sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Opetuslapset tanssivat

Ohjaaja Wim Wenders vakuuttui koreografi Pina Bauschin taidoista jo vuonna 1985, kun hän näki Café Müller –esityksen. Eikä ihme, Pina Bausch oli nykytanssin merkittävimpiä uudistajia. Ystävystyttyään Bausch ja Wenders alkoivat suunnitella yhteistä tanssielokuvaa.

Mahdollisuus elokuvantekoon tarjoutui kuitenkin vasta 3D-tekniikan myötä vuonna 2009. Juuri kun kuvaukset piti aloittaa, yllättäen Bausch kuoli. Wenders päätti kuitenkin saattaa projektin loppuun yksin.

Pina kertoo nykytanssista, mutta myös itse tanssijoista. Elokuva koostuu Pina Bauschin vanhoista koreografioista, tanssijoiden sooloesityksistä ja arkistomateriaalista.

Pina Bauschin koreografioissa yhdistyvät taitavasti mimiikan ilmeikkyys ja toisaalta liikkeiden vähäeleisyys. Bauschin koreografioita ei aivan ensimmäiseksi osaa kuvitella isolle valkokankaalle. Elokuva on kuitenkin herkullista katsottavaa.

Suurin osa tanssikohtauksista kuvattiin lavalla, mutta elokuvan näyttävimmät kohtaukset näyttämön ulkopuolella erikoislaatuisissa ympäristöissä. Tämä ei olisi mahdollista perinteisessä tanssiesityksessä. Elokuvassa tanssitaan niin kaduilla, junassa, tehtaassa kuin liikenteenkin keskellä. Ympäristöt tuovat ennestään absurdeihin tansseihin huumoria ja räväkkyyttä.

Tanssijat käyttävät esityksissä nerokkaasti hyväkseen ympäristöä. Rekvisiitaksi riittää vaikka kasa tuoleja. Liikkeet luodaan tuolien ympärille, ja näin arkisesta esineestä tulee jotain outoa ja hillitöntä. Eri kansalaisuuksista koostuva Bauschin tanssiryhmä pelaa saumattomasti yhteen. Osa ryhmäläisistä on jo toisen polven tanssijoita.

Pinassa ei ole yhtäkään hiljaista kohtausta. Tanssia säestää monipuolinen musiikki aina elokuvamaisesta klassisesta vanhoihin iskelmiin, jazziin ja minimalistiseen elektroniseen musiikkiin. Musiikki vaihtuu paikoitellen liiankin nopeaa vauhtia.

Tanssiesityksiä katkovat tanssijoiden lyhyet haastattelut, joissa he muistelevat opettajaansa. Jollekulle tanssijalle Pina on antanut uuden tavan ilmaista itseään, toiselle rohkeutta, kolmannelle perhemäisen tiiviin yhteisön. Yhteistä muisteluille on kuitenkin se, että kulttimaineessa ollut koreografi jää etäiseksi hahmoksi ainakin katsojalle.

Vaikka parituntinen elokuva on hitusen liian pitkä, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö Pina Bausch olisi ollut oman alansa nero.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti