Tykkää/Tökkää/En tykkääkään

Kun ennen muusikkoja fanitettiin ja hehkutettiin netissä, nykyään asia on päinvastoin.
Kansakunnan synnistämme, Naamakirjasta löytyy nyt kaiken muun turhuuden lisäksi uusi ilmiö: artistien vihaaminen. Ymmärrän hyvin miksi monet haluavat kertoa koko maailmalle lempiartisteistaan, mutta miksi toisin päin?

Tälläiset vihayhteisöt ovat levinneet netissä ihmeellisen nopeasti. Koomista tässä on se, että niillä alkaakin olla melkein yhtä paljon kannatusta kuin artistin fanitusyhteisöillä. Kuluneena esimerkkinä mainittakoon teinilaulaja Justin Bieber. Ja lupaan, että alan kiljua, jos joku puhuu tästä autotune-efektin ystävästä vielä lisää.

Mutta miten ihmeessä joku jaksaa tuhlata energiaansa ja aikaansa vihaamalla artistia, josta tekee samalla synonyymin kaikelle huonolle musiikille? Maailma on täynnä hyvää musiikkia! Minusta näihin vihasivustoihin littyminen kertoo vakavasta tylsyydestä ja laiskuudesta.

Toki populaarikulttuurin ivaaminen on ennen muuta ällistyttävän hauskaa (siitä mielenkiintoinen esimerkki on listahittikappaleiden musiikkivideoista parodioita tekevä Key of Awesome), mutta rajansa kaikella.

Mutta ainakin Justin Bieber on saanut Naamakirjan ansiosta paljon ilmaista julkisuutta, ja siitä varmastikin ollaan levy-yhtiössä tyytyväisiä!

Muillekin kuin musiikkisnobeille: Cool Runnings 1980–1985

Vuonna 2008 sain viimeistään hylätä ajatuksen, että reggaekulttuuri olisi yksipuolista.

Kun tasan kolmekymmentä vuotta sitten Suomen reggaeskenet olivat melkein olemattomat, asianharrastajat Tero Kaski ja Pekka Vuorinen pistivät pystyyn vapaaehtoisvoimin Cool Runningsin, suomenkielisen reggaelehden. Lehti tarjosi alan levyarvosteluita, uutisia, jamaikalaisten artistien haastatteluja ja ylipäätänsä juttuja reggaekulttuurista. Lehdestä välittyi kirjoittajien reggaeinnostus.

Vuonna 2009 Cool Runningsin neljätoista ensimmäistä numeroa ja pari ekstrajuttua koottiin hienoksi kirjaksi. Kirjaa varten vanhat lehdet digitoitiin, mutta alkuperäinen taitto ja grafiikka säilytettiin. Melkein viisisataasivuinen kirja on jo taitoltaan hieno. Kiinnostavat valokuvat (osittain värikuvat) ja matkakertomukset kuohuvalta Jamaikalta ja pääkaupungista Kingstonista kiinnostavat muitakin kuin todellisia asianharrastajia.

Kirja on tarkoitettu enemmänkin selailuun, mutta sen jaksaa kahlata läpi myös reggaeseen vähemän perehtynyt.Tietoa kuitenkin kertyi kirjaa lukiessa ja sieltä poiminkin pari kiinnostavaa artistia kuuntelulistalleni. Suosittelen.

Cool Runnings 1980–1985
Reggaeta pintaa syvemmältä
Toim. Petri Aarnio ja Pekka Vuorinen
Fi-reggae, 2008

Leonard Cohen @ Helsinki 10.8.

Leonard Cohen on hyvä esimerkki siitä, ettei ikä ole esteenä musiikille. Kohta ihailtavat 76 täyttävä Cohen heitti hienon intiimiltä vaikuttavan konsertin täydellä Hartwall-areenalla eilen tiistai-iltana.

Konsertti oli ytimekäs, josta voi antaa vain plussaa. Ei turhia liian pitkiä sooloja, ei kappaleiden tahallista venyttämistä, ei liian pitkiä puheita. Alussa Cohen lupasi antaa kaikkensa, enkä yhtään epäile, ettei niin olisi käynyt. Kuusihenkinen bändi ja kolme laulajaa tekivät samoin.

Konsertissa oli väliaika, mutta ei järin pitkä. Leonard Cohen aloitti konsertin väliajan jälkeen ytimekkäästi ja ihmisiä virtasikin vielä silloin paikoilleen. Täytyy vain ihmetellä, miten Cohen saattoikin olla niin ketterä ikäisekseen, vaikka konsertti oli melko pitkä.

Cohen lauloi vielä vaikuttuneelle suomalaisyleisölle yhdeksän ylimääräistä kappaletta. Silloin ihmisiä alkoi kokoontua paikoiltaan lavan eteen, aivan kuin kunnianosoituksena hyvälle musiikille. Rauhallisesti ja hiljaa.

Konsertti oli tyylikäs ja hillitty ja yleisö käyttäytyi sen mukaisesti. Muusikot nauttivat musiikista yhtä paljon kuin yleisökin ja sen huomasi.

Dancehall Queen

No onpa omaperäistä. Kaikkialta puskee tänä päivänä esille brändättyjä elektropopparinaisia, jotka pukeutuvat räväköihin vaatteisiin ja laulavat kovien bassojen päälle.

Tuntomerkkeihin voisi vielä lisätä sen, että näiden tuotteistettujen artistien takana on näkymättömämpiä huipputuottajia. Hyvä esimerkki on ruotsalainen Robyn, jonka studiossa häärii dubstepmies Diplo. (Robyn julkaisi jo edellisen vuosisadan puolella musiikkia, mutta hänen 90-luvun tuotoksiaan ei liiemmin muistella.)

Toinen esimerkki on syntikkapopyhtye La Roux, joka luottaa keulakuvalaulajaansa Eleanor Jacksoniin, vaikka yhtyeen musiikista enemmänkin vastaa näkymättömämpi tuottaja Ben Langmaid.

Ja näitähän riittää. Nyt vain herää kysymys, kuka on syyllinen räväköiden elektronaispopparien ylitarjontaan? Ettei vain Lady Gaga?

Syntyneet muusikoiksi?

Viime vuonna Irlannin Talent-realitykilpailu yllätti, kun suuresta rahasummasta kisailevien kilpailijoiden joukkoon ilmestyi jotain tavallisuudesta poikkeavaa, nimittäin 11-, 14- ja 16-vuotiaat veljekset (Mulkerrin Brothers), jotka soittivat ja lauloivat kansanmusiikkia ällistyttävän hyvin ikäisikseen. Ja niinhän siinä kävi, että veljekset voittivat kilpailun.
Tänä kesänä Irlannissa vieraillessani pääsin näkemään nämä muusikkoveljekset livenä ilmaisella pub-keikalla. Niin kuin asiaan kuului, keikkapaikalla oli niin lapsia kuin täysi-ikäisiäkin ja pub olikin aivan täynnä.

Mutta miten ihmeessä näin nuoret pojat osaavat soittaa niin hyvin ja monipuolisesti? Pojat vaihtoivat soittimiaan lennossa kitarasta viuluun ja huiluun. He olivat ammattimaisia ja säätivät jopa itse mikserinkin. Kahden tunnin keikan aikana nuorin poika jopa nousi jakkaraltaan tanssimaan perinteistä irlantilaista kansantanssia ja aika hyvin vielä. Meni voittajien titteli aivan oikeille ihmisille.

Myöhemmin matkan aikana tsekkasin vielä paikallisen hauskan levykaupan ja kahvilan yhdistelmän, josta loistavan pizzan lisäksi löysin kanadalaisen tyttökaksikkko Madison Violetin. Yhtyeeseen tutustuin aivan sattumalta, kirjaimellisesti pizzaa syödessäni. Vaikka Madison Violetin ”Caravan” on aikamoista kitararämpytystä, on albumi monipuolinen ja folkahtava.

Kanadalaiskaksikon lisäksi löysin vielä pitkän linjan irlantilaisen laulaja-lauluntekijä Christy Mooren, joka tunnetaan paitsi karismaattisista akustisista kappaleistaan, niin myös Amerikkaa kritisoivista sanoituksistaan. Ei voi muuta kuin todeta, että Irlanti on täynnä mahtavaa musiikkia hienojen ihmisten ja maisemien lisäksi!