Orquesta Buena Vista Social Club ja Omara Portuondo @ Finlandia-talo 5.11.

Sopivassa määrin hulluttelua, vuosien tuomaa charmia ja rautaista osaamista. Niistä on letkeän legendaarinen Buena Vista Social Club tehty. Kitaristi Ry Cooder kokosi kuubalaisia rytmejä levittävän musiikkipoppoon 90-luvun loppupuolella, ja maailmanmaineen orkesteri saavutti viimeistään Wim Wendersin elokuvan myötä vuonna 1999.

Suomessa viime vuosina tiuhaan esiintynyt muusikkojoukko konsertoi nyt marraskuussa Turussa, Tampereella, Lahdessa ja Helsingissä. Suomen-kiertue huipentui maanantaina täpötäydessä Finlandia-talossa.

Vaikka jäsenistö on ehtinyt vaihtua vuosien kuluessa, on Buena Vista Social Club säilyttänyt autenttisuutensa. Pasunistitaituri Jesús Ramosin isännöimänä lattarisävelet raikasivat komeasti, ja soittajat saivat esitellä taitojaan tasapuolisesti. Erityisesti lavalla loisti uskomattomiin sooloihin yltänyt nuoren polven pianisti Rolando Luna. Veteraanitrumpetisti Manuel Mirabal taas osoitti kiistattoman taituruutensa.

Kuuban keikareiden leikkisä sanailu ja uskomattoman rento esiintyminen takasivat, että yleisöllä riitti seurattavaa ja ettei soitosta tullut liian ryppyotsaista. Ramosin lisäksi tyylipuhtaasta laulusta vastasivat Carlos Calunga ja täysannoksen naiskauneutta lavalle tuonut Idania Valdés. Illan todellinen laulajatähti kiipesi lavalle kuitenkin myöhemmin.

Omara Portuondo on vieraillut Suomessa jo 70-luvulla. Vaikka 82-vuotiaan laulajalegendan kulku oli jo hieman vaivalloista, oli ääni yhtä mahtava kuin ennenkin ja esiintyminen valovoimaista. Yleisö taputti syystä seisaaltaan.

Salsarytmejä on vaikea vastustaa, loppuunmyydyssä Finlandia-talossa huomattiin.

Fatoumata Diawara @ Savoy 1.11.

Malilaisella Fatoumata Diawaralla oli vaikea tehtävä: saada väsyneen suomalaisyleisön pyllyt pyörimään.

Viime vuonna ilmestynyt bambarankielinen esikoislevy Fatou on nostanut 30-vuotiaan laulajattaren maailmanmusiikkilistojen kärkeen. Diawara on onnistunut luomaan toimivan reseptin yhdistelemällä lämpimiä ja paikoin tujakoitakin malilaisia rytmejä mantramaisiin melodioihin, yhteiskunnallisiin sanoituksiin ja vaikuttavaan laulantaan.

Hitusen yksitoikkoisesti alkanut konsertti pääsi kunnolla vauhtiin, kun kitaraa soittaneen Diawaran seuraksi lavalle nousi railakas kvartetti. Kitaristi Martin Grenierin svengaava riffittely ja Jean-Baptiste Ekoue Gbadoen ilmiömäisen antaumuksellinen rumpujen paukuttaminen toivat kappaleisiin vipinää ja funkkia, ja saivat miespuoliset kuuntelijat nyökyttelemään hyväksyvästi.

Diawara maanitteli sinnikkäästi jäykkää suomalaisyleisöä tanssimaan ja piti huolta siitä, että ainakin käsiä läiskittiin ja heiluteltiin - rohkeimmat kerääntyivät tanssimaan lavan eteen. Diawara bändeineen saikin pystyyn kunnon jamit.

Kappaleiden välissä laulajatar intoutui myös kertomaan Malin epäkohdista ja poliittisista ongelmista, tosin valitettavan huonolla englannilla. Muutenkaan hetki ei ollut otollisin kuuntelijoiden sivistämiseen. Yleisö halusi ennen muuta nauttia räiskyvien rytmien imusta ja Diawaran vahvasta lauluäänestä.

Konsertin lopussa letkeästä maailmanmusiikista kylläinen yleisö pääsi ihailemaan vielä spontaaneja tanssiesityksiä, kun lavalle vedettiin joraajista parhaimmat. Kaikinpuolin viihdyttävä show osoitti, että monitaituri Fatoumata Diawara pääsee vielä pitkälle.

Soulkonkarit

Kokosin kuusitoista vanhaa soul- ja rhythm and blues -klassikkoa Spotifyhyn. Joukkoon pääsi muun muassa Rolling Stone -lehden mielestä kaikkien aikojen parhaimman brasilialaisen laulaja Tim Maian I Don't Know What To Do With Myself, trumpetisti Donald Byrdin ja laulaja Isaac Hayesin seesteinen yhteistuotos I Feel Like Loving You Today, huvittava sähköurkuinstrumentaali Wade In The Water, Grammy-voittaja Billy Paulin People Power ja Betty Everettin upea You're No Good.

Svengaavia kuunteluhetkiä!

Soulkonkarit-soittolista, 16 kappaletta

Tim Maia: I Don't Know What To Do With Myself
Betty Everett: You're No Good
Pete Wingfield: 18 With A Bullet
Brenton Wood: Gimme Little Sign
Arthur Alexander: Anna (Go To Him)
Donald Byrd: I Feel Like Loving You Today
Billy Paul: People Power
Brother Jack McDuff: Wade In The Water
Jimmie Gresham: Be Prepared To Pay
Bob & Earl: Harlem Shuffle
Bettye Swann: Don't Wait Too Long
Frankie Floyd: Boogie Chile
Etta James: I'd Rather Go Blind
The Dramatics: Whatcha See Is Whatcha Get
La Brenda Ben: Chaperone
Charles Sheffield: It's Your Voodoo Working

Nuoret vihaiset miehet

Tutkimusretki Perun 60-luvun populaarikulttuuriin jatkuu! Kirjoitin viime syksynä perulaisesta Los York'sista, tuosta riemukkaan rasavillistä rokkijoukosta. Los York'sin synnyinvuonna 1964 sai alkunsa toinenkin merkittävä perulainen vaihtoehtobändi.

Pääkaupungissa Limassa neljä nuorta miestä - Erwin Flores, Rolando Carpio, Pancho Guevara ja César Castrillón - aloittivat meluisat garagerokkikokeilut. Bändi sai nimekseen Los Saicos. Miehet olivat juuri vapautuneet koulunpenkiltä, ja musiikki oli sen mukaista: rämisevän räksyttävää ja estottomasti potkivaa. Los Saicosin raskaan groovaavat kitarat ja laulaja César Castrillónin likaisen raastava ääni olivat anarkiaa ja agressiota villeimmillään.

Vuosien 1965 ja 1966 aikana Los Saicosilta julkaistiin kuusi singlelevyä, yhteensä kaksitoista kappaletta. Se kuulostaa vähältä, mutta kappaleet ovatkin todellisia timantteja - garagerokin kaksitoista parasta! Suurimmaksi hitiksi nousi vuoden 1965 Demolición, joka soi 60-luvulla ahkerasti paikallisilla radiokanavilla.

Los Saicosin ura loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, kolmen vuoden jälkeen. Bändin singlet pölyttyivät vuosikymmeniä rähjäisissä levylaareissa, kunnes Perun rokkiklassikkoja alettiin julkaista uudelleen 2000-luvun loppupuolella. Levy-yhtiö Vampisoulilta ilmestyi vuonna 2010 kaksiosainen kokoelma Back To Peru 1964 - 1974. Samana vuonna Los Saicosin kaksitoista kappaletta koottiin Demolición! - The Complete Recordings -levylle ja ohjaaja Hector Chávezin dokumenttielokuva Saicomania valmistui. Los Saicos voi siis tänä päivänä paksummin  kuin koskaan.

Puolituntinen Dave Brubeckin seurassa

Jos penkoo tarpeeksi, saattaa Youtubesta kaiken kuran ja pikselimössön seasta löytää todellisia aarteita. Kuten tyylikkään mustavalkovideon Dave Brubeck Quartetin vuoden 1964 Belgian konsertista! Kuuluisan jazz-pianistin kvartetissa rumpuja soittaa ilmiömäinen Joe Morello, bassoa Gene Wright ja alttosaksofonia Brubeckin pitkäaikainen kollega Paul Desmond.

Puoli tuntia leppoisaa jazzia lepopäivän ratoksi, ole hyvä!

Haukan lumo

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä kirja on aina elokuvaa parempi. Mieleeni tulee kuitenkin yksi elokuva, joka rikkoo säännön. Dashiell Hammetin vuonna 1930 kirjoittama ja myöhemmin kolme kertaa filmattu Maltan haukka on sekä elokuvana että kirjana aivan yhtä hyvä.

Ei ole vaikeaa arvata, miksi John Hustonin ohjaama Maltan haukka oli kassamagneetti vuonna 1941. Käsitteeksi muodostuneen yksityisetsivä Sam Spaden roolissa on aikansa komein ja suosituin näyttelijämies Humbhrey Bogart ja koboltinsinisilmäisenä neitokaisena Mary Astor. Tapahtumapaikkana San Francisco, huumaava miljoonakaupunki, täynnä vaaroja ja glamouria ja viskiä siemailevia rikollisia.

Yhden ilmeen (tuiman irvistyksen ja hymyn risteytys) Humbrey Bogart on täydellinen valinta amerikkalaisen äijän arkkityypiksi. Sellaiseksi, joka tienaa omat rahansa ja jonka mielestä jokainen huolehtii vain omista asioistaan. Aina sanavalmis Sam Spade, ”hauskannäköinen paholainen”, ei pelkää kiivastuessaan käyttää nyrkkejä tai terävää kieltä. Hän uskaltaa niskoitella niin virkavallalle, laitakadun gangstereille kuin hemaiseville tytöillekin mutta osaa olla myös toverillinen.

Paras tapa pitää katsojan ja lukijan mielenkiintoa yllä on laittaa ihmisiä ramppaamaan ovista sisään yllättävissä tilanteissa. Kertomuksen alussa Spaden toimistoon ilmestyy hurmaava nuori nainen, joka värvää Spaden pitämään silmällä tuntematonta miestä. Pikkuhiljaa Spadelle selviää, että hän on sotkeutunut kultaista haukkapatsasta metsästävän riitaisan rikollisjoukon sotkuisiin juonitteluihin. Yksityisetsivä, jonka työetiikkaa voidaan pitää vähintäänkin arveluttavana, yrittää häikäilemättömästi hyötyä tilanteesta ja nyhtää jokaiselta osapuolelta mahdollisimman paljon rahaa. Luvassa on puolitoista tuntia ovien availua, Bull Durham -savukkeita, teräviä keskusteluja ja tuimia katseita, aseita takin kätköissä, pahoja ulkomaalaisia ja tytöteltäviä sihteereitä.

Mikä näin kliseisessä ja kaksiulotteisessa tarinassa saa minut palaamaan siihen yhä uudelleen ja uudelleen? No juuri ne kliseet. Elokuva on luonut käsitteen aikakaudesta, jota ei ikinä ollut. Kaikki me tiedämme, ettei elämä 20-luvun Yhdysvalloissa ollut pelkkää sikarinpolttoa, uhkapelejä ja hohdokkaita hotelleja. Maltan haukka saa katsojan kuitenkin kaipaamaan, ihme kyllä, myyttiselle aikakaudelle, jolloin elämä olisi ollut jännittävää seikkailua ilman seurauksia, ajalle, jolloin väkivallastakin puuttui raakuus.

Elokuvan välittämä haavekuva puri myös amerikkalaisiin vuonna 1941, toisen maailmansodan alkaessa vaikuttaa heihinkin. Kukapa ei olisi halunnut uskoa sankaritarinaan, jossa rehti amerikkalainen mies voittaa.

Maltan haukan merkitystä elokuvahistorialle ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Vaikka se ei yritä olla mitään muuta kuin bestsellerin pohjalta kuvattua kevyttä viihdettä isoille ihmismassoille, se on huolella ja rautaisella ammattitaidolla tehty. Lisäksi elokuvaa pidetään film noir –tyylisuuntauksen aloittajana.