Of Course I'm Lying

Tanssi peppu pieneksi

Koko maailma on murehtinut Kim Jong-ilin poismenoa. Ikävien asioiden vatvomisen sijasta kannattaa kuitenkin keskittyä positiivisiin viboihin. Kim Jong-il tullaan muistamaan erinomaisena golfaajana ja viiniasiantuntijana, mutta harva tietää, että hän oli myös suuri klubimusiikin asiantuntija ja maailmanluokan dj. Kim Jong-il ehti soittaa levyjä muun muassa Justicen, David Guettan ja Mobyn kanssa.

Lisää bailukuvia löytyy Kim Jong-il dropping the bass -blogista.

Pomolta lainattua

On kolme asiaa, joista en yleensä pidä: Bruce Springsteenista, tasaisesti puksuttavista biiteistä ja hunajaisista kymmenminuuttisista kappaleista (usein nimittäin neljä minuuttiakin on liikaa). Pehmeitä house- ja discorytmejä sekoittava The Dead Rose Music Company -pumppu on kuitenkin onnistunut kokoamaan näistä aineksista kelpo kappaleen, Bad Reprisen. Biisin vokaaliosuudet on lainattu Bruce Springsteenin "I'm on Fire" -kappaleesta, joka löytyy miehen ehkäpä kuuluisimmalta levytykseltä, Born in the U.S.A. -albumilta.

Bad Reprise sopii hyvin hiljaiseen ja rauhalliseen iltakuunteluun ja sen voi käydä poimimassa ilmaiseksi mp3-tiedostona The Dead Rose Music Companyn nettisivuilta.

Ehkä alan jopa pitää Brucesta hiljalleen.

Ukki tekee ruokaa

Basson oma netti-tv on tehnyt uuden aluevaltauksen. Alkusyksystä nähtiin yhdeksänosainen haastattelusarja Räppilapsuus, jossa suomalaiset räppärit, kuten Pyhimys ja Gracias, kertoivat ensikosketuksestaan hiphopkulttuuriin. Dokumenttisarja klubimusiikin rantautumisesta Suomeen nähtiin marraskuussa.

Viime lauantaina nettisivuille ilmestyi kuusioisaisen, hieman erilaisesta vinkkelistä tehdyn ruokaohjelman Ukki tekee ruokaa ensimmäinen jakso. Keittiössä (tai itse asiassa lippakioskissa) pääkokkina häärii hiphoppari Davo.

Vaikka osa kiihkeistä Basson foorumilaisista on jo ehtinyt leimata Ukin show'n punavuorelaisten graafikkopellejen sisäpiirivitsiksi, niin minusta meininki on juuri sopivan hölmöä säheltämistä, joka aukeaa muillekin. Ensimmäisessä jaksossa kokataan vokkia ravintolapäivänä aurinkoisessa Helsingissä ja Reino Nordin soittelee kitaraa vokkilautasen äärellä.

Sarjan hykerryttävässä trailerissa Davo hyppelehtii metsässä ja keräilee luonnon antimia ostoskoriin hempeän japanilaisen popviisun tahdissa. Pientä ivailua ohjelman sponsoria, lähiruokaketju Anton & Antonia kohtaan?

Booty Call Blues

Kuva täältä.

Sarah Kiven ja Non Personin, eli Niclas Kristianssonin yhteinen musiikkiprojekti jatkuu. Lokakuun alussa fiilistelin kaksikon "Leikkokukka"-kappaletta ja povasin yhteistyölle hyvää jatkoa. Viime kuukausien aikana Bassoradiolla ja YleX:llä on soinut kaksikon uusi kappale "Booty Call Blues", mutta Non Personin nettisivuille se päätyi vasta tällä viikolla.

"Booty Call Blues" jatkaa hienosti tunnelmallisella ja rauhallisella elektronisella linjalla. Sarah Kiven herkullinen ääni sopii täydellisesti kylmien biittien päälle.

Suosittelen tsekkamaan Non Personin Soundcloud-sivut ja lukemaan uusimmasta Basso-lehdestä jutun miehen toisesta musiikkiprojekti Arch of Neosta.

Non Person ja Sarah Kivi: Booty Call Blues

Vuoden 2011 artistit, joista en halua kuulla enää yhtään mitään

Ennen Funkata-blogin perinteistä vuoden parhaimpien levyjen listausta on hyvä miettiä vuoden 2011 musiikillisen ahdistuksen aiheuttaneita artisteja. Siis niitä tyyppejä, joiden levyistä sanotaan, että ne aukenevat hitaasti ja vaativat aikaa ja joille olet antanut aikaa, mutta ne saavat sinut vain ärsyyntymään ja miettimään, mikä muissa on vikana kun kuuntelevat tälläistä ja sen jälkeen mikä itsessään on vikana kun yrittää kuunnella tällaista ja aivan lopuksi heittämään levyllä sorsia ja sen jälkeen harmittelemaan, että sorsat saivat itselleen niin kalliin levyn, helvetti.

Bon Iver

Yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Justin Vernon eli Bon Iver on synnyttänyt ”meidän blogilla on isompi kuin teidän” –ilmiön. Bloggaajat kilpailevat siitä, kuka keksii osuvimman ja suurimman vertauksen miekkosen toiselle levylle. Emotionaalisuus, herkkyys ja Rakkaus (isolla ärrällä) ovat olleet suosittuja termejä Iverista puhuttaessa. Olipa joku jopa keksinyt kutsua levyä onnen anthemiksi, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Minulle Bon Iverista tulee mieleen piipittävä hiiri, joka piiloutuu massiivisten sovitusten taakse. Mutta mikä minä olen arvostelemaan, sillä Bon Iver tekee aikuisten musiikkia, kuten eräs radiotoimittaja aamulähetyksessään ylpeänä kertoi.

James Blake

Listasta ei sovi unohtaa James Blakea, visionääriä, joka nauhoitti kotistudiossaan levyllisen futuristista mölinää Garagebandilla (tosin iPhone olisi ollut muodikkaampi)! Sitä kutsutaan kai dubstepiksi ja sana kuulostaa minusta oikein hienolta. Varsinkin jos käyttää vielä sanoja kokeellinen ja sielukas ja laittaa ne pötköön ”kokeellista ja sielukasta dubsteppia” (tähän pystyvät vain verbaalisesti lahjakkaat ja itseään ilmaisevat nuoret), niin itsekin vakuuttuu siitä, että James Blake on oikein sielukas ja kokeellinen ja freesi.

Jos dubsteppia tekevä mies saa aikaan trendin, että miehet heiluttelevat päätään sinisessä valossa ja laittavat siitä kuvia nettiin, voidaan jo puhua artistista.

Bon Iver vai James Blake

Suomalaisen Nuorgamin haastattelussa James Blake sanoi, että Bon Iver on maailman tärkein muusikko 2011. Musiikinkuuntelijoiden keskuudessa huomautus herätti suunnatonta levottomuutta ja synnytti jyrkkiä koulukuntia. Eikö James Blake ollutkaan se tärkein? Vai Bon Iver? Bon vai James? Vai molemmat?

Bon Iver ja James Blake

Juuri kun ihmiset olivat musertua tämän muna vai kana –kysymyksen alle, tapahtui ihme! Iver ja Blake nauhoittivat yhteiskappaleen, Fall Creek Boys Choirin. Se on emotionaalista dubsteppia, luulisin. Trenditietoiset lyyhistyivät näyttöpäätteiden ääreen itku kurkussa ja rämpyttivät tykkää-nappia ja myös Pitchfork meinasi kaatua. Ja yhtäkkiä tuhannet vauvatytöt ja -pojat saivat nimekseen Bon tai James tai parhaimmassa tapauksessa Jones.

Ja minä sain päänsäryn tuplana.

Näe Benny Goodman Punaisella torilla

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto käyttivät tuhottomasti rahaa mittavan asevarustelun lisäksi propagandaan. Molemmat maat halusivat esitellä suurmahtinsa parhaimpia puolia kulttuurin avulla. Kun Neuvostoliitolla oli maailman huippuihin kuuluvat klassisen musiikin virtuoosit ja balettitanssijat, Yhdysvaltojen piti keksiä oma ässäkorttinsa.

Yhdysvallat valitsi vapauden vertauskuvaksi jazzin ja lähetti Benny Goodmanin orkestereineen vuonna 1962 mittavalle kiertueelle Neuvostoliittoon. Konstanze Burkardin ohjaama Jazz-yhtye Neuvostoliitossa -dokumentti (Jazz für die Russen, Saksa, 2010) sisältää paitsi muusikoiden, kuten saksofonisti Phill Woodsin ja pianisti John Bunchin muisteluita erikoisesta ja tarkasti KGB:n valvomasta reissusta, myös ennen muuta sitä itseään, komean kuuloista big band jazzia.

Voit katsoa ja kuunnella dokumentin vielä tämän päivän ajan Yle Areenassa.

Widowspeak

Ulvovia sähkökitaroita, tarttuvaa masistelua ja vähäeleistä laulua. Tuntomerkit täsmäävät uunituoreeseen kolmihenkiseen Widowspeak-yhtyeeseen. Alkuvuodesta ja kesällä tämä New Yorkista tuleva bändi keräsi huomiota muutamalla singejulkaisulla sekä kouluarvosanana kiitettävällä Chris Isaak -tulkinta Wicked Gamella. Esikoisalbumi saatiin kokoon elokuuksi.

Vielä apupyöriä käyttävä yhtye opettelee kiivaasti pyöräilemään. Kymmenraitaisella debyytillä pyöritään syksyn lehtien seassa melko vakuuttavasti. Tunnelmallisissa sähkökitaroissa, painostavissa bassoissa ja laulaja Molly Hamiltonin ilmavassa ja kauniissa äänessä on kovaa imua, vaikka ote on välillä liian yllätyksetön.

Toivotaan kuitenkin, että Widowspeak uskaltaisi rohkeammin kokeilla pyöräilyä ilman apupyöriä ja kypärää. Ainakin levyn avausraita Puritanin kaltaiset kappaleet antavat odottaa lisää mahdottoman kauniita ja hengittäviä indiepopviisuja.

Widowspeak - Puritan by popgunbooking

Kaksivuotispippaloiden aika

Juuri tänään Funkata täyttää kaksi vuotta! Kertynyt on 133 kirjoitusta, lukemattomia kommentteja ja paljon hyvää musiikkia. Tämän vuoden luetuin juttu on ehdottomasti kirjoitus helsinkiläisestä Femme En Fourruresta. Suomalaisen musiikin lisäksi Funkata-soittolistat ja yllättäen turkkilainen musiikki ovat kiinnostaneet teitä lukijoita kovasti.

Otan mielelläni vastaan palautetta ja musiikki- ja valokuvavinkkauksia sähköpostiini. Muistathan, että voit käydä tykkäämässä Funkata-blogista Facebookissa tai seurata blogia vaikka Bloglovin'-palvelun avulla.

Kiitos kaikille lukijoille, palautteen antajille ja kommentoijille näistä kahdesta vuodesta!

Kuva täältä

Pupukarhun alamäki

En tiedä onko vaatimustasoni alhainen, onko minulla vain outo huumorintaju vai ovatko kaikki muut suomalaiset tosikkoja, mutta minusta Elias Koskimiehen käsikirjoittama ja ohjaama "Likainen pommi" on oikeasti hauska. Siis se elokuva, jota Nyt-liite ja Suomen kuvalehti haukkuvat kilpaa. Elokuva, joka vedettiin vähin äänin pois elokuvateattereista katsojavajeen takia.

No myönnetään. Ehkei "Likaisen pommin" juoni pysy aivan loppuun asti kasassa, mutta voisiko sitä edes vaatia? Puolentoista tunnin aikana ehditään ivailla nimittäin räkänokkaisille teineille, jalkapalloilijoille, musiikkibisnekselle, homoille ja heteroille, räppäreille, superfoodille ja jopa suomalaiselle työkulttuurille.

Toinen toistaan räiskyvimpien roolihenkilöiden sekaan meinaa hukkua Pupukarhu, vakavailmeinen räppäri, joka hokee "pimeys on diippii, ihan liian diippii". Vaikka Pupukarhu vilahtaa elokuvassa vain ohimennen, minusta tuli heti tämän riimitaiturin fani. Elokuvan nähtyäni löysin Youtubesta kokonaisuudessaan "Hey Mama" -kappaleen musiikkivideon ja olen katsonut sen yhä uudelleen ja uudelleen yhtä vaikuttuneena joka kerralla.

Mikään ei ole kauniimpaa kuin iso mies, joka räppää äidistään.

Hiljaista hiphoppia

DJ Ezasscul on biitintekijä. Hän takoo rumpukoneella upeita rytmejä, jotka saavat räppiin aiemmin kumihanskoilla koskeneen ymmärtämään hiphopin kauneuden. Päräyttävät biitit ja rauhalliset jazz- ja soul-samplet soljuvat kuin kreikkalainen hunaja.

Brooklynissa vuonna 1992 syntynyt Ricky Lascaze koki musiikillisen valaistumisen pahimmassa teini-iässä. Hän vaikuttui legendaarisen japanilaisen hiphop-tuottaja Nujabesin jazzia ja hiphoppia yhdistelevästä musiikista ja alkoi tehdä omia kappaleita Nujabesin ja Pete Rockin hengessä DJ Ezasscul –nimellä.

Eikä kauan nokka tuhissut. Juuri ja juuri täysi-ikäisen DJ Ezassculin esikoislevy State of Mind ilmestyi 2010. Levy päätyi hetkessä Japanin iTunesin myydyimpien hiphop- ja rap-levyjen listalle. Sen jälkeen DJ Ezasscul on kasvattunut nimeä kolmiosaisella Jazz Meditation -levysarjalla ja monella muulla pikkujulkaisulla ja vakuuttanut paatuneimmankin epäilevän räppivillen kyvyillään.

Tämä on hiphoppia ihmiselle, joka ei kuuntele sanoja.

DJ Ezasscul: The Jazzy View



Kuuntele helmikuussa ilmestynyt Jazz Meditation 2 Spotifysta.

Päättömän hengailun ABC

Olen aina ollut huono hengailemaan. En osaa olla tekemättä mitään näyttäen siltä että tekisin jotain todella tärkeää. Asuinpaikkani on varmasti osaamattomuuteni syy. Suomen katukuvaan ei voi edes kuvitella ghetto blasterit olalla laahustavia nuoria. Mutta newyorkilainen Friends hengaa puolestani ja on tehnyt siitä musiikkia.

Friends on astetta raikkaampi ja coolimpi kuin The Ting Tings, groovempi kuin Foster The People, mutta sumuisempi ja maltillisempi kuin MC Hammer. Parrasvaloissa muidenkin bändiläisten puolesta paistattelee laulaja ja musiikkivideoista vastaava Samantha Urbani. Hänen ei tarvitse hyppiä tekopirteänä kuin energiajuomaa latkiva aerobick-ohjaaja, koska hänet huomataan helpomminkin. Urbanin pitää näyttää vain kyllästyneeltä.

Kun bändin musiikin harjoiteltu velttous ja värittömyys tympii, musiikkivideo paikkaa. Vai voiko kukaan vastustaa I'm His Girl -kappaleen videota, johon on poimittu kaikki mahdolliset kliseet, jotka vain amerikkalaisesta nuorisokultuurista ja 80-luvusta saa irti?

Friends alkaa äänittää täyspitkää levyä ensi vuoden puolella jos vain hengailultansa ehtii.

Pienemmät lainaavat isommilta

Viime kerralla levykaupasta palattuani olin suhteellisen tietämätön ostamani levyn sisällöstä. Ja syy on yksinkertainen. 60-luvulla Perun undergroundpiireissä riehuneesta Los York'sista löytyy hyvin vähän tietoa espanjaa osaamattomalle.

Kun "68"-LP pyöri levylautasella, huoneen täytti jumalaton ja räkäinen melu. Itse tekemisen meininki, rokkia tuhdilla funk-otteella. Laulaja Pablo Lunan mielipuolisessa espanjankielisessä rääkynässä ("Hey baby" -huudahduksia ei lasketa englanniksi), Pacho Aguilarin hillitömän svengaavassa rumpujen paukuttelussa, Jesus Vilchezin tärykalvoja repivässä basson näppäilyssä ja Walter Pazin ja Roman Palaciosin armottomassa kitaran rämpytyksessä oli jotain epäilyttävän tuttua.



Pienemmät lainaavat isommilta. La Alegria de tu Amor on selvä versiointi Eric Claptonin ja Creamin Sunshine of Your Love -klassikosta. Mutta Abrazame Baby olikin vaikeampi pala. Monen kuuntelukerran jälkeen löysin yhtäläisyyden The Rolling Stonesin Mercy Mercyn ja Abrazame Babyn väliltä. Löydätkö sinä?

Tunnelma ruuhkabussissa on kuin sulatejuustolla kassissa

Työpöytäni alimmasta laatikosta, heti Eppu Normaali -palapelin ja parin pölypunkin takaa löytyi tutun näköinen c-kasetti. Mahtipommi. Yli 47 minuuttia täyttä tavaraa. Mukana kahdeksan eri esittäjää.

Kun kasetti alkoi humista ja Luuviulu ja Läskibasso Orkesteri säristä, mielen valtasi nostalginen olo. Tälläistä musiikkia kuuntelin uhmaiässä. Vaikka nyt uhmaiän ylitettyäni kasetin kuuntelun piti olla hauska vitsi, kuuntelinkin syksyn aikana kasetin melkein puhki ja sanoituksetkin palautuivat hetkessä mieleen.

Kasetilta välittyy suomalaiselle musiikille tyypillinen haikeus ja toisaalta rokin aito riemu. Outolempi-orkesteri kuulostaa yhtä rajulta kuin 90-luvun indierock-yhtyeet, Antero Raimo & Ovet vastaavat humppapuolesta. Luuviulu ja Läskibasso Orkesteri tuo mieleen sirkus Caliban venäläisen, tupakkaa polttavan pellen, nelivärisen teltan ja jeesusteipillä korjatut monokauittimet.

Antero Raimon & Ovien "Mustikanpoiminta" avaa kaupunkilaiselle marjastamisen hienouksia vahvalla iskelmäotteella. Voi vain miettiä onko tarpeellista muistuttaa päiväkoti-ikäisille, että hölmöön, kaljoittelun jälkeiseen olotilaan auttaa mustikkapiirakka.

"On mustikanpoiminta
mukavaa toimintaa
voi ajatella useita asioita
kerrankin huolella"

Risto Järvenpään "Oulun kielen sanakirjaa" kuunnellessa taas oppii, että linja-auto on onnikka ja sateenvarjo sontikka ja että rotuaari on keskellä Oulua. Tujakampaa tavaraa soittaa Ismo Alangon haamubändiltä kuulostava Outolempi-orkesteri. "Sirkus kotona" kuvaa osuvasti boheemielämää: "Tuuletuskanavaan ulvoo joku kuuluisuus ja pihalla näytellään jakso sarjasta Hill Street Blues." Äijämeiningin huipentuma on terävä sähkökitarasoolo.

Ote on muutenkin miehinen. Luuviulu ja Läskibasso Orkesteri varoittaa veitikkamaisesti pusuista, "tyttöjen välineistä". Viihdyttävä poppoo erottuu kasetin muista tähdistä laajalla repertuaarillaan. "Luuviulu ja Läskibasso" on huikea villin lännen -iloittelu, "Kannattaako olla siisti?" räväkkä saksofoni-jammailu ja "Ruuhkatuutti" ottaa kantaa globaaliin aiheeseen, kiireiseen elämänmenoon. Kasetin ainoat flopit ovat lattean kuuloinen "Sirkuskoira Benjamin" ja Traktori-Aapon yhden hitin ihme "Traktori-Aapo". Vaikka olenkin eri mieltä siitä, riittääkö onneen makkaranpala tai letut ja vadelmahillo, on kasetti täynnä nokkelia sanoituksia ja erinomaisia popbiisejä.

Googlauksella selviää, että vantaalaisista opettajista koostuva humppayhtye Antero Raimo & Ovet julkaisi vuonna 2009 kolmen levyn kokoelman "Mustikanpoiminta" ja on elämänsä vireessä.

Nyt pitää vain toivoa, että kasetin muutkin kappaleet digitoidaan jälkipolville kuultavaksi. Muuten vantaalaisen Gee! records oy:n "Mahtipommi" hautautuu ipanapojen ja hevisauruksien alle.

Opetuslapset tanssivat

Ohjaaja Wim Wenders vakuuttui koreografi Pina Bauschin taidoista jo vuonna 1985, kun hän näki Café Müller –esityksen. Eikä ihme, Pina Bausch oli nykytanssin merkittävimpiä uudistajia. Ystävystyttyään Bausch ja Wenders alkoivat suunnitella yhteistä tanssielokuvaa.

Mahdollisuus elokuvantekoon tarjoutui kuitenkin vasta 3D-tekniikan myötä vuonna 2009. Juuri kun kuvaukset piti aloittaa, yllättäen Bausch kuoli. Wenders päätti kuitenkin saattaa projektin loppuun yksin.

Pina kertoo nykytanssista, mutta myös itse tanssijoista. Elokuva koostuu Pina Bauschin vanhoista koreografioista, tanssijoiden sooloesityksistä ja arkistomateriaalista.

Pina Bauschin koreografioissa yhdistyvät taitavasti mimiikan ilmeikkyys ja toisaalta liikkeiden vähäeleisyys. Bauschin koreografioita ei aivan ensimmäiseksi osaa kuvitella isolle valkokankaalle. Elokuva on kuitenkin herkullista katsottavaa.

Suurin osa tanssikohtauksista kuvattiin lavalla, mutta elokuvan näyttävimmät kohtaukset näyttämön ulkopuolella erikoislaatuisissa ympäristöissä. Tämä ei olisi mahdollista perinteisessä tanssiesityksessä. Elokuvassa tanssitaan niin kaduilla, junassa, tehtaassa kuin liikenteenkin keskellä. Ympäristöt tuovat ennestään absurdeihin tansseihin huumoria ja räväkkyyttä.

Tanssijat käyttävät esityksissä nerokkaasti hyväkseen ympäristöä. Rekvisiitaksi riittää vaikka kasa tuoleja. Liikkeet luodaan tuolien ympärille, ja näin arkisesta esineestä tulee jotain outoa ja hillitöntä. Eri kansalaisuuksista koostuva Bauschin tanssiryhmä pelaa saumattomasti yhteen. Osa ryhmäläisistä on jo toisen polven tanssijoita.

Pinassa ei ole yhtäkään hiljaista kohtausta. Tanssia säestää monipuolinen musiikki aina elokuvamaisesta klassisesta vanhoihin iskelmiin, jazziin ja minimalistiseen elektroniseen musiikkiin. Musiikki vaihtuu paikoitellen liiankin nopeaa vauhtia.

Tanssiesityksiä katkovat tanssijoiden lyhyet haastattelut, joissa he muistelevat opettajaansa. Jollekulle tanssijalle Pina on antanut uuden tavan ilmaista itseään, toiselle rohkeutta, kolmannelle perhemäisen tiiviin yhteisön. Yhteistä muisteluille on kuitenkin se, että kulttimaineessa ollut koreografi jää etäiseksi hahmoksi ainakin katsojalle.

Vaikka parituntinen elokuva on hitusen liian pitkä, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö Pina Bausch olisi ollut oman alansa nero.

Leikkokukka

Kuva täältä.

Voiko suomalaisessa kassamagneettimusikaalissa näytellyt tehdä uskottavasti pienten piirien musiikkia?

Ainakin Jos rakastat -elokuvassa esiintynyt nuori Sarah Kivi osaa laulaa muutakin kuin Eppu Normaali -covereita. Kivi on kiinnostunut niin soulista kuin dubstepistakin.

Nyt näyttelijä-laulaja on lyönyt hynttyyt yhteen elektronista musiikkia työstävän Non Personin eli Niclas Kristianssonin kanssa. Ensimmäinen yhteiskappale Leikkokukka leikittelee dubilla ja iskelmällä mielenkiintoisesti. Hakkaavat rytmit, pahaenteiset pianosoinnut ja kaikutehosteet ovat lumoavia. Tällaista musiikkia syksyllä pitää kuunnella, tummaa ja varjoista.

Jään odottamaan lisämateriaalia. Tältä parivaljakolta voi odottaa paljon.

Tsekkaa myös Booty Call Blues.

Antonie van Leeuwenhoekista ja muista rantaleijonista

1600-luvulla eläneellä hollantilaisella tieteilijä Antonie van Leeuwenhoekilla ja barcelonalaisella Beach Beach -rockyhtyeellä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan mitään yhteistä. Leeuwenhoek keskittyi solubiologiaan ja Beach Beach taas keskittyy... riekkumiseen ja rockkukkoiluun. Huumorintajua ainakin yhtyeellä on: Beach Beach on nimennyt yhden kappaleistaan Leeuwenhoekin mukaan.

Kolmihenkinen yhtye luonnehtii musiikkiaan trooppiseksi punkiksi. Heleät ja päräyttävät kitarariffit, rumpujen intohimoinen hakkaaminen ja sinnepäin laulaminen hurmasivat ainakin minut hetkessä.

Beach Beachin Leeuwenhoek +3 -levyn voi ladata ilmaiseksi yhtyeen nettisivuilta. Ladatessa voi miettiä, tykkäsikö myös Leeuwenhoek rantaelämästä.

Tähtisadetikkuja, paidattomia naisia ja paljon savutehosteita

Elektronista poppia tehtaileva espanjalainen El Guincho aiheutti viime vuonna pienoisen kohun räväkällä Bombay-musiikkivideollaan. Absurdin ja visuaalisen huumorin ystäviä miellyttänyt video luottaa nopeisiin leikkauksiin, paidattomiin naisiin ja yleiseen hämmentämiseen. Musiikkivideo toimii trailerina. Tällä hetkellä valmistellaan kokoillan Bombay-elokuvaa, joka valmistuessaan toivottavasti selittää miten tähtisadetikut, uima-altaaseen hyppivät asemiehet ja seinän läpi tulevat kädet liittyvät toisiinsa.

Visuaalista ilotulitusta tarjoaa myös El Guinchon kotikaupungista, Barcelonasta, tuleva indiefolkyhtye Bedroom. Astetta rauhallisempi surrealistinen musiikkivideo Cançó de l’alba ilmestyi alkuvuodesta.

Harmaatakkinen mies tapaa syrjäisellä tenniskentällä kaksi sähkökitaraa soittavaa poikaa. Mies alkaa seurata sähkökitarasta lähtevää vahvistinjohtoa ja päätyy unenomaiseen ja vinksahtaneeseen metsään ja mielikuvituksensa syövereihin. Outoja tapahtumia ja ajatuksia säestää Bedroomin vähäeleinen kitarapop.

Molemmat videot tasapainoilevat lyhytelokuvien ja musiikkivideoiden välimaastossa. Videot eivät kuitenkaan ryöstä kaikkea huomiota itse kappaleilta vaan onnistuvat tavoittamaan täydellisesti musiikin tunnelman ja rytmin. Se on taitolaji.

Muutakin kuin tinnitusta

New Jerseysta tuleva kaksihenkinen garagerockbändi Slow Animal on enemmän kuin satunnainen nettituttavuus tai ihan okei autotallibändi. Se on yksi suosikkiyhtyeistäni. Ja minä kerron miksi. Meluisat sähkökitarat, rosoiset kitarariffit ja vahvat bassot tarjoavat kuuntelijalle jotain muutakin kuin tinnituksen. Slow Animalia kuunnellessa voi vain ihastella taidolla rakennettua kaaosta, potkivia melodioita ja soittamisen vimmaa.

Slow Animal on laittanut koko tuotantonsa ilmaiseen jakeluun nettiin. Tämän vuoden aikana Slow Animal on julkaissut kaksi upouutta, loistavaa kappaletta. Toisesta kappaleesta, Heatwavesta, ilmestyi vuorokausi sitten mahtava kesäinen musiikkivideo.

Tehkää kuten minä ja ladatkaa rockin ilosanomaa ja tilatkaa TheFunSun-LP nettikaupasta!



Lataa ja kuuntele Heatwave ja Summer's Going to Hurt -kappaleet täältä ja Slow Animalin demolevy Bandcampista.

Päivänpelastajabakteeri

Letkeä tunnelma ja suomalainen rytmimusiikki on monen mielestä mahdoton yhtälö. Kevyttä soulia, reggaerytmejä ja hölmöä poppia soittava Reino & The Rhinos todistaa kuitenkin väitteen vääräksi. Höperöillä sanoituksilla ei ole niin väliä. Pääasia on, että maailmaa syleilevät lyriikat ovat suomenkielisiä ja että kuuntelija tulee hyvälle tuulelle. Näyttelijä-laulaja Reino Nordinin kanssa soittavat Soul Captain Bandista ja Kompostikoplasta napatut muusikot.

Reino & The Rhinos -poppoo sai suunnatonta suosiota jo vuonna 2008 julkaistuaan debyyttilevynsä Tähän tyyliin. Uutta musiikkia on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, mutta toista täyspitkää levyä vielä odotellaan. Bändin viime keväänä julkaistua Aurinko-singleä voi kuvailla vaikka mauttoman mainospaidan sanahirviöllä: päivänpelastajabakteeri. Kuuntele vaikka!

Funkata svengailee myös Facebookissa

Seuraa Funkata-blogia Facebookissa. Käy katsomassa ja tykkäämässä heti!

Twist Again

Tarkoituksenani oli kirjoittaa jo heinäkuun puolella, kuinka ihanaa on palata kotiin mökiltä, kun Helsingissä odottaa kalifornialaisen Bodies of Waterin uusin levy. Pahaksi onneksi Amerikasta tuleva levylähetys jumiutui kahden mantereen välille, ja levy rantautui Helsinkiin puolentoista kuukauden odottelun jälkeen.

Heinä- ja elokuun aikana ehdin soitella levykauppaan parikin kertaa. ”Ai, sä oot se Bodies of Water –tyyppi, yritä kestää vielä pari päivää”, levykauppias totesi kyllästyneenä.

Mutta odottaminen kannatti. Bodies of Waterin kolmas albumi vakuuttaa jo ensimmäisen kappaleen aikana.

Bodies of Waterin pään muodostaa sympaattinen aviopari Meredith ja David Metcalf. Pariskunta tasapainottaa kappaleita hienosti. Meredith Metcalfin heleä ääni ja David Metcalfin tumma laulanta sopivat yksiin – vetovoimaa riittää. Tämän todistaa jo parin yhdessä laulama popralli Mary, Don't You Weep. Yhtyeen tähdeksi nousee kuitenkin ehdottomasti Meredith. Hän laulaa levyn parhaimmat kappaleet, höyhenenkevyen Tripletsin (joka loppuu aivan liian aikaisin) ja samettisen vetävän ja sielukkaan Open Rhythms’n. Jo näiden vetojen takia Twist Again on kuuntelemisen arvoinen.

Metcalfit ovat olleet hereillä musiikintunneilla. Bodies of Water ottaa mallia 60-luvun musiikista, folkista ja vanhasta rockista. Yhtye tuo uusvanhoja tuulia indierockin saralle.

Komeat torvet, haikeat viulut ja sielukkaat sähkökitarat takaavat, ettei meno vesity 36 minuutin aikana. Omaa visiota riittää. Levyltä löytyy kauniita popkappaleita, toisaalta rutkasti svengiä ja vauhtia kuin vanhoista musikaaleista konsanaan.

Näin sen pitäisi mennä jokaisen levyn kohdalla.

Kuuntele Twist Again kokonaisuudessaan Bodies of Waterin nettisivuilta ja lue vanha kirjoitukseni yhtyeestä.

Viisikko mustissa

Minusta ranskaksi laulettu musiikki kuulostaa aina hyvältä, vaikka en osaa ranskan kieltä sanaakaan. Ainakin pariisilainen La Femme kuulostaa mahtavalta! Tämä viisihenkinen yhtye soittaa tummanpuhuvaa surffirokkia tyylillä. Jännittävän kuuloiset sähkökitarat ja 80-luvulle kumartavat syntikkasaundit jäävät kummittelemaan päähän jo yhden kuuntelukerran jälkeen.

Ei ole vaikea arvata, miksi viisikko poseeraa kaikissa promootiokuvissaan mustissa. Kappaleissa on nimittäin melkein maailmanlopun meininki. Ne vievät kuuntelijan varjoisille kujille ja vanhojen agenttifilmien tai sumuisten taide-elokuvien maailmaan. Vauhti pysyy hengästyttävän nopeana. Tämä osataan vain Ranskassa!

Vuonna 2010 julkaistu debyyttilevy on kuunneltavissa Bandcamp-palvelussa.

Japanin ihmemaassa jopa levitoidaan

Kuva täältä.

Tokiolaisen Natsumi Hayashin valokuvablogi Yowayowa Camerasta on nopeassa ajassa tullut maailmanluokan ilmiö. Hänen kuvansa ovat levinneet kännykkäsovelluksiin, satoihin blogeihin, kalentereihin, t-paitoihin, nettijätti Yahoon etusivulle ja arvostettujen aikakauslehtien juttuihin.

Hayashi itse nimittää otoksiaan levitaatiokuviksi. Kuvissa hän liikkuu ympäri kaupunkia, mutta ilmassa kuin leijuen. Valokuvat ovat toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja värikkäämpiä. Hän leijuu tyhjässä huvipuistossa, kadulla, puistossa tai vaikkapa juna-asemalla. Kaikissa kuvissa on vahva, taianomainen tunnelma. Tokio on muuttunut Liisan ihmemaaksi.

Vaikka ilmassa heiluminen näyttää kuvissa uskomattoman helpolta ja kevyeltä, totuus on toinen. Koska kuvia ei ole käsitelty tietokoneella, kuvaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea notkeita jalkalihaksia. Joskus onnistunutta kuvaa varten tarvitaan satoja epäonnistuneita hyppyjä ja otoksia. Kuvat hän on ikuistanut automaattilaukaisimen avulla.

Tämä mahtava valokuvablogi saattaa kiinnostaa myös kissaihmisiä. Levitaatiokuvien sekaan eksyy nimittäin silloin tällöin kuvia Hayashin kahdesta kissasta!

Elää merelle ja merestä

Palasin juuri Irlannista. Matkan kohokohta oli ehdottomasti kuohuvan Atlantin valtameren näkeminen. Nyt on hyvä hetki katsoa yksi suosikkielokuvistani, vuonna 1988 valmistunut, ranskalaisen Luc Bessonin Le Grand Bleu (Suuri sininen). Se kuvaa ystävyyttä, kilpailemista ja vaikeaa rakkautta yhtä hyvin kuin kiehtovaa merta.

Jacques (Jean-Marc Barr) on nuori sukeltaja, joka elää merelle ja merestä. Hän kommunikoi paremmin delfiinien kuin ihmisten kanssa. Jacques tapaa matkoillansa naiivin Johannan (Rosanna Arquette). Johanna rakastuu salaperäiseen ja hiljaiseen mieheen heti. Nainen jättää kotikaupunkinsa New Yorkin, jossa hänellä on pesti vakuutusyhtiössä ja yhteisasunto ystävättären kanssa, ja lähtee seuraamaan Jacquesia. Jacques osallistuu lapsuudenystävänsä Enzon (Jean Reno) haastamana vapaasukelluksen maailmanmestaruuskilpailuihin.

Molemmat miehet omaavat erityisen taidon: he pystyvät oleilemaan pinnan alla monta minuuttia hengittämättä. Jacquesille ja varsinkin Enzolle kilpailusta tulee pakkomielle. Umpirakastunut Johanna seuraaa sivusta alati vaarallisemmaksi käyviä sukelluskilpailuja. Tuomaristo jännittää, selviävätkö kilpakumppanit ilman happilaitteita koitoksesta hengissä. Mitä syvemmälle miehet sukeltavat, sitä vaikeammaksi Johannan ja Jacquen suhde vääntyy. Johanna alkaa hiljalleen tuskastua Jacquesiin, joka ei halua puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jacques pakenee kysymyksiä pinnan alle. Meri vetää Jacquesia puoleensa miltein pelottavalla tavalla. Jean-Marc Barr onnistuu tavoittamaan pienillä eleillä miehen hämmentyneisyyden. Samoin Jean Reno tekee hienon roolisuorituksen kerskailevana ja lämpimänä Enzona, joka on kuitenkin pahasti eksyksissä elämässään.

Le Grand Bleu maalailee merta unohtumattomasti. Se onnistuu tavoittamaan meren valtavuuden, arvaamattomuuden ja voiman, kuitenkin silmittömän kauniisti. Kuten Jacqueskin, katsoja haluaisi jäädä sukelluksiin eikä palata pinnalle. Jacques leijailee valonkirkkaassa meressä kuin lentäisi taivaalla. Vedenalaisia kohtauksia säestää Eric Serran vetävä instrumentaalimusiikki. Elokuva on visuaalisesti yhtä vangitseva kuin vaikkapa Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001.

Ilmestyttyään Le Grand Bleu ei saanut kriitikoiden arvostusta. Juonta pidettiin liian hatarana, minusta aivan turhaan. Vaikka Le Grand Bleu kuvaa kohtalokkaita tapahtumia, se on lämmin, vauhdikas ja hymyn huulille nostattava elokuva. Katsojalle ei jää epäselväksi, miksi meri kiehtoo, pelotttaa ja hullaannuttaa ihmisiä vuosisadoista toiseen.

Milloin tää loppuu?

Ei ole ihan huuhaata väittää, että musiikin voi nähdä. Lontoolainen Still Corners saa minut nimittäin ajattelemaan elokuvia. Voin aivan hyvin kuvitella, että Still Cornersin uusi single Cuckoo soisi Finnkinon salissa surumielisen elokuvan alussa. Yleisö kuuntelisi aivan hiljaa, alemmalla rivillä istuvalta naiselta jäisivät popparit syömättä. Viiksekäs mies takarivissä ei yskisi tai kirjoittaisi tekstiviestiä. Eikä kukaan kysyisi kovaan ääneen "Milloin tää loppuu?"

Elokuvan huikeata loppukohtausta säestäisi saman yhtyeen Endless Summer. Kun kappale pääsisi täyteen vauhtiin minuutin ja viiden sekunnin kohdalla, kuva pimenisi ja lopputekstit täyttäisivät kankaan. Kukaan katsojista ei ryntäisi EXIT-oven luokse takki olalla. Sen sijaan kaikki katsojat, myös se alemman rivin nainen, katsoisivat elokuvan aivan rauhassa loppuun asti. Ja fiilistelisivät Still Cornersia.

Still Cornersin debyyttialbumi julkaistaan Sub Popin kautta lokakuussa.

Unohda aivottomat räiskintäleffat, katso musiikkivideo

Is Tropicalin räiskyvää musiikkivideota katsellessa unohtaa aivan, että itse kappale on melko tylsä. Tai niin kuin Ylex:n nettisivuilla sanotaan: "friikkiä ja yhtä sekavaa kuin Kreikan talouspolitiikka tällä hetkellä."

The Greeks-kappaleen ja siitä tehdyn funkimman remix-version voi ladata Kitsunen nettisivuilta.

House of Balloons

Tästä tykkään sekä minä että rahakukkaroni. Nostan virtuaalipeukun The Weekndin House of Balloons -levylle, jonka voi ladata The Weekndin nettisivuilta aivan ilmaiseksi.

House of Balloons on 20-vuotiaan torontolaisen Abel Tesfayen debyyttituotos. The Weeknd tekee vähäeleistä ja tunnelmaltaan synkkää ja vahvaa R&B:ta (nyt ei puhuta Aretha Franklinin aikaisesta rhythm and bluesista). Äänimaailma on kaikuva ja ilmava, kappaleet etenevät verkkaisesti. Tiukat rytmit ja konemusiikista napatut bassot antavat musiikille kuitenkin tarvittavan napakkuuden. Abel Tesfayen ääni soljuu eteenpäin hillityn Autotune-efektin voimin. Sopivassa määrin käytettynä erilaiset äänisuodattimet voivat siis olla hyvästä. Utuista fiilistelymusiikkia on maustettu muun muassa Beach House -sampleilla.

Vaikka kappaleet saisivat olla tiiviimmässä muodossa, levy on vakuuttava kokonaisuus. The Weekndin nimi on levinnyt valtavaa vauhtia ilman mainoskoneiston apua. Abel Tesfayesta kuullaan vielä, toivottavasti toisen nettituotoksen merkeissä!

Kuuntele ja lataa House of Balloons täältä.

Ei muuta ku rasvaa fledaan ja baanalle

Funkata toivottaa oikein hauskaa juhannusta!

Tylsä, pölyttynyt ja tätimäinen

Maailmanmusiikki on kamala termi. Se on yhdentekevä, tylsä, pölyttynyt ja tätimäinen. Sana on yhtä informatiivinen kuin fraasi "musiikki kuulostaa hyvältä". Maailmanmusiikkihan voi olla aivan mitä tahansa afrikkalaisen popin, suomalaisen tamburiinipaukutuksen, norjalaisen kansanmusiikin tai reggaen väliltä.

Outo päähänpinttymäni on se, että maailmanmusiikki kuulostaa sitä paremmalta, mitä kauempana se on tehty kuuntelijan kotimaasta.

Viimeisin intoiluni on Tinariwen-poppoo, joka ei ole tylsä, pölyttynyt tai tätimäinen. Vuonna 1982 perustetun yhtyeen jäsenet elävät keskisessä Saharassa. Saundit kumpuavat kuumasta ja rytmikäästä Malista ja toisaalta länsimaisesta bluesista. Musiikillinen cocktail on saanut nimen desert blues.

Yhtye kiertää nyt kesällä ympäri maailmaa promoamassa elokuussa julkaistavaa Tassili-levyä. Levyltä löytyvä "Tenere Taqhim Tossam" -kappale vakuuttaa maailmanmusiikkiskeptikon aivan alkumetreillä. Rämpyttäviä kielisoittimia tai eksoottista perussykettä ei voi vastustaa. Musiikkivideo ei huononna vaikutelmaa: Patrick Votanin tekemä musiikkivideo esittelee kiertolaiselämää, värikkäitä pukuja ja pölyisiä maisemia kuin BBC:n matkailuohjelma konsanaan.

Gay Singles

Hunx and his Punx on veikeä kalifornialainen bändi, joka soittaa energistä purkkapoppia ja pehmopunkkia nupit kaakossa. Bändi on jonkinlainen kieroutunut versio 90-luvun Spicy Girlsista tai 60-luvun popviritelmistä. Yhtye julkaisi viime vuonna uransa ensimmäisen kokopitkän albumin,"Gay Singles" -levyn, jota heterotkin voivat kuunnella täysillä. Kannen leopardikalsareiden ja karvaisten säärien ei kannata antaa hämätä.

Shown varastaa "Gay Singles" -levyllä ja musiikkivideoilla laulaja Seth Bogart, joka iskee silmää jokaiselle kuuntelijalle. Bogart laulaa ilkikurisesti söpöistä pojista ja rakkauden huumasta naukuvalla, varmasti mieleenpainuvalla äänellä.

Tänä keväänä orkesteri julkaisi "Too Young to Be in Love" -levyn. Jos meno on yhtä villi kuin "Gay Singles" -albumilla, Hunx and his Punx pelastaa satoja tuhoon tuomittuja kotibileitä ja laittaa ihmiset tanssimaan jopa ruuhkabussissa!

Vaihtoehto volvolippiksille

Minua autot eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ehkä syynä on se, että kaupunkilaisena olen tottunut liikkumaan julkisilla koko ikäni. Kartan muovisia autolehtiä ja huoltoasemia yhtä paljon kuin tekopirteää Tartu mikkiin -ohjelmaa.

Kimmo Taskinen onnistui kuitenkin kiinnittämään huomioni autoihin. Tämän valokuvaajan otoksia nähdään lauantain Hesarin autosivuilla ja Journalisti-lehden numerossa 9/2011. Kuvissa eläimet grillaavat makkaraa ja kuninkaat samoilevat pelloilla. Pääosassa on silti auto.

Taskisen kuvissa auto ei ole vain eloton metallihäkkyrä vaan paikka, jonka luona tapahtuu ja jonka ympärille ihmiset kerääntyvät. Taskinen ei ota autoilua turhan ryppyotsaisesti. Hän ei tyydy helppoon ratkaisuun vaan kuvaa autoja vaikeimman kautta. Ideoita miehellä onneksi riittää. Hän on tehnyt luontokirjoja ja sarjakuvia ja toimii Hesarin valokuvaajana. Parhaillaan hän kokoaa autokuvia yksien kansien väliin ja tekee valokuvakirjaa valkoselkätikasta.

Taskisen kuvat näyttävät hetkessä räpsityiltä tilannekuvilta. Kuvat eivät ole kuitenkaan syntyneet kevyesti parissa sekunnissa. Taskisen kertoman mukaan hän on lavastanut kuvia päiväkausia. Hän on kutonut auton ympärille tarinan, etsinyt kuvauspaikan, ihmiset ja rekvisiitan.

Maailmassa on tarpeeksi harmaita katalogikuvastoja ja volvolippiksiä. Miksei autokuva siis saisi olla hauska ja ulottua fantasian puolelle?


Katso Taskisen autokuvia täältä.

Autotallimeininkiä

Paahteinen kesä pääsi yllättämään minut yhtä hyvin kuin teksasilainen Fungi Girls.

Fungi Girlsin kappaleissa on vastustamatonta rock-groovea. Yhtye koostuu kolmesta juuri ja juuri täysi-ikäisestä pojasta. Nuoresta iästä huolimatta yhtye on parin viime vuoden aikana levyttänyt läjän singlejä hämmästyttävällä tahdilla ja tarmolla. Fungi Girls julkaisee heinäkuun aikana ensimmäisen pitkäsoittonsa, yksitoistaraitaisen "Some Easy Magic" -levyn. Parin singlen perusteella albumi on täynnä rentoa ja juurevaa rock-jammailua. Musiikki on ottanut vaikutteita raikkaasta surffi-rockista ja -popista, mikä piristää kuin jääpalakone piknikillä. Kesähitin aineksia omaavan "Velvet Daysin" voi ladata ilmaiseksi Bandcamp-palvelusta.

Ihan kakaroita

Flunssatoipilaana ollessani päätin urheilla: tartuin neljän kilon käsipainoon, ABBA-kirjaan. Kahlasin urheasti sivuja lävitse, mutta luovutin kun törmäsin kuudennen kerran kökköön ”Elvis Presley soitteli näkymättömiä kieliä nuoren Björnin mielessä” –fraasiin (ehkä se kuulostaa paremmalta ruotsiksi). Päätin heittää hyvästit ajatukselle, että musiikkikirjan pitää olla yleissivistävä tai opettavainen. Musiikkikirjan pitää viihdyttää ja olla hyvin kirjoitettu, mikä on vaikea yhtälö – yllättävän harvat musiikkialalla ovat hyviä kirjoittajia.

Musiikilliset elämäkerrat ovat olleet minulle aina ongelma. Kohtuuton vaatimukseni on, että hyvän musiikkielämäkerran pystyy lukemaan pitkästymättä, vaikka ei tietäisi musiikista mitään. Vaarana on tällöin, että kirja vain kuvaa muusikkojen viina- ja huumeröpöttelyjä tai sortuu keittiöpsykologiaan analysoimalla viidensadan sivun verran laulajan isäsuhdetta. Tuollaisen lukeminen on pidemmän päälle yhtä tylsää kuin ABBAn tuottajien hiusvärien tai Jimi Henrixin sähkökitaroiden merkkien ulkoa opettelu.

En ollut aiemmin kuunnellut Patti Smithin musiikkia, mutta se ei haitannut omaelämäkerrallista”Ihan kakaroita” (Just Kids, suomentanut Antti Nylen, WSOY 2010) lukemista. Parikymppinen Patti Smith yrittää epätoivoisesti päästä omilleen ja hivuttautua New Yorkin taidepiireihin 60-70-lukujen taitteessa. Kiinnostuksen kohteet rönsyilevät runoudesta valokuvaukseen ja maalaukseen. Patti Smith löytää Robert Mapplethorpen, josta tulee hänelle taitelijakollega, ystävä ja rakastettu. Heidän suhteensa on häilyvä.

Patti Smith kertoo tapahtumista sympaattisesti, vaikka ne ovat karuja. Rahat ovat lopussa, insipiraatio hukassa, Robert on ymmällään seksuaalisuudestaan, taidepiirit hylkäävät. Kuitenkin pari selviää aina joten kuten seuraavaan päivään.

Kirja antaa 70-luvun New Yorkista romanttisen kuvan. Pari törmää kaduilla moniin aloitteleviin muusikoihin ja hippiajan taaksensa jättäneisiin kuuluisuuksiin.

Ystävysten tiet alkavat erota pikkuhiljaa, kun kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Patti löytää runouden avulla musiikin ja Robert keskittyy provosoivaan valokuvataiteeseen ja installaatioihin. Patti Smith muuttaa pois New Yorkista uuden miehen kanssa, avioituu ja perustaa perheen. Robert kuoli HIViin vuonna 1989.



Kirja ei ole tarkoitettu koko uraa kattavaksi historiikiksi, vaan pikemminkin nuoruusvuosien elämää ja ystävyyttä kuvaavaksi romaaniksi. Patti Smith ei ole katkera, vaan kertoo asioista suoraan, mutta kauniisti. Kirjaa on höystetty ystävysten valokuvilla ja joillakin maalauksilla.

Vuosien aikana Patti Smithista on kasvanut omalaatuinen laulaja-lauluntekijä. Sen todistaa jo vahva kuusiminuuttinen versiointi Nirvanan “Smells Like Teen Spirit” –kappaleesta. Patti Smith onnistuu muuttamaan rockvingutuksen upeaksi laulelmaksi.

Parhaimmillaan hyvä musiikkikirja innoittaa musiikin kuunteluun eikä toisin päin.

Tutkimus: Keski-ikäisten naisten päiväunien kohde pitää bluesista

Näyttelijä Hugh Lauriella on tapana ujuttaa rooleihinsa musiikkikohtauksia.
P.G Wodehousen hauskoihin kirjoihin perustuvassa "Kyllä Jeeves hoitaa" -sarjassa Laurie esittää 30-luvulla elävää tyhjäntoimittajaa, joka elelee sukulaistensa rahoilla. Kuhnuri-Wooster soittelee pianoa aikansa ratoksi ja harjoittelee huonoin tuloksin pasuunan soittoa. Omalaatuinen ja sarkastinen lääkäri House viettää taas yksinäisiä iltoja viskilasin ja pianon äärellä.

Tänä vuonna Hugh Laurie on päässyt soittamaan musiikkia ilman kahlitsevaa roolihahmoa. Hän on nauhoittanut levyllisen vanhoja bluesklassikkoja. "Let Them Talk" -levy julkaistiin Warnerin kustantamana toukokuun 11. päivä. Kappaleet on lainattu isoilta nimiltä, kuten Memphis Slimilta, Ray Charlesilta ja Blind Blakelta. Laurie laulaa ja soittaa pianoa, muusta pitää huolen taitava yhtye, jonka jäsenet ovat aiemmin soittaneet muun muassa Solomon Burken ja John Legendin leivissä.

Meno on peruskompiltaan verkkainen, kuten oikeaan bluesiin kuuluu (ehkä siksi en olekaan valtava amerikkalaisen juurimusiikin ystävä), mutta onneksi albumilta löytyy sellaisia teräviä rämpytyksiä kuin Lead Bellyn "You Don't Know My Mind" ja Robert Johnstonin "They're Red Hot". Levyllä vierailee nimekäs Walesin tiikeri, sir-tittelin saanut Tom Jones.

Viidentoista kappaleen lisäksi fyysiselle levylle on lisätty kolme bonusraitaa. Yhden niistä, "Guess I'm A Fool" -biisin voi ladata ilmaiseksi sähköpostiosoitetta vastaan oheisen lootan avulla.

Opa Hey!

Nikola Gruev on bulgarialainen ihmemies. Hänet tunnetaan paremmin tupakkaa polttelevana ja Coca-Colaa juovana Kottarashkyna. Musiikkinörttinä, joka on tuonut bulgarialaisen kansanmusiikin päivitettynä 2000-luvulle. Kottarashky julkaisi vastuttamattoman debyyttilevynsä "Opa Hey!" vuonna 2009 Asphalt-Tango-levymerkillä, mutta löysin albumin vasta tänä vuonna.

Kottarashkyn albumi on pärisyttävä! Kappaleet rakentuvat ihmeellisistä rytmipaukutteluista. Rytmien päälle Nikola Gruev on rakentanut kiehtovan ja psykedeelisen maailman vanhoja ja uusia äänitallenteita leikkaamalla ja yhdistelemällä.

Tämän äänitaiteilijan kappaleet ovat kuin mantroja, joita hoetaan koko ajan kiihdyttäen. Aina parin lausuntakerran jälkeen säkeistöt kasvavat ja täydentyvät. Lopulta kappaleet rymisevät kuuntelijaa kohti huilun, klarinetin, viulun ja rätisevien äänilooppien voimin. "Opa Hey" on hullunkurinen ja svengaava paketti, joka laittaisi rammankin tanssimaan. Onneksi levylle on siroteltu pari rauhallisempaa kappaletta menoa jarruttamaan ja tasapainoittamaan.

Animaatio salkkumiehistä

Brandt Brauer Frick's Caffeine from Patricia Luna on Vimeo.

Jim Davisin sarkastisen ja laiskan sarjakuvahahmon Karvisen mielipuuhaa on seurata ikkunasta ihmisten laahautumista töihin. Danae Diazin ja Patricia Lunan ohjaama musiikkivideo seuraa sivusta samaa masentavaa näytelmää. Salkkumiehet kävelevät rytmikkäästi ja ilmeettömästi kahviautomaattien luokse, seisovat jurosti hisseissä, istuvat jähmettyneinä metrossa. Kaikki välttävät katsekontaktia. Kasvottomien virkamiesten seassa on kuitenkin yksi mies, radikaali, joka kulkee vastavirtaan. Mies lähtee salaa työpaikaltansa pois puikkelehtien ihmismassojen välistä. Juoni tiivistyy, katsoja jännittää. Pääseekö mies koskaan kunnolla karkuun?

Saksalaista kokeellista elektronista musiikkia tekevän Brandt Brauer Frick'sin "Caffeine" sopii animaatioon saumattomasti. Painostavasta ja hypnoottisesta kappaleesta tulee mieleen rapiseva tietokoneen näppäimistö.

Musiikkivideosta on jätetty kaikki turha pois. Se on yksinkertaistettuna hätkähdyttävää katsottavaa. Vaivaisessa viidessä minuutissa onnistutaan luomaan vahva juonellinen kaari. Jokainen aamulla bussissa matkustava pystyy samaistumaan tähän animaatioon.

Lopputeksteissä tekijät kiittävät perheidensä lisäksi ironisesti kahvia. Se taitaakin olla elokuva-alan parhain sponsori ja innoittaja.

Ensisoinnusta asti

Valokuva © Diana Healey Photography

Aina joskus tajuntaan iskee kappale, joka tekee vaikutuksen heti, ensimmäisen tahdin aikana. Siihen tarvitaan rämpyttävä kitara, vahva karismaattinen ääni ja hitusen dramaattista menoa. House of Wolvesin "50's" on sellainen biisi.

Rey Villalobos on valinnut musiikkiprojektillensa huonon nimen. Google-haku tarjoaa ensimmäiseksi hakusanalla House of Wolves poprockyhtye My Chemical Romancen kappaletta. House of Wolvesin musiikki on kuitenkin kaukana teinirockyhtyeen kylmästä saundista. Rey Villalobos on ottanut mallia klassisista laulaja-lauluntekijöistä (ja runotytöistä), jotka pärjäävät pelkällä kitaralla ja äänellä.

Levy ilmestyy kesäkuussa, mutta sen voi kuunnella etukäteen Bandcamp-palvelusta. "Fold In The Wind" -albumin on miksannut John Askew, joka on tuottanut muun muassa The Dodosin "No Color" -levyn.

Hyvä kappale kasaa valtavia paineita albumia kohtaan. "50's"-kappaleen häikäisemänä "Fold In The Wind" -albumin muut raidat vaikuttavat mitäänsanomattoman pitkiltä ja liialliseen runopoikailuun sortuneilta.

Mutta onneksi upean kappaleen voi kuunnella monta kertaa peräkkäin.

Unikeko

Suosikkielokuvateatterini on ehdottomasti Kansallisen audivisuaalisen arkiston pitämä Orion. Se sijaitsee keskellä kaupunkia, mutta on paljon miellyttävämpi kuin Tennispalatsi, ja mikä tärkeintä, paljon pienempi. Liput ovat huomattavasti halvempia, ja koululaisbudjetille se on hyvä. Orion keskittyy näyttämään vaihtoehto-elokuvia ja klassikoita, joita ei näe Finnkinon saleissa. Orion ei ole kaupallinen yritys, joten elokuvien edessä ei ole puuduttavia mainoksia. Orion on siis kaikin puolin upea keksintö!

Tänä kesänä Orionin yksi pääteemoista on Woody Allenin elokuvat. Parin kuukauden aikana elokuvateatterissa nähdään miehen kuuluisimmat filmit. Vuonna 1935 syntynyt Allen aloitti viihdeuransa nuorena. Koululaisena hän kauppasi vitsejänsä koomikoille ja kolumnisteille. Woody Allen ajautui ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Lisäksi Allen esiintyi monissa elokuvissaan itse pääroolissa.

Tämä ohjaaja on ennen muuta tuottelias. Vuodesta 1969 asti hän on tehnyt elokuvia kovaa vauhtia ja tekee vieläkin. Tarinat ovat sympaattisia, hauskoja ja surullisia. Allen käyttää musiikkia taitavasti elokuvissansa hyväkseen. Esimerkiksi "Unikeko" alkaa komeasti vanhalla jazzilla. Allen soittaa itse klarinettia ja on kiihkeä jazz-harrastaja.

Orion näyttää ensi tiistaina vuonna 1973 valmistuneen "Unikeon"(Sleeper). Se on äärettömän hauska scifi-parodia miehestä, joka herää tulevaisuudessa foliopaperiin käärittynä. Allen näyttelee itse pöllämystynyttä päähenkilöä Milesia, joka hoopoilee tulevaisuudessa virkavalta perässänsä. Elokuvassa Yhdysvalloista on tullut valvontayhteiskunta, jossa tavallisen ihmisen pitää miettiä kahteen kertaan mitä päästää suustansa. Yhteiskunta on jakautunut kahteen kastiin: niihin, jotka raatavat ja niihin jotka kahdeksan tuntia päivässä laiskottelevat.Varakkaat ihmiset ovat turtuneet laiskuuteen ja työnteosta on tullut heidän mielessään tabu. Robotit hoitavat epämiellyttävät työt.

Elokuvan maailma on viimeisen päälle hiottu. Katsoja voi vain ihmetellä, miten kaikki tulevaisuuden koneet ja talot on saatu tehtyä.

"Unikeko" Orionissa tiistaina 24.5. 19.00 ja perjantaina 27.5. 21.00.

Leppoisaa viheltelyä Havaijilta

Tuottajana, sanoittajana ja laulajana työskentelevästä Bruno Marsista tulee heti mieleen Jack Johnson. Molemmat miehet ovat syntyneet Havaijilla. Kyseiset muusikot tekevät rentoa kitarasurffipoppia ja ovat pärjänneet hyvin musiikkilistoilla.

Mutta suurin syy sille, miksi yhdistän Bruno Marsin ja Jack Johnsonin toisiinsa, ovat apinat! Jack Johnson vastaa "Utelias Vili" -lastenelokuvan musiikista (elokuvasta en tiedä mitään, mutta Utelias Vili -kuvakirjat ovat herttaisia). Vili-apinasta kertova elokuva ilmestyi 2006 ja samana vuonna Jack Johnsonin ura lähti nousukiitoon. Bruno Marsin hyväntuulisessa "The Lazy Song" -musiikkivideossa ruutupaitaiset apinat hölmöilevät ja viheltelevät.

Onkohan yhteys tahallinen?

Odottamisen arvoinen

Päivän soundtrack toimii erityisesti nostalgianjanoisille.

The Seekers tuli tunnetuksi 60-luvulla kauniista moniäänisistä folk- ja gospelkappaleistansa. Hippiajan loistossa paistatellut The Mamas & The Papas muistetaan edelleen helmistä, kuten "California Dreamin' ". Bodies of Water ottaa näistä nimistä mallia. Yhtye ei ole kuitenkaan pelkkä näköispainos tai persoonaton kopio maatuvista yhtyeistä.Bändi soittaa kaunista ja kuulasta popmusiikkia, jota on maustettu reilusti folkilla, pop-psykedelialla ja samettisella laululla.

Bodies of Water: Open Rhythms



Yhtyeen sielun muodostaa nuori aviopari David ja Meredith Metcalf. Bodies of Water on julkaissut aiemmin kaksi levyä ja uusin, "Twist Again" julkaistaan 21.kesäkuuta. Soittimien kirjo on laaja tässä bändissä ja se viehättääkin eniten.

Ja hitto vieköön, odotan tuota levyä valtavasti! "Triplets" on napakka esimerkki, miksi levy on odottamisen arvoinen!

Bodies of Water: Triplets

Trendikäs mainostemppu - Bronco EP

Nykyään ei ole tavatonta, että kappaleet jäävät musiikkivideoidensa varjoon. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida, kun alkaa miettiä, kumpi tuli ensin: video vai kappale.

Reilun kuukauden ajan olen sulatellut Femme En Fourrurea. Se on ainakin omasta mielestään viileä. Helsinkiläinen kahden hengen pumppu tekee tummaa elektronista musiikkia, jossa kuuluvat nakuttavat house-biitit ja teatraaliset bassot. Rytmi on painostava ja synkkä. Kuitenkin kappaleissa on jotain selittämättömän vänkää ja hypnoottista.

Vaikka elektroniset kokeilut tuppaavat menemään ja tulemaan, Femme En Fourrure ei ole muotilehtiperspektiivistä katsottuna mikään ohimenevä ilmiö. Yhtye on julkaissut kasan singlejä ja tukun remikseja. Nimen takana oleva kaksikko on heittänyt myös dj-keikkoja. Mutta nyt puhutaankin trendeistä. Tavallisen musiikinkuluttajan näkökulmasta Femme En Fourrure on projekti, joka saa kappaleisiinsa nähden liian paljon huomiota.

Pumppu julkaisi maaliskuussa Bronco-levy, josta löytyy nimikkokappaleen lisäksi kolme muuta versiota kappaleesta ja vahvasti houseen nojaava Smear. En sano, että Bronco olisi vetämätön kappale, mutta väitän, ettei duo saa pidettyä kuuntelijakuntaansa koossa vain parin kappaleen voimin. Levyn julkaisi suomalaiseen klubimusiikkin erikoistuva Top Billin.

Tyylikkäitä mainoksia tehtaileva suomalainen Cocoa teki Bronco-kappaleeseen tyrmäävän ja laadukkaan musiikkivideon. Päähenkilö, häikäilemätön kolmekymppinen mies, lähtee laukkaamaan Helsingin villiin yöhön. Trendipellet voivat bongailla absurdilta filmiltä tuttuja paikkoja: ruudussa vilahtaa ainakin Playground-klubi ja levykauppa Stupido.

Femme En Fourrure ei suhtaudu musiikkiin liian ryppyotsaisesti, ja hyvä niin. Musiikissa kuitenkin kuuluu todistelun tarve ja se haiskahtaa laskelmoidun kaupalliselta. Femme En Fourruren musiikkivideoita katsellessa odottaa, milloin Dieselin tai jonkin muun pinnalla olevan vaatemerkin logo pomppaa ruutuun. Ja kappas kappas, Diesel on ollut väsäämässä Blump Bisquit -kappaleen videota. Onko kyseessä vain viileän yhtyeen nimissä toteutettu viileän laskelmoitu mainostemppu?

VHS-kaseteissa on tunnelmaa

Blake Mills - Hey Lover from Nick Darmstaedter on Vimeo.

Viime viikolla nettiin putkahti Blake Millsin "Hey Lover" -kappaleen musiikkivideo. Video on juuri sellainen kuin laulaja: kotikutoinen, veikeä ja tyylikäs.

Rakeisten VHS-kasettien tyyliä jäljittelevä video sijoittuu ankeaan Amerikkaan: isoja parkkipaikkoja, pelikoneita, harmaita lentokenttiä. Cowboy haahuilee ympäri betoniviidakkoa ja soittaa kaihoisasti kitaraa. Tahallisen kököt tehosteet ja kotivideoestetiikka sopivat kappaleeseen täydellisesti. Videon on ohjannut Nick Darmstaedter.

Blake Millsin "Break Mirrors" -levy on kuunneltavissa kokonaan osoitteessa Blakemillsonline.com

Turkkilaista poppia ja tiibetiläistä kurkkulaulua

Toivun tällä hetkellä Hollannin-matkasta. Hollannissa asuvalla ystävälläni on musiikillinen aarrearkku. Vuosien reissaamisen tuloksena hänen levyhyllystään löytyy kreikkalaisia laulelmia, tiibetiläistä kurkkulaulua, suomalaista rokkia, kunnioitettava kasa klassista musiikkia ja tietysti turkkilaista poppia. Siinä riittää sulateltavaa.

Turkkilainen Tarkan hymyilee irstaan näköisenä "Yine Sensiz" -levyn kannessa. Albumi on vuodelta 1993, europopin kultakaudelta. Tarkan laulaa rakkaudesta (mistäpä muustakaan), ajalle ominainen paksu diskobiitti jumputtaa ja meininki on yksinkertaisesti sanottuna muikea.

Kuuntelin levyä helteisessä Hollannissa ja tykästyin siihen saman tien. On todella helppoa löytää yhtymäkohtia länsimaisesta ja turkkilaisesta popista ja vielä helpompaa on tulla hyvälle tuulelle Tarkanin kappaleista! Yritin tapailla laulujen sanoja korvakuulolta, mikä kuulosti varmaankin kamalalta.

Kotona Suomessa löysin Tarkanin nettisivut. Kun vuonna 1993 Tarkan poseerasi kuvissa veikeästi maalaispojan näköisenä, talikkoon nojaten, nyt mies on joutunut nykyaikaisen turkkilaisen mainoskoneiston uhriksi. Hän vinkkaa silmää uusimmissa trendifarkuissa, eikä sympaattisuudesta ole jälkeäkään.Tarkanista on tullut länsimaalainen, ja se on sääli.

Elektronista pelimannimusiikkia vai haitariteknoa

Boom Shakalaka on helsinkiläinen dj-kokoonpano, johon kuuluvat DJ Svengali (Hermanni Peltola), DJ Rideon (Timo Santala) ja DJ Emil (Kim Ramstedt). Kolmikko soittaa tanssittavaa maailmanmusiikkia Bassoradiolla ja järjestää letkeää klubia. Boom Shakalakalla on nyt myös uusi aluevaltaus: Maasto Recordsin digitaalisena julkaisema upea Baltik Bass 1 -levy!

Baltik bass on dj-kollektiivin keksimä termi uudenlaiselle suomalaiselle ja Itämeren alueen tanssimusiikille. Suomalaisittain nimi on pikemminkin haitaritekno. Eksoottisen kuuloinen Baltik Bass 1 -levy voisi soida jollakin paahtavalla balkanilaisella tanssikubilla. Boom Shakalaka kuitenkin korostaa, että levy samplaa suomalaista pelimannimusiikkia.

Levyn julkaisubileet järjestetään 30.4. Club Pasificolla, eli juuri sopivasti vapun alla. Koko levyn voi kuunnella oheisen Soundcloud -palvelun avulla. Kaikki renkutukset voi myös ladata ilmaiseksi Boom Shakalakan nettisivuilta!

Boom shakalaka presents: Baltik bass vol. 1 by Maasto Records

Sun is shining

En ole mikään Bob Marleyn suurin ystävä. Arvostan kyllä miehen uraa, mutta kaiken maailman "I Shot the Sheriff" -coverit ärsyttävät. Marleylta löytyy kuitenkin yksi kappale, joka on ylitse muiden. "Sun is shining" on vuodelta 1970. Kappaleessa on jotain pahaenteistä ja kohtalokasta, mikä on ristiriidassa sanoitusten ensimmäisten rivien kanssa: "Sun is shining, the weather is sweet". Kappale sopii kuin nakutettu aurinkoisiin sunnuntaiaamuihin.

Kappale kuulostaa parhaimmalta höyryävän savukoneen, isojen kaiuttimien ja välkkyvien strobovalojen katveessa. Jos savukonetta tai kaiutinkaappeja ei ole saatavilla, voi aivan hyvin tyytyä tietokoneen pieniin kaiuttimiin ja mielikuvitukseen.

Last Night

Perjantain kunniaksi tein soittolistan, jonka voi kuunnella Spotify-musiikkipalvelun kautta. Soittolistassa on kymmenen menevää funk- ja soul-suosikkiani. Näillä kappaleilla viikonloppu lähtee hyvin käyntiin!

Last Night -soittolista, kymmenen kappaletta

Sharon Jones & The Dap-Kings: Nobody's Baby
Sharon Jones on ehdottomasti paras elossa oleva soullaulaja. Kappale löytyy naisen "100 Days, 100 Nights" -albumilta, joka on vuodelta 2007.

Alvin Cash: Twine Time
Alvin Cash taitaa todellisen funkirrottelun. "Twine Time" pääsi vuonna 1965 Yhdysvaltain kuuluisan R&B-listan neljännelle sijalle. Mutta kappale kuulostaa mahtavalta vieläkin!

Otis Redding: Respect
Aretha Franklin teki tästä kappaleesta kuuluisan, vaikka alun perin "Respectin" sävelsi ja esitti Otis Redding. Mutta ehkä Redding ei saanut tarpeeksi ylistystä kappaleesta, koska hän myi sen Aretha Franklinille. Minusta Otis Reddingin versio on kaikista sympaattisin.

Shirley Brown: I Can't Give You Up
Löysin Shirley Brownin "Woman to Woman" -levyn pölyisen levykaupan ylimmältä hyllyltä. Ostin levyn pelkästään kannen perusteella. Jo kannesta voi päätellä, että levy on täynnä riipaisevaa soulia.

The Mar-Keys: Last Night
Instrumentaalibändi The Mar-Keysia ei saa suinkaan väheksyä. Bändin kappaleissa on nimittäin upeita jippoja. "Last Night" on kuin pitkä perjantai-ilta, se ei lopu koskaan.

Archie Bell & The Drells: Tighten Up
Kun puhutaan Atlantic-levy-yhtiön helmistä, unohdetaan helposti Archie Bell. Ja se on suorastaan hävettävää!

Robert Randolph & The Family Band: I Need More Love
Robert Randolphin resepti on monipuolinen: gospelia, coyntrya, rautalankarokkia ja funkia.

The Coasters: Li'l Egypt
"Li'l Egypt" on leikkisä ja kekseliäisyydessään huvittava kappale.

James Brown: There It Is
Soittolista ei olisi täydellinen ilman kiistatonta funkin kuningasta, James Brownia.

Smokey Wilson: Low Rider
Rouheaa kitaravinguttelua, vahvaa tulkintaa. Tähän on hyvä lopettaa.

High Highs

Open Season from High Highs on Vimeo.

High Highs on New Yorkista tuleva kolmihenkinen yhtye. Retroilu on nykyään kova sana ja se kuuluu myös High Highsin kappaleissa. Jack Milas, Oli Chang ja Zachary Lipkins tekevät rauhallista, nostalgista ja surumielistä kitaramusiikkia kauniilla laululla höystettynä. Kappaleet ovat vähäeleisiä ja ilmavia.

Suosikkibiisini on viattoman kuuloinen "Horses", jonka voi kuunnella kolmekin kertaa peräkkäin kyllästymättä. Suosittelen tsekkamaan ja lataamaan kolme singleä High Highsin nettisivuilta.