Myöhässä

Ylihypetyt yhtyeet karmivat minua. Ne yhtyeet, joista saa lukea ja kuulla pari viikkoa, kunnes yhtye vaipuu maan alle. Tai mikä vielä pahempaa, yhtyeestä aletaan kirjoittaa yhä isommilla ja isommilla kirjaimilla, mitä nopeammin viikot kuluvat. Se ei tarkoita, että musiikki olisi huonoa, päinvastoin. Mutta näin hyvä musiikki tapetaan kuluttamalla monesti ja aivan turhaan.

Kings of Convenience ärsytti minua. Yhtyeeltä ei voinut välttyä. Kaikkialla intoiltiin tästä folk-painotteisesta kokoonpanosta. Aloin inhoamaan Kings of Conveniencea ennen kuin olin edes kuullut yhtäkään biisiä. Tuntui, että yhtyettä yritettiin pakkosyöttää minulle väkisin.

Kuitenkin vahingossa kuulin Kings of Conveniencen uusimman albumin kappaleita. Ne ovat loistavia: folkahtavia, kauniita, energisiä, monipuolisia! Mieskaksikolla on aivan oma erottuva saundinsa! (Aika suunnata levykauppaan!)

Kuitenkin makea ylistyspuhe kasaa yhtyettä kohtaan järkyttäviä odotuksia. Yleensä silloin kuuntelija pettyy. Ja voihan sitä antaa aikaa sulatella uusia musiikkikykyjä! Vampire Weekendin löytämiseen minulla meni 1,5 vuotta, mutta etnisillä saundeilla maustettu pop kuulostaa hyvältä vieläkin!

Ja eikös sitä sanota, että hyvä musiikki kestää aikaa?

Claptonkin on vain ihminen

Eräs tuttu on täysin hurahtanut Eric Claptonin musiikkiin. Paitsi että hän voi keskustella kenen tahansa kanssa tai milloin tahansa (vaikkapa kahdeksalta aamulla) Claptonin nerokkuudesta jopa tuntitolkulla, hän on metsästänyt divareista kitaristin alkuperäiset albumit. Hänen kokoelmastaan löytyvät useimmat Derek & The Dominosin ja Cream-bändin levyt sekä livetaltioinnit. Kokoelmaansa hän päivittää säännöllisesti, sekä tietysti Claptoniin perehtyneenä hän on lukenut kattavan määrän tietoa muusikosta.

On tietysti hienoa, jos ihminen löytää yhden musiikillisen fanittamisen kohteen. Tälläiset yhden artistin kannattajat voidaan lokeroida. Tässä pari tuntomerkkiä:

1. Hänen kanssaan ei voi keskustella muusta musiikista.

2. Hän on aina oikeassa ihailemansa artistin suhteen. Ainakin omasta mielestään.

3. Hän ei tajua, jos joku ei jaksa kuunnella hänen ylistyspuhettaan tai musiikkipropagandaansa.

4. Hänen mielestään muu musiikki on järkyttävää stereotyyppista paskaa. Itse asiassa se ei ole hänen mielestään edes musiikkia.

Mutta hei, eikö sitä musiikkivalikoimaa voisi aina myös vähän laajentaa? Vaikka James Browniin tai ihan vaikka akustiseen surffimusiikkiin? Silloin paitsi laajentaa omaa tietämystään, tekee myös hyvän teon muita ihmisiä kohtaan!

M79

Kriitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka keksii parhaimman tai osuvimman vertailukohteen jollekin kovassa nosteessa olevalle bändille: laulaja on kuin nykyajan Frank Sinatra tai bändin musiikki on ottanut vaikutteita irlantilaisesta kansanmusiikista. Yleensä näitä vertauksia keksiessä kriitikoilla taitaakin itse pääasia unohtua ja vertaukset menevät yli ja reippaasti.

Vampire Weekendin, yhdysvaltalaisen nerokkaan popyhtyeen musiikkivaikutteiksi on leimattu afrikkalainen musiikki. Vampire Weekendia kuulemattomana nauroin tälle vertaukselle kunnolla. Eivät kai taas kriitikot liioittele?

Lainasin viime viikolla kyseisen yhtyeen debyyttilevyn kirjastosta. Kun myöhemmin kuuntelin albumia, levy kuulosti oudon tutulta, vaikken sitä ollut aiemmin kuullut lukuun ottamatta ”M79”-rallia. Sitten keksin. Vampire Weekendista mieleeni tuli hieno afrikkalaispop-kokoelma, ”Golden Afriquen”. Kyseinen visuaalisestikin hieno kahden cd:n paketti kattaa Afrikan legendaarisemmat muusikot Francosta Nybomaan. Löytyy kokoelmalta myös ainoa haitarikappale, josta oikeasti pidän (Camille Feruzin "Cha Cha Cha Bay").

Vau! Kriitikot olivat oikeassa!

Pohja

Miksi Keane? Miksi päätit julkaista vielä vuonna 2010 uuden albumin? "Under The Iron Sea"-albumisi oli loistava! Siinä oli särmää, sopivasti pianoa ja tunnelmaa sekä hyviä kertosäkeitä. Sitten päätit julkaista "Perfect Symmetryn", joka olikin melkein kertakäyttökamaa paria biisiä lukuunottamatta. Tietysti syntikoissa tai rumpukoneissa ei ole mitään pahaa, mutta ne eivät sovi haikeaan brittipoppiin! Mutta nyt, päätit sitten julkaista uuden albumin, "Night Trainin"? "Stop For a Minute" singlelohkaisukin on vain ihan hyvä, mutta laulaja Tom Chaplin, etkö ole oppinut, ettet voi keikkua luontevasti musiikkivideossa, joka sijoittuu baariin?

Nyt bändisi alkaa kuulostamaan laimealta Snow Patrolilta. Hyi.

Indie-aivopesua

Mikä onkaan hauskempaa, kuin poltttaa omia suosikkibiisejään cd:lle ja jaella niitä sitten viattomille ihmisille heidän syntymäpäivinään?
Koska oikeasti puolet ihmisistä ovat syntyneet keväällä, on poltetun cd:n antaminen loistava lahjaidea. Ja sitä paitsi ainahan toitotetaan, että itse tehty lahja on paras, aina kyllästymiseen asti!
Kun sitten eräänä päivänä innostuneena lähdin kokoamaan iTunesille soittolistaa poltettavaa cd:tä varten, minulle tuli valtava ongelma. Millä perusteella valitsisin synttärisankarille ne kappaleet?
Päädyin itsekkäästi polttamaan indie-valtaisen kokoelman, johon valitsin omia suosikkejani The XX:stä Beach Houseen (jostain ihmeen syystä Flow-festarin artistikattaus sai hyvän edustuksen tälle levylle).

Kokoelmalle pääsi myös minulle uusi suuruus, kotimainen elektropoprockyhtye Declasse. Itse asiassa alun perin kuulin yhtyeestä bändin laulajalta, joka ystävällisesti lainasi Declassen ”Silos”-levyn minulle kuunteluun. Ja kappas kappas, Declasse on soittanut kotimaisen Underwater Sleeping Societyn kanssa samalla kiertueella ja myös tämän yhtyeen soittaja on pari vuotta sitten promonnut yhtyettä minulle. No, hyviä bändejä molemmat. Heti Declassen ”Silos”-albumin ensimmäisen raidan kuultuani mieleeni tuli heti Depeche Mode. Tummat syntikkataustat, kitarat ja dramaattinen tunnelma olivat varmasti syy tälle vertaukselle. ”Silos”-albumi on vahva kokonaisuus, vaikka sieltä löytyykin pari hieman laimeampaa biisiä. Mutta kekseliäisyyttä ei kappaleista puutu! Lisäpointsit kitaroille, jotka tasapainottavat elektronisia taustoja mukavasti.

Tasapainoksi synkistelylle cd:lle pääsi vielä pari soulsuosikkiani ja pari muuta pakollista.
Vasta kun olin levyn polttanut, mieleeni tuli: hetkinen, eihän uhri välttämättä pidä indiestä tai soulista.
Mutta ei toisaalta siinä olisi mitään ideaa, että polttaisin levyllisen hänen jo tuntemiaan suosikkibiisejään? Näin ylipuhuin itseni ja laitoin cd:n pakettiin.

My boy lollipop

Sanotaan, ettei huonolle musiikille saisi antaa liikaa tilaa tai huomiota. Mutta toisaalta, huonosta musiikista kertominen toimii varoittavana esimerkkinä. Koska jotkut kappaleet iskevät vain suoraan palleaan ja aiheuttavat myötähäpeäkouristuksia ja syvää ahdistusta. Niin kuin Millien"My boy lollipop". Kuuntele jos uskallat.