torstai 9. kesäkuuta 2011

Ihan kakaroita


Flunssatoipilaana ollessani päätin urheilla: tartuin neljän kilon käsipainoon, ABBA-kirjaan. Kahlasin urheasti sivuja lävitse, mutta luovutin kun törmäsin kuudennen kerran kökköön ”Elvis Presley soitteli näkymättömiä kieliä nuoren Björnin mielessä” –fraasiin (ehkä se kuulostaa paremmalta ruotsiksi). Päätin heittää hyvästit ajatukselle, että musiikkikirjan pitää olla yleissivistävä tai opettavainen. Musiikkikirjan pitää viihdyttää ja olla hyvin kirjoitettu, mikä on vaikea yhtälö – yllättävän harvat musiikkialalla ovat hyviä kirjoittajia.

Musiikilliset elämäkerrat ovat olleet minulle aina ongelma. Kohtuuton vaatimukseni on, että hyvän musiikkielämäkerran pystyy lukemaan pitkästymättä, vaikka ei tietäisi musiikista mitään. Vaarana on tällöin, että kirja vain kuvaa muusikkojen viina- ja huumeröpöttelyjä tai sortuu keittiöpsykologiaan analysoimalla viidensadan sivun verran laulajan isäsuhdetta. Tuollaisen lukeminen on pidemmän päälle yhtä tylsää kuin ABBAn tuottajien hiusvärien tai Jimi Henrixin sähkökitaroiden merkkien ulkoa opettelu.

En ollut aiemmin kuunnellut Patti Smithin musiikkia, mutta se ei haitannut omaelämäkerrallista”Ihan kakaroita” (Just Kids, suomentanut Antti Nylen, WSOY 2010) lukemista. Parikymppinen Patti Smith yrittää epätoivoisesti päästä omilleen ja hivuttautua New Yorkin taidepiireihin 60-70-lukujen taitteessa. Kiinnostuksen kohteet rönsyilevät runoudesta valokuvaukseen ja maalaukseen. Patti Smith löytää Robert Mapplethorpen, josta tulee hänelle taitelijakollega, ystävä ja rakastettu. Heidän suhteensa on häilyvä.

Patti Smith kertoo tapahtumista sympaattisesti, vaikka ne ovat karuja. Rahat ovat lopussa, insipiraatio hukassa, Robert on ymmällään seksuaalisuudestaan, taidepiirit hylkäävät. Kuitenkin pari selviää aina joten kuten seuraavaan päivään.

Kirja antaa 70-luvun New Yorkista romanttisen kuvan. Pari törmää kaduilla moniin aloitteleviin muusikoihin ja hippiajan taaksensa jättäneisiin kuuluisuuksiin.

Ystävysten tiet alkavat erota pikkuhiljaa, kun kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Patti löytää runouden avulla musiikin ja Robert keskittyy provosoivaan valokuvataiteeseen ja installaatioihin. Patti Smith muuttaa pois New Yorkista uuden miehen kanssa, avioituu ja perustaa perheen. Robert kuoli HIViin vuonna 1989.



Kirja ei ole tarkoitettu koko uraa kattavaksi historiikiksi, vaan pikemminkin nuoruusvuosien elämää ja ystävyyttä kuvaavaksi romaaniksi. Patti Smith ei ole katkera, vaan kertoo asioista suoraan, mutta kauniisti. Kirjaa on höystetty ystävysten valokuvilla ja joillakin maalauksilla.

Vuosien aikana Patti Smithista on kasvanut omalaatuinen laulaja-lauluntekijä. Sen todistaa jo vahva kuusiminuuttinen versiointi Nirvanan “Smells Like Teen Spirit” –kappaleesta. Patti Smith onnistuu muuttamaan rockvingutuksen upeaksi laulelmaksi.

Parhaimmillaan hyvä musiikkikirja innoittaa musiikin kuunteluun eikä toisin päin.

4 kommenttia:

  1. Pidin tästä kirjasta tosi paljon. Mutta mulle sekä Patti Smith että Mapplethorpe onkin aina olleet jonkinlaisia puolijumalia.

    VastaaPoista
  2. Ihan kakaroita palautti uskoni musiikkikirjoihin.

    Kävin katselemassa Robert Mapplethorpen teoksia netin kautta. Osa teki kyllä vaikutuksen kekseliäisyydellään ja huikeudellaan.

    VastaaPoista
  3. Ira B. Nadelin Cohen-elämäkerta on hyvä. Tosin suomennoksessa on inhottavia virheitä, ilmeisesti oikoluvussa on säästetty... Teos keskittyy aika paljon Cohenin runouteen ja henkilökohtaiseen elämään, mutta on siinä musiikistakin.

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa kiinnostavalta, pitääpä laittaa nimi muistiin...

    VastaaPoista