Seven Come Eleven

Saksofonisti James Carter ja Suomessakin vieraillut jazz-kitaristi Pat Martino kutsuttiin lokakuussa washingtonilaisen KPLU-radiokanavan studioon. Jammailusession aikana Martino ja Carter soittivat muun muassa uuden tulkinnan jazzin ikivihreästä Seven Come Eleven. Kaksikon lisäksi mukana olivat rumpali Camren Intorre ja kosketinsoittaja Pat Bianch. Yläpuolella videotallenne tulkinnasta.

Koko nelikon puolituntinen studioesiintyminen ja haastattelu nauhoitettiin, ja sen voikin kuunnella kokonaisuudessaan KPLU:n verkkosivuilta. Siinäpä oivaa ajanvietettä lauantaille.

Kahdeksantoista minuuttia Mopoa

Bassoradion Lauantaijatsit-ohjelmasta tutut Matti Nives ja Eero Löyttyjärvi ovat järjestäneet We Jazz -klubia ja muita musiikkitempauksia jazzin ystäville jo monta vuotta. We Jazz julkaisee myös yhdessä Unifilmin kanssa mainiota nettisarjaa, jonka tarkoituksena on esitellä suomalaista jazz-osaamista ja nauhoittaa uusien ja lahjakkaiden kokoonpanojen musisointia.

Live at We Jazz -sarjan kuudennessa osassa rasavillistä soitosta vastaa viime aikoina paljon esillä ollut ja upealla Jee!-debyyttialbumillaan viime vuonna ilahduttanut Mopo. Tässä räiskyvässä triossa saksofonia soittaa Linda Fredriksson, kotrabassoa Eero Tikkanen ja rumpuja Eeti Nieminen.

Videolla siis kahdeksantoista minuuttia riemastuttavan vauhdikasta svengiä ja potkua lahjakkaalta yhtyeeltä. Jos video uppoaa, lisää Mopoa löytyy esimerkiksi Soundcloudista.

Coleman Hawkins And His Confrères

Mestarillisen tenorisaksofonisti Coleman Hawkinsin albumi Coleman Hawkins And His Confrères on varmasti kauneimpia taideteoksia, mitä 50-luvulla on äänitetty. Levyn huolettomasti kuplivissa melodioissa ja vehreän leikkisässä tenorisaksofonissa on jotain tavattoman keväistä.

Albumin synnystä saa kiittää tuottaja Norman Granzia, joka kokosi studioon 50-luvun taitavimmat jazz-muusikot. Albumi äänitettiin  kahdessa osassa vuosina 1957 Los Angelesissa ja 1958 New Yorkissa. Hawkinsin lisäksi levyllä soittavat muun muassa trumpetisti Roy Eldridge, pianisti Hank Jones, kontrabasisti George Duvivier ja rumpali Mickey Sheen - uskomattomia jazz-legendoja jokainen.

Spiritual Jazz 3

Lontoolainen levymerkki Jazzman Records on erikoistunut vanhojen jazz-, soul- ja funk-levyjen uudelleenjulkaisuihin. Jazzman Recordsin omistaja ja dj Gerald Short on tehnyt arvokasta työtä kokoamalla kiinnostavia jazz-harvinaisuuksia Spiritual Jazz -kokoelmalevyille.

Syksyllä ilmestyneessä sarjan kolmannessa osassa esitellään eurooppalaisen hengellisen jazzin klassikkoja 60- ja 70-luvuilta. Uuden sukupolven jazz-muusikot hakivat inspiraatiota eri kulttuureista ja musiikkityyleistä, ja uudistusmieli oli vahva. Uskonnolliset laulut, funk, afroamerikkalaiset rytmit ja Balkanin eksoottiset melodiat soivat sulassa sovussa. Ajan jazz-levytykset ovatkin pöyristyttävän villejä ja rohkeita.

Spiritual Jazz 3 -levylle ovat päässeet niin serbialainen trumpetisti Duško Gojković kuin belgialainen saksofonisti Babs Robert. Pohjoismaita tällä kuudentoista kappaleen kokoelmalla edustavat muun muassa tanskalainen trumpetisti Palle Mikkelborg ja hänen ruotsalainen kollegansa Jan Allan.

Väitän, että tässä on vuoden 2012 upein kokoelmalevy!

02 Hermann Gehlen - Kyrie by Fryer_JazzmanRecords

04 Michel Roques - Le Temps by Fryer_JazzmanRecords

Puolituntinen Dave Brubeckin seurassa

Jos penkoo tarpeeksi, saattaa Youtubesta kaiken kuran ja pikselimössön seasta löytää todellisia aarteita. Kuten tyylikkään mustavalkovideon Dave Brubeck Quartetin vuoden 1964 Belgian konsertista! Kuuluisan jazz-pianistin kvartetissa rumpuja soittaa ilmiömäinen Joe Morello, bassoa Gene Wright ja alttosaksofonia Brubeckin pitkäaikainen kollega Paul Desmond.

Puoli tuntia leppoisaa jazzia lepopäivän ratoksi, ole hyvä!

Second Life

Muutama viikko sitten sain vinkin  Saara Soisalon Second Life -levystä (2011), ja levy ansaitsee tulla esitellyksi.

Soisalo on ollut pitkän uransa aikana mukana mitä erilaisimmissa musiikkiprojekteissa aina popyhtye Belaborisista soulbändi Fabulettesiin ja Pekka Toivanen Quartettiin. Vuosien aikana pop on vaihtunut jazziksi ja musiikista on tullut entistä sielukkaampaa. Siitä juontuu myös albumin nimi, Second Life.

Soisalo mainitsee esikuvikseen muun muassa Abbey Lincolnin, Nina Simonen ja Shirley Hornin, ja se kuuluu levyllä.  Soisalo laulaa ajatonta jazzia mutta uskaltaa onneksi vetää pesäeroa alkuperäisiin sovituksiin. Se tuo albumiin tarvittavaa tuoreutta ja luonnetta. Suosikkiraitani on levyn aloittava heleän valoisa Markin Jenkins -tulkinta Big City.

Albumilla soittaa rautaisia suomalaisia ammattilaisia: pianossa Mikko Helevä, bassossa Wade Mikkola ja rummuissa Heikki Sandren. Second Life / Conversation Love -kappaleessa vierailee saksofonisti Pekka Toivanen.

Vaikka albumi ei tarjoakaan suuria yllätyksiä, yksi asia on varma. Soisalo laulaa lumoavasti. Jotkut äänet paranevat vanhetessaan.

Sä kuulut aamuun jokaiseen

Harold Ramisin ohjaamassa Päiväni murmelina -elokuvassa (Groundhog Day, 1993) itserakas sääennustaja Phil Connors (Bill Murray) joutuu elämään saman murmelintäyteisen päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Joka aamu tasan kello kuusi kelloradio pamahtaa päälle ja Connors herää raivostuttavan hyväntuuliseen tuuttaukseen, Sonny & Cher -duon vuoden 1965 listaykköseenI Got You Babe.

Katson elokuvan säännöllisesti muistuttaakseni itselleni kuinka onnekas olen, kun voin valita aamuhumppani itse. Lopputekstien aikana alan kuitenkin miettiä, mikä kappale olisi sellainen, jota jaksaisin kuunnella kaikki loppuelämäni aamut. Varmaa on ainakin, ettei se olisi elokuvassa niin ikään soiva Frankie Yankovicin hilpeä Pennsylvania Polka tai Delbert McClintonin rempseä I'm Your Weatherman.

Pitkän harkinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että saksofonisti Joe Hendersonin All Things Considered olisi varteenotettava vaihtoehto. Se on kahdeksanminuuttinen lattarijazzralli, joka löytyy miehen Canyon Lady -albumilta (1973). Kongoissa on mestarillinen Francisco Aguabella ja trumpetissa Miles Davidisin ja Count Basienkin kanssa musisoinut Oscar Brashear. Ja Hendersonin tenorisaksofoni raikaa kevyen varmasti kuten aina.

Onneksi tämä jää pelkäksi spekuloinniksi.

Näe Benny Goodman Punaisella torilla

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto käyttivät tuhottomasti rahaa mittavan asevarustelun lisäksi propagandaan. Molemmat maat halusivat esitellä suurmahtinsa parhaimpia puolia kulttuurin avulla. Kun Neuvostoliitolla oli maailman huippuihin kuuluvat klassisen musiikin virtuoosit ja balettitanssijat, Yhdysvaltojen piti keksiä oma ässäkorttinsa.

Yhdysvallat valitsi vapauden vertauskuvaksi jazzin ja lähetti Benny Goodmanin orkestereineen vuonna 1962 mittavalle kiertueelle Neuvostoliittoon. Konstanze Burkardin ohjaama Jazz-yhtye Neuvostoliitossa -dokumentti (Jazz für die Russen, Saksa, 2010) sisältää paitsi muusikoiden, kuten saksofonisti Phill Woodsin ja pianisti John Bunchin muisteluita erikoisesta ja tarkasti KGB:n valvomasta reissusta, myös ennen muuta sitä itseään, komean kuuloista big band jazzia.

Voit katsoa ja kuunnella dokumentin vielä tämän päivän ajan Yle Areenassa.

Jam Session

Lahjojen antaminen on aina kivaa. Mutta kun pitää ostaa lahja omalle isälle, lahjan valitseminen vaatii huolellista paneutumista.

Lahjan ideointi alkoi hyvissä ajoin ennen isäni syntymäpäivää. Lahjan pitäisi olla sellainen, joka ei pölyty komerossa, vaan joka tulee käyttöön heti ja joka kestää aikaa. Ja kaiken lisäksi tyylikäs ja hauska. Lyhyen miettimisen jälkeen keksin: ostan jazz-vinyylin.

Viikonloppuna lähdin metsästämään tyylikästä levyä. Minua hävettää myöntää, mutta jazz-tietämykseni on hävyttömän huono. Siksi marssin yhteen Helsingin parhaimmista levykaupoista ja aiheutin pienen paniikki- ja turhautumiskohtauksen myyjälle sanomalla hänelle: "Myy minulle jazz-levy."
Myyjä alkoi pienen miettimisen jälkeen innoissaan etsiä sopivia ehdokkaita. Huolellisen vinyylilaarien pläräämisen ja levyjen kuuntelemisen jälkeen se löytyi: Jam Session #4!

Clef-levy-yhtiö kutsui studioon jazzin kärkinimiä soittelemaan. Kappaleet improvisoitiin aivan lennossa ja nauhoitettiin ilman suunnitteluja. Vinyylin takakannen mustavalkoisessa kuvassa Count Basie soittaa pianoa rennosti aluspaidassaan.

Levy on upea. Se koostuu kahdesta, noin viidentoista minuutin irroittelusta, yksi kiekon kummallakin puolella. Erityisesti pidän "Oh, Lady Be Good" -kappaleen pitkästä versioinnista. Siinä Count Basie pääsee oikeuksiinsa ja torvisektio soittaa täysillä. Lempihetkeni tulee kappaleen loppupuolella. Puhallinsoittimet saavat aikaan illuusion auton tööttäävistä torvista. Se kuulostaa aivan loppufanfaarilta. Sitten kappale loppuukin. Aivan liian aikaisin, sehän vastoi alkoi!

Nimekkäitä soittajia Jam Session #4 -levyllä on paljon: Wardell Gray ja Stan Getz soittavat tenorisaksofonia ja Harry Edison vastaa trumpetista. Levytyksen tuottaja Norman Granz on kirjoittanut kiinnostavan infotekstin, jossa hän ylistää kaikkia soittajia (tietysti) parhaansa mukaan. Monta riviä ylistystä saa oikeutetusti Count Basie, joka kuulemma pysyy ilmiömäisesti rytmissä ja kiihdyttää ylämäessä!

Syntymäpäivälahja onnistuu silloin, kun lahjan saaja pitää siitä. Isäni vaikutti olevan tyytyväinen levyyn, mutta minä puolestani olin siitä aivan innoissani!Kuuntelin levyn isäni vinyylisoittimella ja minua alkoi harmittaa: miksi annoin näin hyvän levyn lahjaksi, enkä pitänyt itse! Ainakin levyllä on nyt yksi innostunut kuuntelija.