Opetuslapset tanssivat

Ohjaaja Wim Wenders vakuuttui koreografi Pina Bauschin taidoista jo vuonna 1985, kun hän näki Café Müller –esityksen. Eikä ihme, Pina Bausch oli nykytanssin merkittävimpiä uudistajia. Ystävystyttyään Bausch ja Wenders alkoivat suunnitella yhteistä tanssielokuvaa.

Mahdollisuus elokuvantekoon tarjoutui kuitenkin vasta 3D-tekniikan myötä vuonna 2009. Juuri kun kuvaukset piti aloittaa, yllättäen Bausch kuoli. Wenders päätti kuitenkin saattaa projektin loppuun yksin.

Pina kertoo nykytanssista, mutta myös itse tanssijoista. Elokuva koostuu Pina Bauschin vanhoista koreografioista, tanssijoiden sooloesityksistä ja arkistomateriaalista.

Pina Bauschin koreografioissa yhdistyvät taitavasti mimiikan ilmeikkyys ja toisaalta liikkeiden vähäeleisyys. Bauschin koreografioita ei aivan ensimmäiseksi osaa kuvitella isolle valkokankaalle. Elokuva on kuitenkin herkullista katsottavaa.

Suurin osa tanssikohtauksista kuvattiin lavalla, mutta elokuvan näyttävimmät kohtaukset näyttämön ulkopuolella erikoislaatuisissa ympäristöissä. Tämä ei olisi mahdollista perinteisessä tanssiesityksessä. Elokuvassa tanssitaan niin kaduilla, junassa, tehtaassa kuin liikenteenkin keskellä. Ympäristöt tuovat ennestään absurdeihin tansseihin huumoria ja räväkkyyttä.

Tanssijat käyttävät esityksissä nerokkaasti hyväkseen ympäristöä. Rekvisiitaksi riittää vaikka kasa tuoleja. Liikkeet luodaan tuolien ympärille, ja näin arkisesta esineestä tulee jotain outoa ja hillitöntä. Eri kansalaisuuksista koostuva Bauschin tanssiryhmä pelaa saumattomasti yhteen. Osa ryhmäläisistä on jo toisen polven tanssijoita.

Pinassa ei ole yhtäkään hiljaista kohtausta. Tanssia säestää monipuolinen musiikki aina elokuvamaisesta klassisesta vanhoihin iskelmiin, jazziin ja minimalistiseen elektroniseen musiikkiin. Musiikki vaihtuu paikoitellen liiankin nopeaa vauhtia.

Tanssiesityksiä katkovat tanssijoiden lyhyet haastattelut, joissa he muistelevat opettajaansa. Jollekulle tanssijalle Pina on antanut uuden tavan ilmaista itseään, toiselle rohkeutta, kolmannelle perhemäisen tiiviin yhteisön. Yhteistä muisteluille on kuitenkin se, että kulttimaineessa ollut koreografi jää etäiseksi hahmoksi ainakin katsojalle.

Vaikka parituntinen elokuva on hitusen liian pitkä, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö Pina Bausch olisi ollut oman alansa nero.

Leikkokukka

Kuva täältä.

Voiko suomalaisessa kassamagneettimusikaalissa näytellyt tehdä uskottavasti pienten piirien musiikkia?

Ainakin Jos rakastat -elokuvassa esiintynyt nuori Sarah Kivi osaa laulaa muutakin kuin Eppu Normaali -covereita. Kivi on kiinnostunut niin soulista kuin dubstepistakin.

Nyt näyttelijä-laulaja on lyönyt hynttyyt yhteen elektronista musiikkia työstävän Non Personin eli Niclas Kristianssonin kanssa. Ensimmäinen yhteiskappale Leikkokukka leikittelee dubilla ja iskelmällä mielenkiintoisesti. Hakkaavat rytmit, pahaenteiset pianosoinnut ja kaikutehosteet ovat lumoavia. Tällaista musiikkia syksyllä pitää kuunnella, tummaa ja varjoista.

Jään odottamaan lisämateriaalia. Tältä parivaljakolta voi odottaa paljon.

Tsekkaa myös Booty Call Blues.

Antonie van Leeuwenhoekista ja muista rantaleijonista

1600-luvulla eläneellä hollantilaisella tieteilijä Antonie van Leeuwenhoekilla ja barcelonalaisella Beach Beach -rockyhtyeellä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan mitään yhteistä. Leeuwenhoek keskittyi solubiologiaan ja Beach Beach taas keskittyy... riekkumiseen ja rockkukkoiluun. Huumorintajua ainakin yhtyeellä on: Beach Beach on nimennyt yhden kappaleistaan Leeuwenhoekin mukaan.

Kolmihenkinen yhtye luonnehtii musiikkiaan trooppiseksi punkiksi. Heleät ja päräyttävät kitarariffit, rumpujen intohimoinen hakkaaminen ja sinnepäin laulaminen hurmasivat ainakin minut hetkessä.

Beach Beachin Leeuwenhoek +3 -levyn voi ladata ilmaiseksi yhtyeen nettisivuilta. Ladatessa voi miettiä, tykkäsikö myös Leeuwenhoek rantaelämästä.

Tähtisadetikkuja, paidattomia naisia ja paljon savutehosteita

Elektronista poppia tehtaileva espanjalainen El Guincho aiheutti viime vuonna pienoisen kohun räväkällä Bombay-musiikkivideollaan. Absurdin ja visuaalisen huumorin ystäviä miellyttänyt video luottaa nopeisiin leikkauksiin, paidattomiin naisiin ja yleiseen hämmentämiseen. Musiikkivideo toimii trailerina. Tällä hetkellä valmistellaan kokoillan Bombay-elokuvaa, joka valmistuessaan toivottavasti selittää miten tähtisadetikut, uima-altaaseen hyppivät asemiehet ja seinän läpi tulevat kädet liittyvät toisiinsa.

Visuaalista ilotulitusta tarjoaa myös El Guinchon kotikaupungista, Barcelonasta, tuleva indiefolkyhtye Bedroom. Astetta rauhallisempi surrealistinen musiikkivideo Cançó de l’alba ilmestyi alkuvuodesta.

Harmaatakkinen mies tapaa syrjäisellä tenniskentällä kaksi sähkökitaraa soittavaa poikaa. Mies alkaa seurata sähkökitarasta lähtevää vahvistinjohtoa ja päätyy unenomaiseen ja vinksahtaneeseen metsään ja mielikuvituksensa syövereihin. Outoja tapahtumia ja ajatuksia säestää Bedroomin vähäeleinen kitarapop.

Molemmat videot tasapainoilevat lyhytelokuvien ja musiikkivideoiden välimaastossa. Videot eivät kuitenkaan ryöstä kaikkea huomiota itse kappaleilta vaan onnistuvat tavoittamaan täydellisesti musiikin tunnelman ja rytmin. Se on taitolaji.

Muutakin kuin tinnitusta

New Jerseysta tuleva kaksihenkinen garagerockbändi Slow Animal on enemmän kuin satunnainen nettituttavuus tai ihan okei autotallibändi. Se on yksi suosikkiyhtyeistäni. Ja minä kerron miksi. Meluisat sähkökitarat, rosoiset kitarariffit ja vahvat bassot tarjoavat kuuntelijalle jotain muutakin kuin tinnituksen. Slow Animalia kuunnellessa voi vain ihastella taidolla rakennettua kaaosta, potkivia melodioita ja soittamisen vimmaa.

Slow Animal on laittanut koko tuotantonsa ilmaiseen jakeluun nettiin. Tämän vuoden aikana Slow Animal on julkaissut kaksi upouutta, loistavaa kappaletta. Toisesta kappaleesta, Heatwavesta, ilmestyi vuorokausi sitten mahtava kesäinen musiikkivideo.

Tehkää kuten minä ja ladatkaa rockin ilosanomaa ja tilatkaa TheFunSun-LP nettikaupasta!



Lataa ja kuuntele Heatwave ja Summer's Going to Hurt -kappaleet täältä ja Slow Animalin demolevy Bandcampista.

Päivänpelastajabakteeri

Letkeä tunnelma ja suomalainen rytmimusiikki on monen mielestä mahdoton yhtälö. Kevyttä soulia, reggaerytmejä ja hölmöä poppia soittava Reino & The Rhinos todistaa kuitenkin väitteen vääräksi. Höperöillä sanoituksilla ei ole niin väliä. Pääasia on, että maailmaa syleilevät lyriikat ovat suomenkielisiä ja että kuuntelija tulee hyvälle tuulelle. Näyttelijä-laulaja Reino Nordinin kanssa soittavat Soul Captain Bandista ja Kompostikoplasta napatut muusikot.

Reino & The Rhinos -poppoo sai suunnatonta suosiota jo vuonna 2008 julkaistuaan debyyttilevynsä Tähän tyyliin. Uutta musiikkia on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, mutta toista täyspitkää levyä vielä odotellaan. Bändin viime keväänä julkaistua Aurinko-singleä voi kuvailla vaikka mauttoman mainospaidan sanahirviöllä: päivänpelastajabakteeri. Kuuntele vaikka!