se kuuluu silti vuoden komeimpien levyjen luetteloon.
Pavement: Quarantine the past
Yksi 90-luvun rockeimmista ja katu-uskottovimmista yhtyeistä julkaisi kokoelman, jonka avulla on helppo tutustua bändin tuotantoon. Levy kuulostaa siltä, että se olisi nauhoitettu jonain apaattisena maanantai-aamuna suihkussa, mutta silti yhtye pystyy tarvittaessa huikeisiin kitarairrotteluihin.
Wild Nothing: Gemini
Wild Nothing soittaa mollivoittoista indiepoppia tunteella. Tästä yhtyeestä kuullaan vielä.
The Jolly Boys: Great Expectation
The Jolly Boys on jamaikalainen reggaeyhtye, joka on svengaillut jo vuodesta 1955! Koska listassani ei ole ainoatakaan reggae- tai soullevyä, The Jolly Boys paikkaa aukon. Muusikkoveteraanit ovat coveroineet monia popkappaleita, kuten Amy Winehousen "Rehabia" ja The Stranglersin aina yhtä ihanaa "Golden Brownia" omaleimaisesti. Huojuva reggaerytmi ja -basso toimivat kunnon lääkekuurina Suomen pimeyttä vastaan. Vaikka levyn taso vaihtelee suurestikin, on se saanut kiitettävästi huomiota ulkomailla. Suomessa albumi on saanut vähemmän huomiota, mutta onneksi pari nettisaittia ovat noteeranneet levyn.
Jos seuraa vähänkin tanssimusiikkiskeneä, ei voi välttyä Major Lazerilta. Major Lazer esiintyi yliarvosteluilla Flow-festareilla Suvilahdessa viime kesänä. Huipputuottaja Diplon ja Switchin lanseeraama projekti yhdistelee nopeatempoista dancehallia ja elektronista kovabassoista dubsteppiä hämmästyttävän energisesti.
”Guns Don't Kill People: Lazers Do” –albumi koostuu erilaisista vierailijoista. Levyn ässäkortti on puhdas häröily ja tarttuvat rytmit. Albumin kansi on karikatyylineen provosoiva ja siitä selviää sekin, että Major Lazer panostaa visuaalisuuteen. Major Lazer on kuvitteellinen sarjakuvahahmo, joka pelastaa maailmaa ja tanssii ankarasti.
Bongasin keväällä jo yhtyeen loistavan “Can’t Stop Now” –kappaleen, joka kuulostaa perinteisemmältä reggaelta kuin albumin muut kappaleet. Vaikka albumilta löytyy floppejakin, joissa luotetaan enemmän hämmentämiseen ja laservaloilla leikkimiseen kuin itse säveleen ja rytmiin, mahtuu levylle silti tarttuvaa musiikkia.
En vieläkään täysin uskalla myöntää itselleni, että pidän tästä yhtyeestä. Musiikki on rajua, paikoitellen ärsyttävää, sekavaa, hämmentävää ja myötähäpeää tuottavaa. Major Lazer on jo niin överiksi vedettyä, että siitä jopa pitää. Major Lazerilla on hetkensä.
En halua edes kuvitella minkälainen meininki on Major Lazerin keikoilla. Suosittelen, ettei albumia kannata ottaa liian vakavasti. Siten pääsee helpommalla.
Kotimainen reggaeartisti Puppa J ja laulaja Yona ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja tuloksena on Liljan Loisto -niminen reggaeyhtye. Liljan Loiston syyskuussa ilmestyneen albumin idea on yksinkertainen: Karjala-aiheisia nostalgialauluja reggaekompilla.
Hauska idea, mutta olisi mielenkiintoista tietää, mitä Karjalasta evakkoon lähtenyt sukupolvi ajattelee siitä, että Karjalaa verrataan mm. Hesarin Liljan Loistoa käsittelevässä jutussa (4.9.2010) reggaesanoittajien rakastamaan Etiopiaan!
Vuonna 2008 sain viimeistään hylätä ajatuksen, että reggaekulttuuri olisi yksipuolista.
Kun tasan kolmekymmentä vuotta sitten Suomen reggaeskenet olivat melkein olemattomat, asianharrastajat Tero Kaski ja Pekka Vuorinen pistivät pystyyn vapaaehtoisvoimin Cool Runningsin, suomenkielisen reggaelehden. Lehti tarjosi alan levyarvosteluita, uutisia, jamaikalaisten artistien haastatteluja ja ylipäätänsä juttuja reggaekulttuurista. Lehdestä välittyi kirjoittajien reggaeinnostus.
Vuonna 2009 Cool Runningsin neljätoista ensimmäistä numeroa ja pari ekstrajuttua koottiin hienoksi kirjaksi. Kirjaa varten vanhat lehdet digitoitiin, mutta alkuperäinen taitto ja grafiikka säilytettiin. Melkein viisisataasivuinen kirja on jo taitoltaan hieno. Kiinnostavat valokuvat (osittain värikuvat) ja matkakertomukset kuohuvalta Jamaikalta ja pääkaupungista Kingstonista kiinnostavat muitakin kuin todellisia asianharrastajia.
Kirja on tarkoitettu enemmänkin selailuun, mutta sen jaksaa kahlata läpi myös reggaeseen vähemän perehtynyt.Tietoa kuitenkin kertyi kirjaa lukiessa ja sieltä poiminkin pari kiinnostavaa artistia kuuntelulistalleni. Suosittelen.
Cool Runnings 1980–1985 Reggaeta pintaa syvemmältä Toim. Petri Aarnio ja Pekka Vuorinen Fi-reggae, 2008
Vaikkei Suomessa osata tehdä vielä kovin katu-uskottavaa reggaeta, yritystä on. Suomen reggaeskenen tämänhetkinen johtaja Jukka Poika jakaa mielipiteet jyrkästi: joko pitää tai vihaa. Kyllähän Jukka Poika kuulostaa melko koomiselta veisatessaan sodasta ja suomalaisuudesta liikuttavan innoissaan. Hymyn huulille nostaa myös miehen mongerrukset, joita löytyy melkeinpä joka kappaleen introsta. Mutta onhan Jukka aika symppis.
Viime aikoina reggaenkuunteluni on rajoittunut konkari Damian Marleyhyn. Hänen ässäkorttinsa ”Welcome to the Jamrock” on tiukkaa sanailua ja teräviä biittejä, mutta mielestäni herran parhaimmistoon kuuluvat kuitenkin ”As We Enterin” kaltaiset biisit, joissa mukana muuten Nas. Kappaleiden taustat ovat letkeän nerokkaat ja rytmikin melkein kiihtyy vauhdissa.
Vaikka Jukka Poika ja Damian Marley painivat aivan eri sarjassa genren vastakkaisilla puolilla, Jukka Poika on kuitenkin se kesäartisti. Kesäloman alkaessa mieleeni tulee ”Äänipää”-albumin raita ”Hän haluaa huussin”. Sanoitus on osuva ja Jukka Pojankin ääni soljuu mukavan rennosti.
Funkata-blogi lähtee nyt kesälomalle ja palaa myöhemmin asiaan hyvin levänneenä. Peace!
