Australialainen suuruudenhullu kaksikko

Vaikka australiaista elektronista poppia soittavaa Empire of the Sun -yhtyettä hehkutettiin jo aikoja sitten, minä löysin bändin vasta nyt. Empire of the Sunin raikkaat helposti mieleenjäävät biisit ovat loistavaa vastapainoa synkistelylle näin talven pimeimpinä ja kylmimpinä aikoina.

Jos yhtyettä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi suuruudenhulluus. Sen huomaa jo biisien nimistä: ”We are the People”, ”Walking on a Dream”. Eipä sitä selkeämmin voisi sanoa.

Samalla sanalla voisi kuvailla Empire of the Sunin musiikkivideoita, joissa kaksikko hyppii oudot poppamiesasut yllään aavikolla ja sademetsässä kuin viimeistä päivää. Yhtyeen vetovoima perustuukin juuri tuolle maagiselle imagolle.

Ehkä myös sana monotoninen voisi kuvata yhtyettä, mutta se selviää vasta, kun levy on ostettu. Jokainen päätelkööt itse.

http://www.myspace.com/empireofthesunsound

Kuva sopii hyvin suuruudenhulluun tunnelmaan.

Haikean brittipopin kuningas

Kun maanantaina sain vihdoinkin uuden cd-soittimen lopullisesti hajonneen tilalle, pitihän sitä kokeilla. Ei muuta kuin discopallo pyörimään, bassonvahvistin päälle ja brittipopbändi Keanen ”Perfect Symmetry”-albumi soimaan.

Tutustuin Keaneen erään kokoelman kautta ja sitten ostinkin yhtyeen ”Under The Iron Sea”-albumin. Se on täynnä koukuttavia haikeita popbiisejä. Keanea voisi ehkä verrata nyt kovasti esillä olleeseen Snow Patroliin, joka on kuitenkin Keanesta paljon tylsempi, pehmeämpi ja turvallisempi versio.

Keanen kuunteleminen vaatii hyvän ajoituksen ja aikaa. Ipodista keskipäivällä tunkkaisessa bussissa Keanen kuunteleminen ei vain onnistu.

”Perfect Symmetryssa” syntetisaattori on korvannut pianon, rumpukone ainakin kuulon perusteella tavalliset rummut ja riitasointuja on pienennetty rajusti. Laulaja Tom Chaplinin riipaiseva ääni ei kuulostakaan enää niin hienolta. ”Perfect Symmetry” on täynnä hyviä kappaleita joista jotkut jäävät päähän soimaan, mutta taso ei yllä silti yhtä korkealle, kuin ”Under The Iron Sean” biisit.

Vaikka tunnelma näillä kahdella albumilla on hyvin erilainen, albumi on omalla tavallaan koukuttava, vaikka joskus ärsykkeitä on vain biiseissä liikaa.

”Under The Iron Sean” tyylikäs kansi on muuten kotimaista käsialaa.

Le corps mince-joku

Sitä on hehkutettu. Sitä on kehuttu. Sitä on odotettu. Se on saanut valtavasti palstatilaa lehdissä ja aikansa edellä olevissa musiikkiblogeissa. Mikä muukaan on kyseessä kuin kotimainen elektronisen popin uusi tulokas Le Corps Mince De Francoise.
Kyseisen tyttötrion Myspace-sivuilla heidän musiikkiaan on kohta kuunneltu ällistyttävät 793 000 kertaa. Itse asiassa Le corps-jotain onkin ponnistanut julkisuuteen netin kautta. Siis aika hyvä esimerkki netin tärkeydestä.
Le corps mince de francoise on onnistunut luomaan rauhassa hyvän imagon itselleen ja yhtye yrittääkin valloittaa kansainvälisiä markkinoita. Ongelmana on ollut kauan oikean levy-yhtiön löytäminen, mutta vihdoinkin yhtyeen single on julkaistu levynä!
Vaikka single ”Something Golden” ja siitä tehdyt neljä remiksausta ovatkin varmasti kuumaa kamaa, en aio hankkia tuota singleä itselleni. Vaikka tuota uutta singleä on kehuttu taivaisiin asti (yhtye voitti muun muassa Tulevaisuuden tusina-äänestyksen musiikkilehti Rumbassa) , odottelen vielä rauhassa albumin julkaisua. Minusta nimittäin ”Something Golden” ei ole lähelläkään hyvää hittiä! Myönnän kyllä, että yhtye on omalla bilepopgenrellään hyvin onnistunut, mutta bändin muissa biiseissä on enemmän singleainesta.
Jään odottelemaan levyä. Jos sitä ikinä tulee.

http://www.myspace.com/lecorpsmincedefrancoise

Lahjapaketeista

Yllätyin iloisesti, kun avasin jouluaattona lahjapaketteja. Seitsemän hienon levyn ja discopallon joukosta löytyi U2! Todella loistava sattuma, koska tuohon bändiin minun on pitänyt tutustua jo aikoja sitten. Sain mukavasti tietoa bändistä uuden vuoden aattona. Vaikka yleensä en Yle Teemaa katso, kanavalla näytettiin puolelta öin mahtava dokkari bändistä. Bono valtavissa aurinkolaseissaan kertoi ”The Joshua Tree”-albumin levyttämisestä.
Toinen mukava levy oli ”Forrest Gump”-leffan soundtrack. Soundtrack on täynnä sellaisia pakollisia nimiä, joita kukaan musadiggari ei voi ohittaa. The Doors, Bob Dylan ja Simon & Garfunkel kuuluvat yleissivistykseen, vaikkei edes heidän musiikistaan pitäisi.
Kolmas hieno levy oli kaverini antama poltettu kokoelma, josta löytyi todella mahtavia minulle uusia bändejä, kuten The Smiths, Vampire Weekend, The Church ja Suede.
Kiitos lahjoista! Ne pelastavat monta huonoa päivää!

Se vuoden levy

Enää 12 päivää ja sitten alkaa uusi vuosi. On siis aika päättää, mikä on vuoden 2009 parhain levy.
Tämän listauksen tekeminen on vaikeaa, koska en ole (ihme kyllä) ostanut tänä vuonna levytettyjä albumeja kovinkaan monta, mutta ne jotka ovat päätyneet levyhyllyyni, ovatkin sitten aivan loistavia.
Lontoolainen indiepopyhtye The XX on ollut soitossa koko syksyn. Kun The XX:n bongasin netistä, kuuntelin monta viikkoa tuota yhtyettä Myspacen kautta ennen kuin uskalsin ostaa levyn.
The XX:n musiikki on tummaa ja kokeellista poppia, jossa on mukana vaikutteita elektronisesta musiikista, dubstepistä. Vaikka ensi kuulemalta ei uskoisi, The XX:ssä on myös paljon särmää bassoineen, kitaroineen, rumpukoneineen ja syntetisaattoreineen.
Kova haastaja The XX:lle on Interpol-yhtyeen solisti, joka julkaisi sooloalbuminsa Julian Plenti-nimellä. Julian Plentissä on vain jotain niin koukuttavaa... Mies laulaa loistavan synkällä äänellä hienoja rockbiisejä, jotka jäävät päähän soimaan moneksi päiväksi. Alun perin biisit sävellettiin akustisiksi, mutta nyt ne ovat saaneet hienot rocksovitukset, jopa vähän mahtailevat sellaiset. ”Only If You Run”-kappaleessa ovat kitarat, haikea tunnelma ja basso kohdallaan. Biisi nappaa heti introsta asti mukaansa.
Mutta kyllä voittajaksi selviytyy The XX. Olen minä sitä niin paljon hehkuttanutkin.

Kuolonkorinaa

Cd-soittimeni on kovassa käytössä. Käytän sitä melkein joka päivä levyjä ja radiota kuunnellessa. Kyseessä ei ole mikään hieno hifilaite, aivan tavallinen cd-soitin. Se mahtuu juuri hyllylle ja sen saa helposti kuljetettua mukanansa matkoille joita ei selviä ilman musiikkia. Ja mikä tärkeintä: cd-soittimessani on bassonvahvistin!
Onhan minulla tietysti Ipodikin, mutta musiikki on tarkoitettu stereoista huudatettavaksi.
Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että cd-soittimeni on lopullisesti hajalla. Ääni pätkii, eikä pause-nappikaan enää toimi. Kun levyn laittaa koneen sisälle, kuuluu kieroutunutta ininää, moottorisahan rääkkäykseltä kuulostavaa ääntä.
Jään jännittyneenä odottamaan, kuinka kauan soitin enää toimii.